Miksi kellon pitää soida joka aamu kello kuusi, vaikka vietän sapattiani, lomaa, ylimääräistä aikaa? Saamarin Amerikkalainen koulusysteemi, joka imee lapsesta kaiken mehun pakottamalla nousemaan jo kello 6 ja teettämättä monta tuntia kotitehtäviä lähes joka päivä (siis myös amerikankieliset saavat tämän kunnian eikä kyseessä ole kielipuolen ominaisonglema).
Punttisalilla ei ole ruuhkaa. Edessäni olevassa vehkeessä käpyttää se punapaitainen herra, jonka lonkat ovat täysin tukossa ja alaselän nikamat todennäköisesti jo luutuneet yhteen. Ihmeesti se jaksaa, mitähän lienee saanut tropiksi ja kuinka monta kertaa kuukaudessa mahtaa käydä kiropraktikolla? Siivoojana on tänään se rouva, joka löntystää paikasta toiseen ja huiskii desinfiointiainetta ilmaan yrittämättä edes näyttää siltä että tekee jotain hyödyllistä. Säälittää nuo ihmiset, joiden kanssa se puhuu jotain kymmenen minuuttia kerrallaan... mutta voihan sen ajan niinkin kuluttaa, sillä reeni ei luista.
Nuori personal trainer tyttö taas kerran opastaa viiskymppistä rouvaa tekemään jalkakyykkyjä ottamatta huomioon sitä, että täälläkin rouvalla on vahva etukumara ja vasen lonkka kiertää eteen niin mojovasti, että tuloksena on sataprosenttisesti polvivaiva ja kuntoilu loppuu siihen. Rouva siis "ontuu" vasenta lonkkaa, mutta sitä ei varmaan ehditä opettaa viiden kuukauden koulutuksen aikana.
Kotimatkalla poikkean Teeterissä ilman minkäänlaista kuvaa siitä, mitä laittaisin ruuaksi. Tahkoan puolen kilometrin pituisia käytäviä ja kiroan mielessäni, että mustikkakuormaa ei ole vielä purettu... eilisiä en tohdi huolia, sillä niissä on puolet jo mössönä. Pitää kai sitten hakea torilta illalla jotain tuoretta, jos jaksaa. Kotona huomaan, että kinkku on loppu eikä sitä sulatejuustoakaan enää ole kanakastikkeen mausteeksi, joten tulee mautonta ruokaa. Sama se kai sitten. Näillä mennään.
Kukaan ei ole kommentoinut mitään facebookissa ja gmail on täynnä mainoiksia ja kuponkeja. Ei sitten, täytyy varmaan lukea kirjaa. Edelleen tuntuu oudolta tarttua kirjaan keskellä päivää, sillä romaanien lukeminen on oikeasti lomapuuhaa ja päivällä kuuluu tehdä jotain järkevää, hyödyllistä ja tuottavaa. Äänikirjojen kuunteleminen sujuu paremmin, jos samalla lähtee kävelylle tai venyttelee... tulee edes hoidettua itseään. Muutenhan tämäkin päivä menee ihan harakoille. Onko minustakin tullut tällainen hyödytön, laiska lorvi? Pian alan varmaan ruikuttaa, kuinka sattuu sinne tai tänne ja masentaa. Elämässä täytyisi olla jokin tarkoitus! Opettelisko leipomaan jotain? Ei viitsi, kun tulee sitten taas syötyä liikaa.
Pyykkikone piippaa juuri, kun olen päässyt kirjan alkuun. Ei millään viitsisi lajitella pyykkejä narulle ja kuivuriin. Matkalla koneelle huomaan taas yhden hämähäkin ja raivo kiukku nousee korviin: olenko mä joku s---nan ötökäntappaja? Raidia kehiin ja imuria perään... ne seitit sieltä sälekaihtimien takaakin on putsaamatta. Tiskikoneen tyhjentäminen ottaa aivoon: voisko joku muu edes joskus vaivautua sen tyhjentämään? Sullon perunankuoret viemäriin ja laitan uunin päälle. Enää ei kannata tarttua kirjaan, sillä neljänkymmenen minuutin päästä pitää lähteä hakemaan likkaa koulusta. Ei vieläkään mitään facessa; ei edes ketään, jonka kanssa voisi keskustella, ole paikalla. Sähköposti näyttää mainoksia. Pöydällä on pino papereita, jotka pitäisi lajitella. Lipaston laatikossa on suloinen sekamelska käännettäviä juttuja, jos siis joskus jaksaisi alkaa oikeesti miettiä tulevaisuutta tässä maassa. Ei huvita. Alkaisi edes sataa, niin voisi sulloa itsensä peiton alle. En kurkista postilaatikkoon kunnei siellä kuitenkaan mitään ole.
Lapsi syö, avaa telkkarin ja ryhtyy tekemään läksyjä. Ei tarvi auttaa, mee pois. Mies tulee töistä ja lähtee golffaamaan. Surffaan kirjaston sivuilla melkein kaksi tuntia keräämässä äänikirjoja muistilistalle (sieltä ne voi sitten kännykällä napsia). En osaa päättää lähdenkö vielä kiertämään järven (illansuussa ei enää voi vakuuttua, että UV-indeksi on liian korkealla) vai menenkö suihkuun ja katson ehkä jakson Grayn anatomiaa (se on sallittu vasta 7 jälkeen!). Tartun anatomian kirjaan ja katselen vähän aikaa aivoja: kuinkahan nopeasti looginen päättelykyky alkaa murentua, jossei sitä käytä? Pitäis ihan tosissaan alkaa punnita vaihtoehtoja ja tehdä jotain. Saada aikaan. Tehdä päätöksiä tulevaisuuden suhteen.
Nukkumaan mennessä aivot taas rauhoittuvat: ei mun tarvi. Eikä ole pakko. Mä saan vaan olla vielä huomenna ja ensi viikollakin! Mä olen kotiäiti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti