Joulun odotusta vieraalla maalla

Joulun lähestyminen on tämä vuonna ollut tavallista kaukaisempi ajatus, vaikka onkin tunkenut jokaisen aistin kautta sisään jo viimeiset kaksi kuukautta. Ensinnakin siksi, että minulla ei ole varsinaisesti joululomaa, koska en käy töissä, josta sitä lomaa voisi ottaa. Siksipä lasken tässä kohden työkseni heräämisen kello 6 eli olen kuin olenkin lomalla vielä kymmenisen päivää. Koulu eli kello kuuden herätykset jatkuvat taas 2.1.

Toiseksi tämän hetkisestä elämästäni puuttuu muutama varsin jouluinen elementti: pakkanen, takkatuli ja läheiset ihmiset. Pakkasta en kuitenkaan elämääni kaipaa, enkä vissiin sitä takkatultakaan kovin intohimoisesti, sillä en ole saanut aikaiseksi soittaa kaasuyhtiöön, jotta tulisivat takkamme päälle kytkemään. Läheiset ihmiset taas saisi luokseen skypettämällä, tai edes joulukortin lähettämällä, mutta siinäkin olen ollut kovasti laiskanlainen. Mutta siihen(kin) on (teko)syynsä.

Kuusi meille hankittiin jo reilua viikkoa ennen joulua, sillä minua peloteltiin, että kuusimyyjät häipyvät viikonlopun jälkeen enkä uskaltanut ottaa kuusettomuuden riskiä. Samassa hössäkässä laitoimme myös yhden sarjallisen jouluvaloja pihapensaisiin ja koristelimme takanpäällisen tontuilla ja muilla hörsäkkeillä. Ostinpa Harris Teeterista kolme piskuista joulusukkaakin, jottei aivan muukalaisia oltaisi, mutta varmuudeksi ripustimme myös Suomen lippuja koivumetsikköömme.

Mies harjoittelu imelletyn perunalaatikon tekoa jo muutama viikkoa sitten ja itse opiskelin, että lanttu on paikalliskielellä rutabaga ja tuollahan ne laatikot nyt odottavat maistajaansa. Kinkku löytyi kaupasta, vaikkakin siis kypsänä ja valmiiksi siivutettuna eli ei tarvitse keskellä yötä herätä kinkunmaistajaisiin. Se siitä perinteestä sitten. Myös vihdat joulusaunaan on jostain syystä hankkimatta, mutta muuten jouluruoka menee vanhan kaavan mukaan: piparitalo on tehty ja muistin sitten ne tortutkin, joita varten jouduin keittelemään hillon ihan itse. Silliä ja lohta saa täältäkin sekä aivan ihania jouluruusuja, ja -tähtiä olisi isoja ja vielä isompia kaikissa väreissä.

Minä olen myös aina ollut ehdoton joululauluihminen ja kävinpä joulukonserteissakin; ensinnä paikallisen sinfoniaorkesterin versiossa ja sitten Ardrey Kellin High Schoolin kuorojen loistavassa talvikonsertissa. Isossa koulussa on paljon lahjakkuuksia ja loistavat kuorot! Poikien kuorossa on liki kuusikymmentä laulajaa, joten voitte kuvitella, että ääntä lähtee. Bonuksena yksi pojista lauloi minn ehdottoman joululaulusuosikkini Oi jouluyö. Tyttöjen kuoroja taas on useampia, toinen toistaan taitavampia; näistä esityksista saan nauttia vielä monta vuotta.

Verkosta löytyy sitten myös se jouluradio, jota kovasti olen kuunnellut sekä Suomessa että myös täällä. Aloitin pari viikkoa sitten muutama laulu kerrallaan ja olen jo edennyt siihen pisteeseen, että kaikki muu jo menee kuivin silmin, mutta Sylvia joululaulu (sinne Suomeeni kaukaisehen) saa hanat aukeamaan. Heti kun pystyn senkin kuuntelemaan, niin olen valmis soittamaan koto-Suomeen. Odotelkaa soittoani siis vuoden kuluttua.


Rauhaisaa ja rentouttavaa joulunaikaa kaikille rakkaille Suomeen!

Jouluvaloista

Tytär on sitä mieltä, että meillekin pitäisi hankkia jonkinlaiset jouluvalot, koska kaikilla muillakin on. Varsinkin, kun emme ole hankkineet edes joulukuusta vielä eli kovasti myöhässä ollaan. Ainoa haaste asiassa on, että en suin surminkaan osaa päättää kaikkien värillisten, ledillisten, vilkkuvien ja ns. perinteisten välillä. Varsinkin, kun olisi tiedettävä mihin ne ripustaa, montako mitäkin pituusmittaa sarjassa pitäisi olla vai ihanko mattoa hankkisi? Ja millä ne sinne puuhun tai katonharjaan kiipeää?

Ja olisihan se mautonta tyytyä valoihin, sillä porot, joulupukki, tonttulauma ja kolme lumiukkoa voisi olla mukavia. Kunhan ensin on asetellut sen seimihäkkyrän paikoilleen. Junasysteemikin on varsin yleinen ja sitten sellaisia valaistuja karkkitankoja käytävän molemmin puolin. Enkä ole vielä hankkinut edes kransseja jokaiseen ikkunaan tai havuköynnöstä portinpylväisiin/katoksen palkkeihin. Punaisia rusetteja ei ole ikkunoissa, eikä edes postilaatikkoamme koristamassa, joten postinkantajamme katsoi parhaaksi jo hyvissä ajoin lähestyä meitä kortilla, johon on präntätty hänen osoitteensa. Kuinkahan suurella summalla on hyvä muistaa postinkantajaa, joka jouluu tunkemaan suomalaisen A4-kokoisen postin jenkkiläiseen, puolta pienempään postilaatikkoon?

Ideoita ja inspiraatiota on viime viikko haettu naapurustosta ja kävästiinpä asiaankuuluvalla visiitillä myös McAdenvillessä eli virallisessa joulukaupungissa (sori vaan Turku!) inspiraatiota hankkimassa. Auton katolle voisi tietenkin virittää, jossei nyt poroa kelkkoineen, niin ainakin valot tai Petteri Punakuonon nenän ja sarvet. Laiskempi tyytyy kranssiin tai rusettiin etuspoilerissa.

Kävin myös kv-ryhmän naisten pikkujouluissa tai oikeammin luncheonissa eli nyt tiedä myös miten talo tulee sisältä koristella. Tai siis, jos on asianmukainen talo (vierasolohuone, aula, sali, pikkusali, olohuone, keittiö, keittiön seurustelunurkkaus, breakfastnurkka, allashuone [ei siellä ei ole allasta, se on jossain muualla] ja sitten tietenkin privaattitilat yläkerrassa). Aulassa mieluusti kristillinen asetelma, keittiössä tonttuihin perustuva systeemi, olohuoneessa joulukuusi ja enkelikuvaelma, vessassa jouluverhot ja pyyheliinat samaa sarjaa, mutta allashuoneen voi jättää joulukoristelematta (siellä oli hieno vanhojen autojen kokoelma, flipperi ja kiinalainen lipastosysteemi). Mutta tämä on siis minimivaatimus talosta, jonne pystyy helposti istuttamaan noin 60 naista (ylen)syömään ja juttelemaan!

Juhlat oli oikein mukavat ja ruoka oli erinomaisen maittavaa ja yltäkylläistä; samaa voi sanoa monista joulukoristehökötyksistä, jotka joulunaikaa valaisevat. Kaupoissa joululaulut ovat soineet jo monta viikkoa ja pelkästään kuusenkoristeita myydään Tampereen Stockmannin yhden kerroksen kokoisissa osastoissa. Yllättävää tässä kaikessa on se, että kaikkeen tottuu, eikä kaupassakäynti ole ollenkaan niin ahdistavaa kuin vaikka em. tamperelaiskaupassa. Katselen nimittäin edelleen ällistyneenä sitä tavaramäärää, jonka (nais)ihmiset kasaavat kerralla ostoskärryihinsä. Ihmettelen myös edelleen sitä, ettei ole minkäänlaista "mihin tungen nämä hiostavat ulkovaatteet" -probleemaa.

Ja olen myös oppinut tykkäämään siitä hilipölöpaliheppulista, joka pilipalittelee Pelastusarmeijan padan vieressä meitä lähimmän Harris Teaterin pihassa. Miten kukaan voi jaksaa olla niin iloinen, puhelias, vitsikäs oma itsensä päivästä ja tunnista toiseen? Sympatioillani voi olla jotain tekemistä sen kanssa, että hän kiltisti alkoi toivottaa kaikille Happy Finland's Independence Day:tä, kun asiasta pikkuisen mainitsin.

Blogin kuvat eivät valitettavasti tee oikeutta kaikille valoille, jotka eivät valoisaan aikaan näy eivätkä pimeässä tallennu kameraan. Myös niista puhalluksilla toimivista härpäkkeitä on vaikea saada kuvaa, sillä puhallus on päivisin pois päältä... Kannattaakin tulla paikan päälle kokemaan joulukoristelun lumo, vai mitä Terhi?

 

Mikään näistä kuvista ei ole meidän pihasta!

Kuinka tässä näin kävi?

Vaikka olen muutakin välillä väittänyt, niin kyllä se aika vaan juoksee täällä töröttävän täysikuun alla. Tämä on jo viides täytenä möllöttävä kuu ja sitä ei noinvain ohitetakaan. Kuun bongaa illalla takapihalla ja aamulla kouluun lähtiessä se kuumottaa koko koulumatkan. Myös auringon nousu iskee silmään miltei joka aamu, kun palaan koululta ja laskuja tekee mieli kuvata vähintäänkin joka toinen päivä. Southern sky - on se maailma kaunis!

Fiksummat sanovat, että sitä saa mitä tilaa ja viihtyminen on oma päätös siinä kuin viihtymättömyyskin. Minähän lähdin matkaan sapattivapaa mielessä ja ennakoin, että kovin kauaa en jaksa pelkästään itseni kanssa heilua. Toisaalta mielessä välkkyi kuntoprojekti ja sitä kuuluisaa aikaa itselle; positiivisena mielin myös lueskella ammattikirjallisuutta ja sivistää itseäni. Kaiken yllä leijui kuitenkin jonkinlainen ehkä, kenties ja katsotaan nyt sitten.

Heinäkuu oli kuuma ja sekava. On aika kaoottista, kun ei tiedä missä on, vaikka tietää missä on. Elokuussa jännitettiin koulun alkua ja syyskuu meni siihen totutellessa ja lapsen puolesta jännittäessä. Lokakuussa koulu jo sujui loistavasti ja äidillä oli aikaa tuskastua, tuntea itsensä arvottomaksi ja rypeä pohjamudissa. Olen kovasti yrittänyt tolkuttaa itselleni hitaasti kiiruhtamisen tärkeyttä ja rauhallisuutta, mutta niin se vaan on, että ihmisellä täytyy olla jokin kiinnekohta, tavoite tai pyrkimys. Ainakin minulla täytyy, enkä todellakaan ole löytänyt sitä kuuluisaa hetkessä elämisen taitoa. Vielä.

Marraskuu on siis se kuukausi, jolloin oli tehtävä joitain päätöksiä tulevaisuuden suhteen. Ja niin siinä sitten kävi, että olen yhtäkkiä tuleva opiskelija! Olen juuri sitoutunut opiskelemaan hierojaksi Pohjois-Carolinassa maksamalla ennakkomaksun koulusta, joka alkaa maaliskuussa 2013 ja päättyy huhtikuussa 2014.

Parasta tässä kaikessa on se, että maaliskuuhun on vielä aikaa eli sapattivapaani jatkuu edelleen. Toiseksi parasta on kiinnekohta, jolloin vapaa päättyy ja se, että se päättyy opiskelemiseen. Tämä ei ehkä kuullosta siltä, että olisin jollain lailla hyödyksi yhteiskunnalle, mutta se totisesti tarkoittaa, että minulla on jälleen jotain mitä odottaa. Voin tehdä töitä jälleen huhtikuussa 2014! Onneksi sinne on vielä pitkä aika.

Yhtäkkiä onkin taas kiire opetella gluteenittomia leivontareseptejä, katsoa tanskalainen dekkarisarja loppuun ja järjestää tyhjiä päiviä, jolloin kaiken tämän voi tehdä! Tälle viikolle on luvassa lapsenhoitoa (siis minä hoidan 1-v:tä, maailmankirjoja sekoittava seikka jo sinänsä), pari "palaveria", coctail-tilaisuus, asiakas ja vieras Suomesta. Miten minä tämän kaiken ehdin? Kämppä on siivoamatta ja ulkona paistaa aurinko (luvattu +22 celciusta tälle päivälle) eli ihan pakko ehtiä greenwaylle. Kirjaston sivuille en ole ehtinyt uusia äänikirjoja surffaamaan moneen päivään ja sunnuntainakin piti pyytää mies opettaan tyttärelle autolla ajoa, kun itse olin ystävien kanssa konsertissa (pimeällä ei tohdi ajattaa ja se on siis tehtävä sunnuntaisin tyhjällä parkkipaikalla).

Joulukuu näyttäytyy nostalgisena (joululaulut tuovat kyyneleet silmiin), ihanana (eka vieras Suomesta), lämpimänä (seuraan Pirkkalan lumi- ja pakkastilannetta päivittäin), aurinkoisena (että se paistaa siis joulukuussakin), leivonnaisina (sorghum, tapioca, xanthum), etsimisenä (graavilohi, lanttu, mäti) ja hammaslääkärinä (vielä olisi puhdistus ja kruunun paikallelaitto tänä vuonna sekä tyttären operaatiot). Ja kaiken kruunaa se, että kaupasta saa edelleen tuoreita vadelmia!

Uusi vuosi tuo sitten uudet tuulet ja ehkäpä se kuntokampanjakin käynnistyy taas syöminkien jälkeen.

Hieronta hoitotapahtumana

On jälleen aika avautua: tällä kertaa minulle niin läheisistä hieronta- ja hoitokokemuksista.

Olen viimeiset kuukaudet elänyt ammatillista hiljaiseloa, mikä ei suinkaan tarkoita sitä, että en olisi tehnyt mitään. Olen hartaasti suunnitellut tulevaa työelämääni ja pohtinut sitä, mitä en aio tehdä. Eli rajannut asioita, joita sitten ehkä joskus voin tehdä, kun osavaltion vaatiman 650 tunnin koulutuksen ja sen myötä lisenssoivan kokeen suorittanut. Eli saanut nimeni perään kummallisen kirjainyhdistelmän (esim. NCTMB tahi NCBMTB). Ja sitä silmällä pitäen olen kuin olenkin varustanut hoit/työ/vierashuoneenkin ikkunan verhoilla, jotta siellä olisi sitten mukavampaa aikaansa viettää.

Virallisesti en tokikaan tee töitä ja jonkinverran tässä kauhistuttaa se, että Pohjoisessa Karoliinassa on voimassa laki, joka määrää, että hoitotapahtuman yhteydessä asiakkaalta on erikseen pyydettävä suostumus intimiien aluieiden, jollaiseksi mm. iso pakaralihas eli takapuoli eli se osa ruumista, jonne hamstring-lihakset kiinnittyvät, hoitamiseen! Ajattelin kuitenkin uskaltautua sujauttelemaan ihmisiä lakanoitten väliin ja toimia kuten hierojat täällä toimivat: "riisuudu sen verran, kun sopivaksi koet" ja sen mukaan edetään. Ja siis lakanoitten väliin, josta hoidettava raaja sitten yksi kerrallaan kaivellaan siveellisesti näkyville. Ja kinttujen hoitaminen siis päättyy noin 15 senttimetriä polven yläpuolelle, sillä sen jälkeen alkaa vaarallinen alue.

Näin siis isoissa hoitoloissa ja tämä on aika hyvä syy mennä sinne kouluun, jossa sitten oppii, mitä saa tehdä ja miten asiat tulee esittää. Vakiasiakkaiden ja toisten hoitajien kanssa tilanne ei ole aivan näin übersiveellinen, ihminen on ihminen ja hoitaja on hoitaja täälläkin. Näennäissiveellisenä ihmisenä kiinnitin kyllä huomiota myös siihen, että hierojien vaihtohoitotilaisuudessa (meitä oli siis 6 hierojaa paikalla), kaksi nuortamiestä (juu: kovasti oli iloa silmälle) riisuivat itsensä ilkosen alasti sinne lakanan alle (yksi kerrallaan! hyi teitä), kun toinen toistaan hoitivat; me naispuoliset emme aivan yhtä krouvisti toimineet (no ei sinne lakanan alle nähny mitään!).

Elämäni on siis viimeiset viikot ollut pelkkää hierontaa asiakkaan näkökulmasta, sillä onhan se tutustuttava paikalliseen tarjontaan, jotta osaa sitten itse tarjota vielä parempaa hoitoa. Ja olen - käsi sydämellä - sitä mieltä, että kalevalainen jäsenkorjaus on juuri sitä: parasta mahdollista hoitoa. Olen käynyt useamman kerran kiropraktikolla (joka on siis lääkäri-kiropraktikko; kaikki eivät ole), joka osaa erinomaisen hyvin rahastaa. Valitettavasti en osaa sanoa, kuinka hyvin hän osaisi niksauttaa niskani paikoilleen, sillä olen johdonmukaisesti kieltäytynut moisesta kunniasta; selkää saa niksutella, mutta niskaani ei väännetä!

Olen saanut hoidon muutamalta lisensoidulta perushierojalta (siis sellaiselta, joka tekee töitä 5 päivää viikossa 8 tuntia päivässä tappotahdilla) ja hoito on ollut erinomaisen renttouttavaa. Sellaista mitä noilla tuntimäärillä jaksaa tehdä ja mitä kuuden kuukauden koulutuksen aikana ehtii oppia. Käytännössä siis sivelyä (hankausote ei näytä kuuluvan valikoimaan täällä, ei edes swedish massagessa) ja öljyn levittämistä. Parhaat hoitajat kyllä osaavat etsiä lapaluiden mediaali- ja yläosan kiinnitys/lähtökohdat, mutta ulkoreunoihin ei hoito vahingossakaan osu. Mikä on tietenkin vaikeaa, kun hoitopöydät ovat kaikki sellaisia, joissa kädet lepäävät vartalon mukaisesti sivulla, eikä niitä siitä nosteta tahi siirretä.

Jalkojen hieronta tuntuu olevan se pakollinen 20 minuuttia (siis 60 minuutin hoidosta), jona aikana voi miettiä kauppalistaa tai jotain muuta mukavaa, jottei tarvitse lihasten lähtö- tai kiinnityskohtiin paneutua. Tai sitten minulla on ollut erinomaisen huono tuuri; paikallisessa hierontakoulussa jalat hoidettiin parhaiten, mutta eihän se vielä kahden kuukauden(!) opiskelun jälkeen ihan täydellisesti voikaan olla hallussa. Jokainen hoitaja täällä osaa erinomaisen hyvin kätellä, katsoa silmiin, muistaa asiakkaan nimen (tässäpä muuten opettelemista!) peitellä, kysyä paleltaako, varmistaa ettei satu ja antaa vesipullon. Hoitolaitoksissa täytetään vähintään nelisivuinen sairauslomake, jossa aina kysytään myös hätätilanteita varten kontaktihenkilön tiedot ja puhelinnumero! Franchisinghoitoloissa asiakas saa "reseptin" jossa suositellaan kuukausittaista hoitoa ja kerrotaan kuka hoiti, jotta muistat jättää tippiä (tippaaminen on muuten kielletty oppilaitoksissa). Oppilaitoksessa pyydetään asiaankuuluva palaute joka kerta.

Hienoa on se, että osavaltion luvan ylläpitäminen vaatii 24 tuntia täydennyskoulutusta vähintään joka toinen vuosi. Täydennyskoulutus voi olla käytännössä melkein mitä vain ja pitkään toimineilla hoitajilla onkin rivi erilaisia koulutusdiplomeita seinalla; aivan kuten Suomessakin. Asiakkaan vastuulla on sitten ottaa selvää siitä, onko todistus saatu vuoden opiskelusta vai 4 tunnin rupeamasta.

Etsikkoaikani alkaa siis olla ohi ja pian olisi tartuttava toimeen. Kalenterissa on sovittuna muutama asiakasaika ja vistaprint toimitti juurikin 250 känytikorttia ilman asiaankuuluvaa kirjaisyhdistelmää eli en pidä asiakaskortistoa enkä kirjoita kuittia. Valitettavasti vain jokainen uskalias asiakas tulee aina toisenkin kerran ja kertoo kaverilleenkin... siinä suhteessa mikään ei ole muuttunut.

Eikä suomalainen hierojan ammattitaito ole ollenkaan tuulesta temmattu, vaan erinomaisen perusteellinen venytyksineen ja hoito-ohjeineen eli sen puolesta ei tarvitse laisinkaan hävetä! Vielä kun oppisi perustelemaan täällä ymmärrettävällä kielellä, niin matka hyväksi hoitajaksi voisi jatkua. Sillä täältä löytyy myös se Maailman Paras Hoitaja: Paula Edmund, jolle siis vielä joskus hakeudun töihin. Sitten kun osaan trigger-pisteet, neuro-muskulaarisen hoidon ja niksuttaa niskan paikalleen plintillä maaten. Annoin siis tämän laillistetun (ihme)hierojan tehdä sen, minkä kielsin lääkärikoulutuksen saaneelta kiropraktikolta.

Siinä sitä oppimista!

P.S. Haastattelu hierojakouluun on torstaina :-)

Rahasta ja sen puutteesta

Ensinnäkin juttelin jonkun kanssa taannoin bensan hinnasta ja muistin sen(kin) päin honkia. Minä en siis yleensä numeroita eli hintojakaan muista, joten suokaa se anteeksi. Bensa ostetaan täällä gallonoissa, joka on semmoisen 3,8 litraa. Ja se maksaa 3,15-3,50 taalaa gallonalta eli alle taalan litra. Eihän se kauheen kalliilta kuullosta, mutta kyllä sitä kuluukin sitten. Mulla menee semmonen 170$/kk, jossei ole normia enempää reissaamista. Älkääkä kysykö paljonko autoni vie bensaa satasella, siihen ei meikäläisen laskuoppi millään riitä... Paikalliset kyllä välillä ihmettelevät, miksi kaikki ostavat isoja autoja, jotka kuluttavat paljon, koska bensa on nykyään niin kallista. Oma autoni ei ole suuri eikä pieni, mutta amerikkalainen, eli kuluttaa suhteellisen paljon.

Gallonoissa ostetaan myös maito, jota on sen seitsemää sorttia enemmän kuin Suomessa, jossa maitohylly sai minun pääni pyörälle. Kaikkea luomusta vitaminoituun ja kalsimoituun saa gallonoissa, puolissa gallonoissa, puolessatoista litroissa, litroissa ja parhaista paikoista puolina litroina (joita suosin), koska meillä ei kukaan maitoa varsinaisesti juo, niin gallona kestäisi kuukauden. Päivämäärän suhteen se kyllä toimisi, sillä täällä myyntiaika - myös luomumaidossa - on kuukausi! Sitten on tietenkin kermaa, piimää, puolimaitoa ja satasorttia kahvimatea. Josta en tiedä mitä se on, enkä ole aikonut ottaa selville.

Ajokortista sitten: ajoluvan (vanhemman tai huoltajan kanssa) saa 15-vuotiaana, kun on käynyt "autokoulun" ja suorittanut kokeen (ajonäytteestä en ole varma). Autokoulu varataan koulun kautta (määrätty autokoulu) ja se käydään koulutuntien jälkeen. Kesto on noin 20 tuntia, joista 4 on ajokertaa. Jos et suoriudu, niin sitten saanee ekstratunteja. Ajokoulumaksu oli luokkaa 50$. Eka ajokortti on voimassa VUODEN ja sillä saa ajaa vain, kun huoltaja (nuhteeton ja hyväksytty ajokortin haltija) on mukana eli vieressä (ja selvänä!). Eli ajokortin saaminen ei vielä helpotakaan koulukuskausta... vuoden jälkeen seuraa ½ vuoden kortti (jos siis ei ole rikkeitä), jolla saa ajaa yksin määrättyinä kellonaikoina eli ei ilta- tai yöajoa. Sonja voi siis anoa parkkipaikkaa koulusta vasta 11 luokalla!

Raha on toki kuluvaista täälläkin, vaikka autokoulu onkin melkein ilmainen (autovakuutukset sen sijaan maksavat maltaita). Enkä nyt puhu ylenpalttisesta törsäämisestä tai makuuhuoneen kalustuksen vuosittaisesta vaihtamisesta, kolmien uggien hamstraamisesta yhdessä sortsien kanssa käytettäväksi, enkä ole edes käynyt Southpark Mallilla muuta kuin syömässä, enkä käy edes kampaajalla tai viikottaisessa manikyyrissä. Ruokakaupasta ostan ruokaa suurinpiirtein hintaa katsomatta (en käytä valmistajien kuponkeja, en juokse iPhoneen kilahtavien tarjousten perässä [niitä muuten tulee, kassa kysäisee sähköpostin ihan ohimennen] en osta tv-dinnereitä, kierrän makaroni+cheese ja vehnälese/superlese/graham/30%less calories/50%less/80%lesscrackerit kaukaa, enkä osta myöskään kouluun tarkoitettuja eväspaketteja, joissa on kaikkien edellämainittujen epäruokien lisäksi sokeriliemessä lilluvia hedelmäpaloja ja joskus jopa juustoa sekä aina perunalastuja) ja perusruoka on edullisempaa kuin Suomessa.

Kampaajalla käynti on suurinpiirtein saman hintaista kuin Suomessakin ja (hyvät)hierojat pyytävät täällä 75-85taalaa/tunti. Teatteri- ja konserttiliput ovat samoissa hinnoissa kuin Suomessa, punttisalin kuukausimaksu ei ole paha (19.90$) ja jooga kustantaa noin 15$ kerta, jossei ole jäsen. Mutta sitten on olemassa Groupon ja Living Social, joista putkahtaa tarjouksia keskimäärin 12 kertaa päivässä. Hierontaan pääsee siis 40:llä, konserttiin 25:lla, joogartarjous 15$/5kertaa ja lukuisat ravintolat kauppaavat puolihintaisia aterioita. Ja ostaminen on näppärää, sillä iPhone tallentaa pankkikortin tiedot ekalla kerralla, joten napin painallus riittää ja voucher kilahtaa kännykkään. Jos sitten on kirjoittanut muutaman satasen sekin hammaslääkärille ja toisen koulun kuorolle ja se ainoa itseansaittu paperilappunen on lunastamattomana keittiön pöydällä, niin tili näyttää aika äkkiä tyhjää.

Oma kirjanpito on aika tärkeää, sillä olenpa kerran maksanut ilmoittautumismaksun luettelemalla pankkikorttiin präntätyt numerot puhelimitse ja sieltä se lähti. Maksu tililtä. Vitamiiniyhtiölle taas kirjoitin avoimen sekin, joten sekin laskuttaa automaattisesti tililtäni. Ravintoloissa korttimaksu on kätevä, mutta edelleen mietin, kuinka käytännössä tapahtuu allekirjoituksen yhteydessä lisätty gratuity eli tippi, joka siis velotetaan tililtä sitten, kun kortti on jo palautettu asiakkaalle. Jos myyjällä ei ole omaa pankkikorttikonetta, niin kortin numero vaan kirjoitetaan muistiin ja se velotetaan sitten illalla. Tai joskus.

Käteistä on helppo nostaa ruokakaupoissa maksamisen yhteydessä, mutta tilitaphtumia sieltä ei saa. Minulla ei myöskään ole sitä sosiaaliturvatunnusta eli pankkitunnuksia, joten välillä kaupan kassalla nousee kylmä hiki otsalle: onhan se approved, onhan? Tilitiedot pääsee toki tarkistamaan pankkiautomaatilta, jonne tietenkin hurautetaan autolla. Pankki löytyy joka kulmalta ja autokaista säännönmukaisesti kierää talon kapeahkoa ramppia puolitoista kertaa. Jos haluaa palvelukaistalle, niin tavallisesti yksi kierros riittää. Ja saa sinne pankkiin sisällekin mennä, mutta siitä ehkä laskutetaan erikseen?! Sekkivihkoja muuten lähetettiin varmuuden vuoksi 20 kappaletta heti alkuunsa eli sen puolesta ei tarvitse pankkiin poiketa.

Mutta tili nitisee ja natisee koko ajan. Tarttiskohan sitä harkita töihin menoa?

Palvelua!

Nyt on pakko kehua amerikkalaista palvelua. Kun se toimii, niin kaikki toimii. Ja rahaahan se vain maksaa.

Takahampaastani lohkesi paikka heinäkuussa ja aika pitkälle uskalsin vitkuttaa hammaslääkäriajan varaamista. Lopulta kävelin sisään lähimmän ostoskeskuksen hammaslääkäriin, jonka nimi on Family dentistry. Kerroin ongelmani ja minulle luvattiin kauniisti uusien asiakkaiden tarkastus/puhdistus/röntgenkuva-aika helmikuulle 2013. Hetken siinä jutusteltuamme (kauanko olen asunut täällä, mistä tulin, mitä tykkään kaupungistamme) vastaanottotädeistä toinen (heitä on siis kaksi koko ajan paikalla) kysyi kävisikö, että alkutarkastusaika jaettaisiin kahteen osaan, jolloin sen voisi saada nopeammin ja tuo irronnut paikka tarkastettua.

No kävihän se ja sain ajan viikon päähän. Viikon (ja seitsemänsivuisen vakuutus-, tietojenluovutus- yms paperinivaskan) päästä kävelin sisään ja minut johdateltiin peräkammariin, josta löytyi seitsemän hammaslääkärituolin ja tykötarpeet sisältävää looshia. Ja samanverran hammashoitajia, joita lienee eri tasoisia eri tehtäviä silmällä pitäen. Tämä on siis YHDEN hammaslääkärin vastaanotto. Pääsin makuulle tuoliin ja sain kaken käteeni, sillä tottakai samalla saattaa ihailla kaupallisia tiedotteita, kun rääkättävänä käkkii. No ei se rääkkäystä ollut, asiallinen tarkastus röntgekuvineen kaikkineen.

Lopputulemana sain kotiinvietäväksi hoitosuunnitelman, jossa luetellaan neljäntuhannen taalan edestä tarvittavia toimenpiteitä. Siis (osin) irronneen paikan uudistaminen, etuhampaan lohkeamassa olevan paikan uusiminen, puhdistus ja kahden juurihoidetun hampaan kruunaaminen. Kauniisti paperille laitettuna ja hinnoiteltuna. Sillä onhan siitä jo aikaa, kun viimeksi kävin tarkistuttamassa kalustoni... siis 4,5 kuukautta sitten, kun silta rakennettiin. Tarkastus oli siis perinpohjainen ja hammaslääkäritäti suosittelee, että Suomessakin tarkkailulistalla olleet kohdat korjataan heti. Sekä rakennetaan nuo kruunut, joita ihana suomalainen (yksityinen) hammaslääkärini ei onnekseni koskaan ehdottanut.

Seuraava askel olikin sitten vakuutuskapasiteetin tarkistaminen. Onneksi sattuu olemaan loppuvuosi ja vakuutuksemme katkaisee korvattavan summan aina vuodenvaihteessa, joten tuumasta toimeen ja kruunaamaan! Tai siis paikkauttamaan nuo huonot paikat ensimmäiseksi. Kahden paikan (toinen siis melkein etuhampaassa, joten työläämpi kohde) uusimiseen (sain valita tehdäänkö yksi kerrallaan vai molemmat yhtäaikaa) varattiin tunnin ja neljänkymmenen minuutin aika!

Ja koko aika tarvittiin ja käytettiin hyvin: kuvattiin (uudelleen), valaistiin, geelipuudutettiin, jotta voitiin puuduttaa, porattiin, paikattiin, imuroitiin koko ajan kahdella imurilla ja mitä lie kaikkea siis hammaslääkärimäistä tehtiinkään. Valitsemani tv-kanavan esittäessä mukavaa ohjelmaa silmieni edessä. Hammaslääkäri kertoi jokainen toimenpiteen ennen kuin teki, kysyi kymmenen minuutin välein, olenko hengissä tahi muuten kunnossa ja lopputulemana on kaunein koskaan omistamani hammas! Jos voisin hymyillä vain yhdellä hampaalla, niin tekisin niin koko ajan. (Ne viereiset muovitetut eivät ole aivan yhtä tasaiset tahi samanväriset, mutta niitä ei tästä budjetista vielä päällystetä.)

En siis ole koskaan kovasti paljoa nauttinut hammaslääkärien palveluista, vaikka olenkin niihin varsin perinpohjaisesti päässyt tutustumaan. Nyt maltan tuskin odottaa tulevaa kruunaamista, varsinkin kun sain myös tyttärelle varattua uuden asiakkaan ajan parin viikon päähän. Sain myös vesipullon matkaani (kahvia ei oikein kumpikin puoli turtana tohtinut yrittää kitata) ja osallistuin toisen vastaanottovirkailijan syntymäjuhlallisuuksiin siinä ohimennen. Mainitsin kai, että sisään astuessani minut vastaanotetaan etunimellä tervehtien ja hammaslääkäri kysyi joka kerta nimellä vointiani (tiedän, että Suomessa se kuulostaisi todellakin nuoleskelulta, mutta täällä kuuluu kuvioon). En joutunut istumaan tyhjän panttina tuolissa (sitä etukäteen pelkäsin) ja hoito oli käytännössä kivutonta, joskin poran ääni oli inhottavampi kuin Suomessa.

Ja laskun hoitaa siis vakuutusyhtiö. Mikäs sen mukavampaa!

Hammas
Hammaslääkärin jälkeen...

Highlights

When I meet people for the first time, they usually ask me how long I've been here and what I think about the Queen city. I can answer the first question pretty easy (Have you really been here ONLY 4 months?), but still haven't figured out nice answer to the second one.

A. The people. People are truly nice and helpful here. It's not that they come to your door and then you are friends forever, but when you make a little effort and see someone for the second time: that's it. Then you just know which ones are your kind of people. It's amazing that I have met so many nice people only in 4 months!

B. Friendliness. It just happens, that when you hear all these nice things and words amazing, awesome, great, beautiful every day, you just get used to it and start using them yourself. I know How you doing -is only a phrase, but when african-american teen boy looks completely pissed of at his work as a cashier in Whole food market, he still finds your eyes and says: How you doing ma'am, having a nice day? - it just makes me smile.

C. The weather. All right, here it comes: I didn't hate summer, but it wasn't my time. Autumn is great, even thought it's freezing in the mornings and you do need a jacket these days. But the sun is shining almost every day and that's been awesome. And I'm already used to that! If it's rainy or windy day, you just have to sleep on it and there comes the sun again.

D. Friends. Foreigners. Connections. It's up to you how much you get yourself going and how many happenings you partisipate. Nobody comes to your door, but if you open some doors, you usually get very wellcomed. I've been using the internet and specially MeetUp-groups to find most of my connections. It's scary finding a new place and trying to meet up with somenone you only know a name of, but you've just got to do it. And you need to take every opportunity you are getting, 'cause you just can't tell which are the best places or happenings, if you don't try out yourself. Sincerety and honesty are appreciated!


One thing I like a lot, is that people are always telling me how good my English is. I know it's far from perfect, especially writing is pretty problematic, but because everybody here appreciates my effort, I'm trying to do so too. I don't care that I make many mistakes and I don't use spelling (although that's stupid), because I get understood. That's best in Charlotte: understand others and get understood. So simple.

Tapahtumien vyöry

On se vaan semmosta, että kun asuu toisella puolella maailmaa ja luo kokonaan uutta ystävä- ja kontaktipiiriä, niin oppii olemaan kiitollinen monista välillä erikoisiltakin tuntuvista asioista ja tapahtumista. Kuten vaikka siitä, että kun miniläppärin paiskaa kaksikymmentä minuuttia kestäneen netin avaamiseen tähtäävän epäonnistuneen operaation jälkeen kokolattiamatolle, niin se ei mene rikki. Tänään pelittää taas nettikin...

Aika ei ole viime viikkoina seisonut, ei sitten laisinkaan, vaikkei rytmi vielä likikään lähentele entisaikaista hyperhommelointia. Ystäväni tyrkkäsi minut kansainvälisten naisten Doorways-ryhmään ja yllätyksekseni miitingin aiheena olikin sitten Maailmansota 1 ja 2! Minut tuntevat tietävät, että tämähän on juuri sitä historiallista tietämystä, josta olen koko elämäni pyrkinyt pysymään kovasti kaukana. Nelisenkymmentä kovaäänistä naista (uskokaa, että on suomalaisella tottuminen siihen, ettei kukaan kuuntele avaajaa, sali ei hiljene millään ja pienikin tauko saa aikaan sellaisen puheensorinan, jonka tuottamiseen suomalaisia tarvittaisiin 200) muistelemassa sota-aikaa oman perheen tai suvun kokemusten näkökulmasta. Aivan loistava vetäjä, loistava aamupäivä ja mielenkiintoista asiaa! Tämä tuli täydestä sydämestä ja nyt minulla on ainakin se 20 uutta tuttavaa.

Nimittäin parisenkymmentä osallistujaa kokoontui vielä yhteiselle lounaalle, jossa yksi (kalifornialainen) nainen tilasi pöydän täyteen viiniä (omaan laskuunsa) ja onhan tuollaisessa tilanteessa tietenkin lasillisen verran joustettava. Sain siis uusia kontakteja osoitekirjaani ja roppakaupalla tietämystä sekä historiasta että tästä maailmasta. Ja noin kehdeksantoista kutsua nyyttäriperiaatteella pidettäviin joulukarkeloihin, joka on tämän ryhmän vuosittainen ykköstapahtuma. Eka pikkujoulu siis tiedossa.

Kun siinä kuuntelin englantia kiinalaisittain, japanilaisittain ja taiwanilaisittain, niin tanskalainen puheenparsi olikin aivan tutun kuuloista, mutta ehdottomasti työläintä oli ymmärtää seniori-ikäisen kovasti puhuvaisen hollantilaisnaisen poljentoa. Seuraavana päivänä, kun tutummassa naisryhmässä eräs vastaliittynyt lady (huomioikaatten siis, että en suinkaan ole enää mikään keltanokka) kysyi minulta: Which State did you move to Charlotte? niin minun jonkinverran tuskaa aiheuttanut niskani oikeni  ja rintaranka röyhistyi yhdellä iskulla! Näin tapahtuu aina, kun minua ei luulla saksalaiseksi; jostain syystä sitä nimittäin useimmiten veikataan kotimaakseni aksentin perusteella.

Tutustuin myös juuri naapukaupunkiin (Waxhaw) muuttaneeseen kahden teinin äitiin, jonka mies työmatkustelee melkolailla. Hän sitten kertoi millaista 15-vuotiaan on ollut sopeutua uuteen kouluun (high school) ja kuinka äidin aika alkaa käydä pitkäksi, kun ei ole vielä kovasti kontakteja. Kuullosti niin ihanalta, että vaihdoimme numeroita siltä istumalta ja treffit on sovittuna torstaiksi (kun aikaisemmin ei ole aikaa!) heti lenkkikaverini kanssa sovitun päivälenkin jälkeen. Ai niin, tämän ryhmän pikkujouluihin täytyy tietenkin osallistua.

Viikonloppuna oli myös Scanfestit (juu, me nyt suostutaan olemaan Skandinaviaa kerran vuodessa) eli tapasin 8 uutta suomalaista ja tienasin ekat taalani. Ei, ne eivät tulleet hieromisesta, vaan: karjalanpiirakoista! Eli virallinen mestari saa sitten suomalaisten pikkujouluihin taas väkästellä piirakan jos toisenkin. Scanfesteillä tapasin myös (joulupukin, muumipeikon, angry birdsin ja viikinkien ohella) norjalaista alkuperää olevan hierojan (tai siis tanskalainen ystävä sieltä naistenkokouksesta esitteli meidät). Tekee töitä meiltä kolmen mailin päästä. Numeroita vaihdettiin, kuten muuten myös siinä hierojien kokoontumisryhmässä, jossa olin perjantaina tekemässä vaihtohoidot.

Ja tapasin Scanfesteillä ainakin neljä ennestään tuttua ihmistä, mikä on siis tavatonta! Kuten myös se, että minulle tulee tekstiviestejä! Ja iPhonen kontaktiluettelossa on jo yli 20 (yksityishenkilön) yhteystietoa. Oi, tämä kaikki tuli niin äkkiä...

Lauantai-ilta menikin sitten (vanhan) ystävän kanssa teellä ja teatterissa (syntymäpäivälahjani hänelle) ja sunnuntaina se vihdoinkin koitti: ensimmäinen Broadway-esitys Jekyll ja Hyde! Nautimme Sonjan kanssa miljööstä (ensimmäistä kertaa tässä isossa teatterissa), musiikista, puvuista, näyttelijä-laulajista, jotka olivat kaikki erinomaisia. Ei tarvinnut kertaakaan jännittää, kestääkö ääni ja kuuluuko se orkesterin ylitse, sillä pääosan esittäjät olivat yksinkertaisesti nautittavan LOISTAVIA.

Hivenen meitä suretti se, että jouduimme juoksujalkaa lähtemään kesken aplodien (jotka olisivat varmaan kestäneet 15 minuuttia), koska tyttären piti ehtiä Stonecrestin (kotimme lähellä) elokuvateatteriin kavereiden kanssa. Keskustasta meille siis pystyy ajamaan 20 minuutissa eli näin ollen mitä nöyrimmin kiitän kiemurateitä 77+485.

Tämänaamupäiväisen lenkin (kiitos ystävälle, joka suostutteli!) voinkin sitten hyvällä omallatunnolla istuksia tässä muistelemassa viimeistä viittä päivää (kyllä, kaikki edellä mainittu on tapahtunut viiden päivän sisällä), sillä on veteraanipäivän jälkeinen koululaisten vapaapäivä. Ja jos jotakuta kiinnostaa, mitä mahtaakaan sisältää seuraavat 5 päivää, niin tässä lyhyesti: 2 hierontaa Corneliuksessa (se koulu, johon aion pyrkiä), balance-ryhmän kokous, naistenryhmän coctail-tilaisuus, kahden tunnin hammaslääkäri (ei vielä kruunuja, lohjenneita paikkoja korjaillaan), kahvitreffit, taiji-tunnit, toivottavasti muutama kävelylenkki, salillakäynti ja olisi kiva edes yksi lounaskutsu saada... Laiska töitänsä luettelee, minä kerron vaan, että kotiäidin elämä on (tällä haavaa) mukavaa!


P.S. Jos joku ihmettelee valokuvia, niin ne ovat Scanfesteiltä ja ne saa tänne kätevästi iPhonesta, läppärini ei niitä jaksa raksuttaa. Sama kiertokulku iPhonen kautta kulkee myös, jos haluan printata jotain. Läppäri ja iPad ei jaksa langattomasti yhdistää, mutta rakas-Phoneni hoitaa homman. Mä en siis voi tulla Suomeen, koska mun Phone ei toimi siellä... ja täälläkin se maksaa toki suolaisesti!

Operaatio joulukortti

Aattelin tässä, että kun asun täällä kaukana ja minulla kerrankin on aikaa, voisin harkita joulukorttien lähettämistä. Tuumasta toimeen ja Walmarttiin katselemaan valikoimaa. Walmarttiin siksi, että se on se ns. halpakauppa ja siellä on ollut joulumyynti täydessä härdellissä jo ainakin puolitoista kuukautta. Ja no: se sattui aamusella myös matkan varrelle, joten kaksi hämähäkkiä samalla iskulla ja kaikki postitusasiat kuntoon kerralla.

Mielessäni välkkyi sellainen parinkymmenen kortin paketti, jonka saisin vitosella ja sitten voisi liimata jonkun joulutarran ja vot: Katan oma askartelukädenjälki jättäisi lähtemättömän vaikutuksen kaikkiin sukulaisiin Suomenmaassa. Toivorikkaana lähestyin korttihyllykköosastoa ja siinähän niitä oli heti Thanksgiving -korttien jälkeen tyrkyllä metreittäin. Hyllyllinen hauskoja kortteja, toinen klassisia, kolmas kristillisiä, neljäs hylly vaimolle/miehelle tarkoitettuja, viides lapsille/lapsenlapsille, kuudes oli vissiin niece ja nephew -osasto, seitsemäs ystävälle tai muuten vain in special cases. Sitten alkoi vilkkuvien ja soivien korttien osastot ja hännänhuippuna semmoisia, joista sitten avatessa tursusi joulusukka tai poronsarvi tai jokin muu asiaakuuluva uloke.

Valitse siitä sitten kortti. Paitsi että en löytänyt yhtäkään korttia alle 2,75 taalan (parhaat 7,95)! Syntymäpäiväkorttiosastolla sentään on erikseen merkattina 97 sentin hintaisia peruskortteja, joista voi hivuttaa ostoskoriinsa silloin kun kukaan ei näe kuinka Suomityttö pihistelee. Sillä en suin surminkaan aio ostaa neljääkymmentä kolmen taalan korttia ja siihen taalan (halpa siis!) postimerkkiä niin kauan kuin tuloni on 104,19 euroa kuussa. Ja tämän Kelan maksama lapsentekotuki muuten loppuu ensi kesäkuussa, kun asumiseni (ehkä) täällä muuttuu suomalaisen yhteiskunnan mielestä pysyväisluonteiseksi.

Päätin siis siltä istumalta, että neljä ihanaa kummilastani saavat synttäri- ja joululahjansa (jokainen täältä lähetettävä paketti maksaa min. 20 taalaa), mutta sukulaiset, ystävät ja tuttavat saavat tänäkin vuonna tyytyä sähköposti- ja/tai facebook-korttiin. Tai sitten siihen tiikeriin, jonka adoptoimista harkitsen...

http://www.suziespride.org/

Olisi nimittäin mahdollisuus päästä katsomaan noita tikruja 24.11. Huisaa!

P.S. Hyvää vaalipäivää (6.11. joka on vapaapäivä koulusta), Veterans Daytä (12.11. vapaa koulusta) ja Thanksgivingiä (22.11. jolloin on kolme päivää vapaata koulusta) eli yhteensä VIISI päivää, jolloin ei tarvitse herätä kello 6!

Ashevillessä!

Käväistiin viikonloppuna Ashevillessä, joka on kaunis, vanha kaupunki reilun parin tunnin ajomatkan eli 140 mailin päässä. Tarjolla olisi ollut historiaa, kulttuuria tai taidetta. Mutta kun yksi perheestä ei ollut kiinnostunut kulttuurikävelykierroksesta, eikä kahden tunnin opastettu kiertoajelukaan oikein ketään meistä innostanut, niin ajelimmekin sitten vuoristoon katselemaan maisemia Blue Ridge Parkwaylle. Kyllä kannatti! Tässä autosta napsittuja kuvia.

Keli ei aivan täysillä osunut, sillä oli varsin kylmä, eikä aurinkokaan juuri näyttäytynyt. Siksipä iltasella emme kovin kauaa kaupunkia kuluttaneet, vaan menimme hotelliin kesken parhaan Halloween-juhlinnan suklaakonvehtien kanssa. Aamulla annoimme neidin nukkua vähän pidempään ja koska vaihtoehtona oli joko olla hiljaa ja lueskella tai lähteä uudelleen katselemaan vuoriston tarjoamia maisemia, niin lähdimme jälleen kuluttamaan bensaa... Pääsimme pilveen ja henkeäsalpaavien maisemien keskelle. Suomi-tyttö oli ihmeissään ja aikoo ehdottomasti vielä palata noihin maisemiin.

 

 

Kaikki kuvat on otettu iPhonella, joten laatu on sen mukainen.

 

Päivälä kävimme sitten Biltmoressa, joka on Vanderbilttien rakentama "kesämökki". Linnoja ja muita katedraaleja on tullut nähtyä ennenkin, joten tämä linna ei niin hirveästi sykähdyttänyt; ehdottomasti katsomisen arvoinen paikka kuitenkin! Erityisesti joulukuuset olivat näyttäviä, tai no miksipä ei olisi, jos niitä laitetaan kuusi vierekkäin ja kaikki ovat ylenpalttiseen tapaan täynnä koristeita. Siihen jenkkityyliin, jonka alta ei todellakaan näy, onko siellä kuusi vai koivu. Sisällä ei saanut ottaa kuvia, joten tässäpä tuo pytinki ulkoapäin:

 

 

Sinnekin tulee varmaan mentyä vielä joskus toistamiseen, ainakin viinitupaan maistiaisille, sille se jäi tällä kierroksella väliin. Poikkesin myös yhdessä joulukaupassa ja seuraavan kerran sellaiseen menenkin sitten kahden vuoden kuluttua.

 

Eli kauniista Asheville kaupungista en osaa sanoa oikein sen kummempaa, mutta alan ymmärtää miksi ihmisistä tulee Lapinhulluja; meikäläisestä voisi tulla vuoristopimee:

 

 

En ole aiemmin ajanut pilveen ja katsellut hattaroita silmieni tasalta. Seuraavalla kerralla sitten patikoimaan, jos vaikka uskaltautuisi isoisävuoren riippusillalle.

 

Mutta eikös se ole niin, että jokaisessa matkassa parasta on kotiinpaluu ja oma sänky. Olen siis ekan kerran tullut kotiin, tänne missä sänky nykyisin sijaitsee.



Täyttä elämää

Päässä liikkuu kaikenlaista, josta ei tahdo saada otetta. Sillä silloin kun ei ole koko ajan kiire, ehtii tajuta jotain. Näkee, kuinka aurinko paistaa. Kuulee lintujen laulun. Ymmärtää olevansa keskellä jotain, josta ei tiedä. Voi vain pysähtyä ja ihmetellä. Ja sitten turhautua. Ja sitten ihmetellä sitä turhautumista.

Joudun joka päivä muistuttamaan itselleni, että saan elää etuoikeutettua elämää ja tehdä mitä lystään. Joka päivä iskee huono omatunto siitä, etten tee mitään järkevää (ei niinkään tuottavaa tai muuta yhteiskunnallisesti valveutunutta, sillä totta puhuakseni en yksinkertaisesti vaan jaksa seurata edes presidentinvaalikampanjaa). Kerran viikossa ryven itsesäälissä syystä, jota en oikein ole vielä löytänyt. Olen kamala vaimo ja keskinkertainen äiti, vaikka aikaa ja rahkeita olisi enempäänkin.

Suurimman osan ajasta olen varsin tyytyväinen nykyiseen elämääni, auringonpaisteeseen ja siihen, että saan kerrankin olla ja ihmetellä. Lukemattomien kirjojen pino alenee ja karttavaisto laajenee, mikä sinällään saa aikaan melkomoisia elämyksiä. Pääsen venyttämään uskallukseni rajoja ja joudun puskemaan itseäni eteenpäin. Jokainen uusi kohtaaminen on elämys ja tuottaa ennenkokemattomia ilon tunteita. Ja uutta on se, että täällä on aikaa pysähtyä iloitsemaan noista uusista kokemuksista!

Täällä aika siis välillä matelee, kun rutiinit eivät hautaa puolta päivää alleen. Ja se, että aika matelee, on kerrassaan ennenkokematon ja näinollen hivenen pelottava ilmiö. Tiedän myös, että minulta menisi puoli silmänräpäystä livauttaa itseni takaisin hektiseen hullunmyllyyn, sen sijaan takaisin tähän hitaaseen elämään palaamiseen tarvittaisiin vähintään neljä kuukautta. Sitäpaitsi ajan madellessa ehtii surra sitä, että tulevaisuudessa todennäköisesti tulee kovasti kaipaamaan sitä, kun aika mateli, eikä silloin ole sitä neljää kuukautta aikaa päästä matelumoodiin, saati sitten jäädä mateluvaihteeseen tupeksimaan. 

Kuten tunnettua, itseohjautuva kompleksi voi syntyä mistä vaan, vaikka sitten matelusta. Eli tässä tapauksessa tästä erinomaisen positiivisesta ajankulkuun liittyvästä tunnusta. Ei siis ole kiireen tuntua, vaan matelun tunne. Muttakun pöljä luulee, että matelusta nauttisi enemmän, jos välillä olisi kiire. Jotta sitten olisi kiire madella ja eläisi ikäänkuin tärkeämpää elämää. Tämä todistakoon sitä, että en osaa vielä tarpeeksi madella.

Matelun tunteen todenmukaisuuteen liittyy se, että en koe minkäänlaista tarvetta alkaa kutomaan tai väkästelemään jotain muuta käsityön tapaista. En halua maalata tahi jollain muulla tavalla ilmaista itseäni. En juuri jaksa kuunnella musiikkia tai etsiä uusia bändejä, surffata youTubessa tai suunnitella konsertteja. Ilmaisukeinoista itselleni lähin lienee tämä kirjoittaminen, mutta en koe minkäänlaista kunnianhimoa tämänkään suhteen. Teatteria rakastan, mutta vain katsojana ja sitä kautta eläytyjänä. Palaan siis jälleen alkuun: mitä minä oikeasti haluan ryhtyä tekemään? (Muuta kuin valua hitaahkosti päivästä toiseen?)

Todenpuhuakseni muutto maailmalle ei ole millään lailla muuttanut sitä, mitä haluan tässä maailmassa tehdä. En haaveile, että olisipa aikaa siihen tai tuohon. En jaksa juosta kaupoissa, eikä punttisalilla heiluminen riitä elämän sisällöksi. Haluan olla jäsenkorjaaja, ja haluan ehkä myös jollain tavalla käyttää hyödyksi pedagogisia taitojani, mielellään maahanmuuttajien kanssa. Jälkimmäinen siksi, että etummainen lienee yksinään liian rankkaa. Tai sitten vain kaipaan kontakteja.

Elämänpohdinta on maastamuuton myötä jalostunut entistä yksinkertaisempaan muotoon: MITEN haluan tästä eteenpäin kaiken tehdä. Siten, että ehdin siitä nauttia, ehdin pysähtyä ja välillä olisi aikaa hengähtää.

Oppisinko siis elämään matelumoodissa? Pystynkö tappelemaan kaiken vievää imua vastaan sitten kun se tulee? Miten madella innostuneesti ja innostua matelemaan?

Nauti tästä hetkestä!

Rauhaiseloa

Hengissä ollaan ja suurinpiirtein sielun ja ruumiin voimissa! Elämä on rauhallista ja auvoista. Ainakin ulospäin.

Arkirutiini on muotoutunut sellaiseksi, että yksi käy töissä ja golffaamassa, toinen koulussa ja kolmas jonottamassa. Sinne kouluun. Olen suorastaan huvittunut siitä, kuinka olen uppoutunut tähän rutiiniin: edellä menevän auton rekkariin, kahta autoa edellä olevan muijan toilailuun, autoni jarrujen kirskumiseen nitkuttaessani eteenpäin iltapäivän jonossa. Ne ei kitise koskaan aamulla, silloin jännitämme sitä, pääsemmekö pihassa sisä- vai ulkokurviin ja likka toivoo (turhaan), että pysähdyspaikka olisi kerrankin 30 metrin säteellä ulko-ovesta. Sillä se reppu painaa semmoiset 30 kiloa!

Kotiäidin hommissa ei ole mitään kovin kummoisia uudennoksia tapahtunut, sillä jauheliha on jauhelihaa täälläkin ja turhaan roudasin lakanatkin kotomaasta, sillä koneella ne hurautta kuivaksi tunnissa ja voi sitten lykätä takaisin sänkyyn jo ennenkuin perhe palaa kotiin. Sillä pihalle niitä ei sovi laittaa, eikä muutakaan kankaasta tehtyä saa siellä roikottaa 100 taalaan päivittäisen uhkasakon vallitessa. Facettomillekin siis tiedoksi, että pyykkinaru on tässä yhteisössä kielletty, joten siinä saa roikottaa vain kynttilöitä. Tai siis niitä nyt roikotan, sillä suomalainen sisu ei viitti sitä narua poistaakaan.

Operaatio Kata kuntoon etenee hitaanpuoleisesti ja olen oppinut keksimään ihan uusia verukkeita sille, miksi en lähde lenkille. Kyllähän punapään on pysyttävä sisätiloissa silloinkin kun UV-indeksi on korkea. Eli siis astekosta 1-11 kaikki  yli vitosen on korkeaa ja tämän logiikan mukaan tähän mennessä on ollut tasan 4 lenkkipäivää. Tästä yksinkertaisesta syystä en voi myöskään mieheni kera alkaa golfaamaan, sillä sisu ei riittäisi olemaan se huonompi osapuoli ja aika kehnosti sisätiloissa voi kyseiseen lajiin kuuluvaa osumatarkkuutta harjoitella.

Punttisalilla en voi väittää käyväni inspiroivan ilmapiirin ja kannustavan ympäristön tai houkuttelevan saunan takia, käyn siellä 3-4 kertaa viikossa siksi, että se on maksettu! Se, mitä siellä sitten saan aikaan, on kovasti riippuvaista kunkin päivän verukkeista: väsyneellä alaselällä ei voi tehdä mitään raskasta, samoin, jos illalla on taiji, tai jos aikoo mennä lenkille, niin ei kannata rehkiä liikaa. Ja sit voi lopettaa, jos äänikirja loppuu tai useammin virta loppuu iPodista ja niinä päivinä kun musiikin volyymi on kaksitoista astetta yli maksimin ei pysty kuuntelemaan eli ei myöskään kovin kummoisesti reenaamaan. Ja venyttelyt kannattaa toki jättää kotiin tehtäväksi, sillä salin kuluneet ja haisevat jumppamatot ovat iljettäviä ja kotona on pehmoinen kokolattiamatto.

Ja jos päivän venyttelyt ovat tekemättä, niin ne voi tietenkin tehdä samalla kun katsoo telkkaria! Mutta TV:n puheesta ei saa selvää (laittamatta volyymia kaksitoista yli tapin), jos tiskikone on päällä (siis olohuoneen telkasta ja makkariin sitä ei ole vielä hankittu) eli samantien voi selata kuponkilehtiä ja tarkistaa minkälaisia kuponkeja voisi sähköpostista tulostaa laukkuun unohdettavaksi. Ja venytellä voi sitten huomenna, kun on paremmin aikaa. Lenkillekään ei voi enää illalla lähteä, kun jonkun täytyy olla lapsen kanssa kotona! Juu, sen 15-vuotiaan.

Tänään olen tokikin käynyt lenkillä (koska UV on siis enää 5 eli keskinkertainen ja lämpötila varjossa 24) silläkin uhalla, että illalla on vielä taiji-reenit. Olen käynyt myös maailman parhaalla hierojalla ja todennut, että paljon enempää tukossa ei naisihminen voi olla, joten sopii toivoa, että se kävisi liikunnallisesta motivaattorista. Vaikka todennäköisempää on se, että kaikki tämä tukkoisuus enemmänkin estää liikkumisen, sillä huonosti se moottorikin naksuttaa, jos öljy puuttuu. Tai mikälie mäntä on tukossa tai starttimoottori lauennut. Eli korjaamollehan se on mentävä ja siitä sitten taas uuteen nousuun. Voitaisko sopia, että nyt tämä alkuvaiheen stressi/väsymys/tekemättömyys-vaihe olisi ohitettu ja kohta energia alkaisi pursuta korvista? Sillä korjaamoni osaa laskuttaa melkoisen massiivia summia ja viime vuoden (viralliset hoito)tienestini on pianaikaan kulutettu.

Vaikka eihän mulla ole mikään kiire mihinkään ja siellä se hierojakoulu edelleen odottaa vaikken ole tikkua ristiin laittanutkaan. Mutta sen opin, että maailman paras hieroja (Paula Edmund) on tämän aiemmin bongaamani hierojakoulun perustaja (joskin jättänyt opetushommat nykyään muille) ja opettaa erinomaisia neuromuskulaarisia taitojaan viidentoista vuoden kokemuksella työntekijöilleen. Sitten kun on sen koulun käynyt, luvan saanut ja päässyt Paulalle töihin.

Siinä sitä oppimista suomalaiselle jäsenkorjaajalle, sillä Paula rutkutti lapaluun paikoilleen ja aukaisi nikamalukon maatessani plintillä! Ja siihen ei tämä jäsenkorjaaja pysty. Vielä. Mutta olkaapa niin ystävällisiä ja kysykää kahden tai kolmen vuoden kuluttua, miten se tapahtuu!

P.S. Edellyttäen, että pääsen siihen kouluun. Edellyttäen, että joku maksaa sen koulun. Edellyttäen, että... niin no: koulu ei siis ole Suomessa?! Tää on niin rasittavaa pohdittavaa, etten jaksa lähteä mihinkään lenkille.

Kotiäidin elämää vol. 2

Miksi kellon pitää soida joka aamu kello kuusi, vaikka vietän sapattiani, lomaa, ylimääräistä aikaa? Saamarin Amerikkalainen koulusysteemi, joka imee lapsesta kaiken mehun pakottamalla nousemaan jo kello 6 ja teettämättä monta tuntia kotitehtäviä lähes joka päivä (siis myös amerikankieliset saavat tämän kunnian eikä kyseessä ole kielipuolen ominaisonglema).

Punttisalilla ei ole ruuhkaa.  Edessäni olevassa vehkeessä käpyttää se punapaitainen herra, jonka lonkat ovat täysin tukossa ja alaselän nikamat todennäköisesti jo luutuneet yhteen. Ihmeesti se jaksaa, mitähän lienee saanut tropiksi ja kuinka monta kertaa kuukaudessa mahtaa käydä kiropraktikolla? Siivoojana on tänään se rouva, joka löntystää paikasta toiseen ja huiskii desinfiointiainetta ilmaan yrittämättä edes näyttää siltä että tekee jotain hyödyllistä. Säälittää nuo ihmiset, joiden kanssa se puhuu jotain kymmenen minuuttia kerrallaan... mutta voihan sen ajan niinkin kuluttaa, sillä reeni ei luista.

Nuori personal trainer tyttö taas kerran opastaa viiskymppistä rouvaa tekemään jalkakyykkyjä ottamatta huomioon sitä, että täälläkin rouvalla on vahva etukumara ja vasen lonkka kiertää eteen niin mojovasti, että tuloksena on sataprosenttisesti polvivaiva ja kuntoilu loppuu siihen. Rouva siis "ontuu" vasenta lonkkaa, mutta sitä ei varmaan ehditä opettaa viiden kuukauden koulutuksen aikana.

Kotimatkalla poikkean Teeterissä ilman minkäänlaista kuvaa siitä, mitä laittaisin ruuaksi. Tahkoan puolen kilometrin pituisia käytäviä ja kiroan mielessäni, että mustikkakuormaa ei ole vielä purettu... eilisiä en tohdi huolia, sillä niissä on puolet jo mössönä. Pitää kai sitten hakea torilta illalla jotain tuoretta, jos jaksaa. Kotona huomaan, että kinkku on loppu eikä sitä sulatejuustoakaan enää ole kanakastikkeen mausteeksi, joten tulee mautonta ruokaa. Sama se kai sitten. Näillä mennään.

Kukaan ei ole kommentoinut mitään facebookissa ja gmail on täynnä mainoiksia ja kuponkeja. Ei sitten, täytyy varmaan lukea kirjaa. Edelleen tuntuu oudolta tarttua kirjaan keskellä päivää, sillä romaanien lukeminen on oikeasti lomapuuhaa ja päivällä kuuluu tehdä jotain järkevää, hyödyllistä ja tuottavaa. Äänikirjojen kuunteleminen sujuu paremmin, jos samalla lähtee kävelylle tai venyttelee... tulee edes hoidettua itseään. Muutenhan tämäkin päivä menee ihan harakoille. Onko minustakin tullut tällainen hyödytön, laiska lorvi? Pian alan varmaan ruikuttaa, kuinka sattuu sinne tai tänne ja masentaa. Elämässä täytyisi olla jokin tarkoitus! Opettelisko leipomaan jotain? Ei viitsi, kun tulee sitten taas syötyä liikaa.

Pyykkikone piippaa juuri, kun olen päässyt kirjan alkuun. Ei millään viitsisi lajitella pyykkejä narulle ja kuivuriin. Matkalla koneelle huomaan taas yhden hämähäkin ja raivo kiukku nousee korviin: olenko mä joku s---nan ötökäntappaja? Raidia kehiin ja imuria perään... ne seitit sieltä sälekaihtimien takaakin on putsaamatta. Tiskikoneen tyhjentäminen ottaa aivoon: voisko joku muu edes joskus vaivautua sen tyhjentämään? Sullon perunankuoret viemäriin ja laitan uunin päälle. Enää ei kannata tarttua kirjaan, sillä neljänkymmenen minuutin päästä pitää lähteä hakemaan likkaa koulusta. Ei vieläkään mitään facessa; ei edes ketään, jonka kanssa voisi keskustella, ole paikalla. Sähköposti näyttää mainoksia. Pöydällä on pino papereita, jotka pitäisi lajitella. Lipaston laatikossa on suloinen sekamelska käännettäviä juttuja, jos siis joskus jaksaisi alkaa oikeesti miettiä tulevaisuutta tässä maassa. Ei huvita. Alkaisi edes sataa, niin voisi sulloa itsensä peiton alle. En kurkista postilaatikkoon kunnei siellä kuitenkaan mitään ole.

Lapsi syö, avaa telkkarin ja ryhtyy tekemään läksyjä. Ei tarvi auttaa, mee pois. Mies tulee töistä ja lähtee golffaamaan. Surffaan kirjaston sivuilla melkein kaksi tuntia keräämässä äänikirjoja muistilistalle (sieltä ne voi sitten kännykällä napsia).  En osaa päättää lähdenkö vielä kiertämään järven (illansuussa ei enää voi vakuuttua, että UV-indeksi on liian korkealla) vai menenkö suihkuun ja katson ehkä jakson Grayn anatomiaa (se on sallittu vasta 7 jälkeen!). Tartun anatomian kirjaan ja katselen vähän aikaa aivoja: kuinkahan nopeasti looginen päättelykyky alkaa murentua, jossei sitä käytä? Pitäis ihan tosissaan alkaa punnita vaihtoehtoja ja tehdä jotain. Saada aikaan. Tehdä päätöksiä tulevaisuuden suhteen.


Nukkumaan mennessä aivot taas rauhoittuvat: ei mun tarvi. Eikä ole pakko. Mä saan vaan olla vielä huomenna ja ensi viikollakin! Mä olen kotiäiti.

Haaste

HAASTE 2.10.12

 

1. Mitä näet lähimmästä ikkunasta juuri nyt? 

  Hikisen ilman, puita ja sinistä taivasta sadepilvien purjehtiessa auringon editse.

 

2. Mitä näet peilistä?

 Värikkäät vaatteet, jotka valitse päälleni joka päivä.

 

3. Kuinka kauan olet blogannut ja miksi?

 7 vuotta. Aluksi oppiakseni ja nykyään, koska se on minulle tärkeää ja kivaa.

 

4. Mitä asioita blogissasi et käsittelisi / paljastaisi?

 Toisen ihmisen asioita. Enkä julkaise ihan kaikkia omianikaan.

 

5. Bloggaajana varmasti itsekin luet muiden blogeja, vaikka et noita bloggaajia ole itse tavannut. Mitä luulet, kenen bloggaajan kanssa juttusi kävisi livenäkin kaikkein parhaiten yhteen?

 Ehdottomasti Kotivinkin Roope Silvastin! Hänen kirjoitustyylinsä uppoaa niin.

 

6. Mitä elämässäsi tekisit toisin, jos voisit?

 Hmm... En kai mitään. Lähtisin töistä aikaisemmin.

 

7. Voisitko tässä iässä muuttaa ulkomaille?

 Öö... Ihminen on kummallisen sopeutuvainen. Siis kyllä voisin!

 

8. Mitä mieltä olet huuhaa-kriittisyydestä?

 Olen erinomaisen huuhaa-kriittinen. 

 

9. Mitä terveys sinulle merkitsee? 

Paljon. En varmaan edes oikein ymmärrä kuinka paljon. Olen terve, mutta tasapaino monien asioiden suhteen on vielä hakusessa. 

 

10. Mikä on elämän tarkoitus?

Oppia ja kasvaa sen mukana. Enkä tarkoita (välttämättä) auktoriteettien määrittelemää oppimista. 

 

11. Jatka lausetta: Onni on... 

..nykyhetken tajuaminen.

Kotiäidin elämää vol. 1

Kelloni soi arkiaamuisin kuudelta, joten keplottelen itseni ylös sängystä kiukkuisena noin kymmentä yli. Teen teini-ikäiselle, ei-niin-aamuvirkulle, lapselleni aamiaisen valmiiksi ja pakkaat eväät ja vesipullon kassiin. Siis todellakin laitan kaiken valmiiksi, jotta jollain konstilla olisimme valmiina lähtemään viimeistään 6.50. Tänään sekään ei riittänyt, ja tyttäreni ohella neljäsosa Ardrey Kelliläisiä myöhästyi koulusta, sillä sateen vuoksi autojono oli kymmenen minuuttia tavallista pidempi.

Kello 7.20 olen siis punttisalilla haukottelemassa äänikirjan kera ja tuskailen, kuten muinakin salipäivinä, sitä, että vaikka jokaikisellä salillakävijällä on oma iPod/Pad/Phone, jolla kuuntelee joko musiikkia tai jotain muuta sivistävää, niin typerryttävä 80-luvun musiikki raikaa viidensalin desibelin voimalla. Kannattaa siis ostaa sellaiset kunnolliset korviin tungettava kuulokkeet, jos haluaa saada äänikirjastaan selkoa! Toinen salilla ärsyttävä asia on se, että tuuletus pelaa niin, että tukka lähtee eli kannattaa myäs pukeutua pitkähihaiseen, jotta tarkenee (unisena) polkea kuntopyörää.

Hui hai, kunnollinen velvollisuus tulee siis hoidettua puoli yhdeksään mennessä, joten on koko päivä aikaa "vain itselle". Koska kuitenkin haluan kutakuinkin tietää mitä maailmassa tapahtuu, niin lehden lukemiseen ja Suomitietojen päivittämiseen kuluu ainakin tunti ja kaksi kuppia kahvia. Eli se kakkosaamiainen, sillä kello 6.30 syödyllä hedelmäsalaatilla ei kovin pitkälle jaksa. Varsin usein kakkosaamiainen kuitenkin lykkääntyy, sillä säästäväisenä ihmisenä pyrin hoitamaan ruokaostokset samalla matkalla kun kerran olen liikenteessä.

Harris Teeteriin ei kuitenkaan kannata mennä ennen yhdeksää (vaikka kauppa on toki auki 24/7!), sillä kuormanpurut ovat siinä vaiheessa, että tuoretta leipää ei vielä ole ja liha/kalatiskit ovat kiinni. Jos taas sattuu olemaan kirjasto- tai greenwaypäivä, niin silloin kannattaa ehdottomasti poiketa Trader Joelle, joka on ehdoton suosikkini. Se on paljon paremmin hallittava ruokakauppa ja löydän sieltä kaiken tarvittavan, vaikken kanta-asiakas Teeterin tapaan olekaan. Perjantaisin, jolloin tapaan Sophien, poikkean uudessa Whole Food marketissa, joka on upea, paras ja kallein. Sinne on kuitenkin yli 10 mailia matkaa eli vartavasten ei tohdi lähteä. Varta vasten lähden kyllä Earth Fareen, varsinkin jos tarvitsen hennaa, saippuaa tai muuta kosmetiikkaa, mutta se onkin tuossa kivenheiton päässä.

Tiistaisin on tori (Farmers Market) punttisalin ja koulun puolessavälissä ja keskiviikkona tuossa lähempänä, joten tämäkin täytyy ottaa huomioon, kun päivän ajokilometrejä suunnittelee! Jos tori ei koulumatkan varrelle osu, niin torimyyntipiste on myös Providencen ja Ballantyne Commonsin kulmassa, joten siihen voi poiketa jos käy Arboretumissa (mm. Barnes & Nobles ja Walmart) tai lenkkeilemässä Weddingtonin tai Matthewsin puolella. Tai jos on asiaa 485:n sille puolen.

Useammin on asiaa 485:n tälle puolen, missä on lähi Mall (Carolina Place), BJ's (ainoa kauppa, jonne leikkelen kuponkeja ja unohdan ne sitten taskuun) ja Rock Hill. Siis keskustan suunta. Jos Mallille, joka oikeasti sijaitsee Pinevillen puolella, aikoo mennä, on oltava vähintään kolme asiaa! Mutta ne on suhteellisen helppo keksiä, sillä samalla suunnalla on mm. WorldMarket (sieltä saa mm. lakritsia, jota en koskaan osta) ja Black Lion (sisustustaivas, josta en ole vielä mitään ostanut) ja consignment antiikkikauppa, jossa käyn haaveilemassa huonekaluista. Tämä kaikki vaatii siis suunnatonta suunnittelua, jotta ajokilometrit saa pysymään kutakuinkin hallussa. Ja jos mielii tankata Etelä-Karoliinan puolella (siellä on halvempi vero), niin sen täytyy tapahtua salipäivänä, jos on asiaa Walmarttiin (etelä-Karoliinan Walmartti on suorastaan suunnaton) tai kierrätyspisteeseen, joka on kyllä Pohjoisen puolella, mutta aivan siellä rajalla.

Keskusta-autoilut ovat siis kotiäidin luksuspäiviä, jollainen täytyisikin jälleen itselleen suoda. Ilokseni olen myös jo oppinut, miten keskustaan pääsee käyttämättä 485:ta ja 77:aa, mutta tämän täytyy sitten ehdottomasti tapahtua kello 9.30-15 tai iltahämärissä eli ruuhkattomaan aikaan.

Ei-niin-luksuspäivänä kotoa löytyy vessoja siivottavaksi, pyykkikone pyöritettäväksi ja lattioita luututtavaksi. Tai no, paremminkin hämähäkkejä tuhottavaksi ja ötököitä säteilytettäväksi. Pikkuhämähäkit ehtivät yhdessä yössä kinostaa pation tuntemattomaksi ja makuuhuoneiden lattianrajat on imuroitava ja katonrajat pyyhittävä harva se päivä. Tai no, voihan niiden hämähäkkienkin kanssa elellä, mutta silmä on oppinut näkemään ainakin ne isommat otukset aika herkästi ja ötökkäjahti on jokapäiväistä. (Tänään löytyi joku miljoonajalkainen soppakauhalaatikosta, mutta se oli jo kuollut.) Meiltä löytyy hämähäkintapposuihketta (niille isoille, joita ei pysty jaloin sotkemaan) vessan ja pyykkihuoneen kaapista ja pienemmät ötökät seitteineen uppoavat pikkuimuriin.

Teinin kotiäidin elämän parhaita puolia on ehdottomasti lukeminen. Yritän joka päivä lukea jotain järkevää (jäsenkorjausoppaat, anatomian kirjat, "näin tulet hyväksi ihmiseksi"-oppaat), kuunnella jotain vähemmän järkevää (audible kirjat englanniksi, enimmäkseen dekkareita, mutta myös jo kaunoisampaa kirjallisuutta) ja etsiä tietoa/osallistumismahdollisuuksia netistä. Kahvitauoille suon hetkiä suomenkielisten lehtien parissa (ISO KIITOS ystäville, siskolle ja entisille opiskelijoilleni runsaista mahdollisuuksista tähän!) ja olen koukussa täysmaidosta tehtyyn French Vanilja luomu-jogurttiin. Ja kai tämä kirjoittaminenkin on mainittava; parhaita hetkiä ovat chattailyt kummityttöjen kanssa!

Silloin tällöin iltasella tulee kivasti analysoitua erilaisia tekstejä ja kerrattua psykologian lainalaisuuksia. Siinä samalla ruokin lapsosen, kuuntelen mitä päivän aikana on tapahtunut ja päivittelen sitä, että läksyjä tehdessä on aina tv auki... no niin taisi olla minullakin aikanaan. Onneksi takapihalla tarkenee istua lueskelemassa, silloin kun meteli ottaa päähän. Netflix on siitä kiva, että sieltä voi katsella tv-sarjoja, mutta toistaiseksi useammin tulee lähdettyä kiertämään järvi (20 minuutin kävely naapurustossa) ja onneksi Taiji-tunnit on kahdesti viikossa.

Viikoille tulee usein myös (lounas)tapaamisia, hoidettavia asioita (auton öljynvaihto odottaa), koulujuttuja, hoitohommia (sekä hoidossa käyntejä että hoidettavia "asiakkaita"), miniluentoja tai muita ryhmätapaamisia, joita bongaa vaikka MeetUpista. Niitä voi onneksi säädellä, sillä syksyn ensimmäinen flunssa-aalto käväisi jo kylässä. Elokuviin menoa olen suunnitellut jo muutaman viikon ja monta museotakin on edelleen käymättä, kun ei kaikkea ehdi. Ja on siis otettava huomioon se, että koulun pihalla on oltava 2.15 (tai 3.00 tai 3.30) sillä lapsosella ei toistaiseksi ole muuta keinoa päästä koulusta kotiin kuin äiti.

Lauantaina oli leipomispäivä ja yritän muutenkin tehdä oikeaa ruokaa, sillä koulussa lounas on usein eväsleipä ja omena ja/tai sipsipussi. Toki muutakin olisi tarjolla. Perjantaisin on ollut tapana käydä ulkona syömässä koko perheen voimin ja ehkä kerran viikossa käyn lounaalla jonkun kanssa. Telkkaria suostun tuijottamaan iltasella tunnin tai puoltoista ja nukkumaan on mentävä viimeistään kello 9. Sillä se kello soi taas kuudelta...

Parasta ja tuskastuttavinta tässä on kaikessa on se, että kerrankin on aikaa olla itsensä kanssa. Hyvänä päivänä se on kuin lottovoitto: ei ole kiirettä mihinkään (paitsi sinne kouluun sitten kahden jälkeen) ja voi keskittyä asioihin, joita ei ole ennen ehtinyt tehdä. Liikkuminen ja lenkkeily ei ole poissa illan lyhyistä tunneista ja tiedät mitä lapsellesi kuuluu. Pystyt myös auttamaan läksyissä (juu, en matikassa) ja hemmottelet kakaran piloille passaamalla ruuan eteen. Huonona päivänä mikään ei suju, etkä voi purkaa työkaverille kuinka kaikki menee päin mäntyä. Ei myöskään tarvitse olla pirteämpi kuin on, sillä itseään on aika vaikea huijata tässä asiassa. Itsestä on myös kiinni se, mihin menee ja milloin, tai meneekö.

Jonkinlainen tasapaino (tähän hetkeen) lienee omalta osaltani löytymässä, sillä seinillehyppelypäiviä ei ole vähään aikaan ollut. Olen saanut tehdä muutamia hoitoja ja puhua jäsenkorjauksesta; en kuitenkaan ole vielä viitsinyt kääntää materiaaleja englanniksi. En ole ehtinyt. Olen löytämässä teinin kotiäitiyden parhaat puolet eli hitaamman elämän ja yritän pitää siitä kiinni kynsin ja hampain. Tutustua tähän tapaan elää ja oppia elämään täällä suuressa maailmassa. Jos on tähän asti kiiruhtanut, niin nyt voi elää vähän hitaammin. Pysähdellen ja akkuja lataillen.

Jos vaikka siinä sivussa löytäisi oman itsensä.

Uskallan mennä eteenpäin?

Lainasin Hidasta elämää sivuilta!


“Minä uskallan
löytää sen, mikä minussa
on valmista muuttumaan.
Joskus se on ahdistavaa
koska totunnaiset ajatusmallini
kamppailevat vastaan.
Hetken verran tuomitsen itseni,
mutta sitten löydän jälleen luottamuksen
ja kuuntelen sisäistä opettajaani.
Minä luovun aiempien kokemusteni suomasta helppoudesta.
En halua alati itseäni toistamalla
muuttua harmaaksi ja elottomaksi.
Vanhoissa, kuolleissa ajatuksissa riippuminen
kovertaa minut ontoksi.
Minä uskaltaudun uusille teille
ja toivon, että sen pinnan alla,
jonka minä kuorin,
kasvaa jo uusi, herkkä iho.”

Ulrich Schaffer : Uskallan… kohdata elämän kasvoista kasvoihin (Lasten keskus, 1988)