Aattelin tässä lentokentällä käkkiessäni yrittää muistaa mitä tapahtui reilu viikko sitten etelä-Karoliinassa, kun tytär pääsi ensimmäistä kertaa äiteensä kanssa rannalle. Ihan paistattelemaan päivää ja jättämään talviturkin Atlanttiin. Ihan mukavaa hommaa itseasiassa. Kunhan muistaa kaiken pakollisen rasvauksen ja ajanoton. Koska oli niin mukavaa, niin ensi kerralla otan mukaan semmosen vedenpitävän kellon, joka kilkuttaa, kun kolmen vartin aurinkoannos on tullut täyteen.
Onneksi hotelli oli niin lähellä, että sinne saattoi sujauttaa sujahtaa turvaan välillä ja tytär jo siinä iässä, ettei tarvi koko ajan vahtia. Ja parempi olikin olla vahtimatta, sillä mun mielestä jokainen aalto oli vaarassa imaista sen syvyyksiin (vettä siis vyötäröön asti, mutta silti). Paikoitus oli kyllä rantavahdin silmien alla, joten äitikin pärjäsi.
Iltasella olisi voinut mennä maailmanpyörään, semmoseen köysirata liukumaan tai pomppimaan taivaisiin, mutta me pysyttiin maan tasalla, syötiin hyvin ja vähän käveleskeltiin kaupoissakin. Hotelli oli bilealueelta vähän syrjässä, joten autolla liikuttiin, vaikka tuo melkein kuskikin oli mukana. Parasta oli aamu- ja iltapäivälenkki rantaa pitkin, vaikka ihan koko rantaviivaa ei jaksettu kävellä; 35 mailia olisi tässä kunnossa ja siinä helteessä liikaa. Minulle riitti puolitoista mailia.
Biitsielämässä ei varmaan ole mitään outoa tai kummallista, paitsi se, että semmoiset löytyy kolmen tunnin ajomatkan päästä kotoa ja biitsikausi kestää semmoisen viisi kuukautta. Saatanpa siis poiketa toistekin. Ensi kerralla tosin Charlestoniin.
Sitten muihin asioihin. Kuten vaikka siihen, että likka alkaa oppia autolla-ajon jaloa taitoa. Olemme siis jo kesyttäneet nelikasivitosen ja jopa poikenneet seiskaseiskalla, mikä on kyllä saavutus. Samalla ajettiin myös uptownissa eli enää on parkkitalomystiikka jäljellä. Ja muutenkintäytyy vielä harjoitella, mutta hyvässä vauhdissa ollaan. Katsotaan, saadaanko Suomessa mahdollisuus kokeilla keppivaihdetta, jotta se oikea ajaminenkin tulisi koettua?!
Myös juhannus tuli ja meni. Vähän varkain, sillä sitä ei täällä juhlita. Huomioidaan toki siten, että lehdessä oli juttu "Virallinen kesä tuli vihdoinkin". Mikä tuntui hassulta, sillä elohopea on paukuttanut jo useamman viikon 35 tienoilla, mutta se on vaan tämä suomalainen näkökulma, joka edelleen tunkee esiin monessa asiassa. Päätimme kaiken uhallakin pitää bileet, vaikka sekä salmiakki, turkinpippuri että oikea suklaakin oli loppu.
Ja niinhän siinä sitten kävi, että loppujen lopuksi maistiaisiksi saatiin ruisleipää, leipäjuustoa ja Lakkah...likööriä. Kokeilkaapa jäähdyttää se Lakkalikööri pakastimessa, joka hajosi juusi sopivasti kolme päivää ennen juhlia ja uusi toimitettiin parahiksi juuri silloin, kun bileet alkoivat. Tietenkin yli kolmenviiden helle ja kaikki kylmälaukut tarvittiin jäähdyttämään olutta, skunppaa ja valkoviiniä, joten lievää taiteilua vaadittiin pitämään se ruokakin sopivassa lämpötilassa. Onneksi on ystäviä, joille voi soittaa, ettää tulkaa tuolien ja salaatin lisäksi kylmälaukkujen ja jääpussien kanssa. Kaikki meni hyvin ja oli kivaa. Muttei kuitenkaan oikean juhannuksen veroista kivaa. Semmoista Amerikassa tehdyllä leipäjuustolla, jotta kastettiin lakkaliköörissä, aikaansaatua kivaa. Ja hyvää oli! Ja paketin kyljessä lukee Juusto (ensi kerralla otan kuvan, nyt en muistanut). Ja oli meillä ruisleipääkin (kiitos Sari) ja neitokainen uhrasi vihonviimeiset Fazerin sinisensä yleiseksi hyväksi.
Mutta jos siis ensi jussina satutte tänne päin, niin muistakaa, että Hyvärisillä on juhannusbileet. Tervetuloa mukaan!
Kuvien asettelu on miten sattuu, sillä iPadi ei ny ihan taivu. Seuraava postaus onkin sitten kotomaan kamaralta. Todennäköisesti saunasta!
sunnuntai 23. kesäkuuta 2013
keskiviikko 5. kesäkuuta 2013
Amerikkalaistuminen
Mää oon kuulkaas enemmän amerikkalaistunut kuin yksikään tässä maassa asuva meksikaano, intialainen tai muu nornaali ihminen koskaan. Kuljen farkkusortseissa tai semmosessa pyöräilysortsithamonen (se siis myydän semmosena yhdistelmänä) -systeemissä sujuvasti ihan julkisellakin paikalla. Jos auringossa täytyy viihtyä vähän pidempään, niin sitten laitan golfsotsihamossysteemin (UV-suojattu tiätty) ja kirkkaan pinkin rantapaidan (sama homma) sekä kolme rasiallista puuteria babysupertan-aurinkovoiteen päälle ja eikun menoksi!
Tänään ajattelin jopa mennä uima-altaalle lojuksimaan, mutten viittiny, kunnen tiedä onko se auki. Koulut kun loppuu vasta tämän viikon aikana, jolloin uimakausisesonki viikollaki alkaa. Viikonloppusin community poolit on jo olleet auki ja sekä siippa (omalla altaalla) että tytär (kaverin communityssä) ovat oman kautensa jo avanneet. Vaikka ei kai sitä talviturkin kastamiseksi kummiskan kehtaa sanoa!?
Mutta minäpä siis avasin Kickball-kauden elämäni ihkaensimmäistä kertaa. Juu, en tiennyt mistä on kyse, kun mukaan lupauduin. Juu, olin läkähtyä, kun aurinko porotti suoralta terältä ja pilvettömältä taivaalta koko ajan. Ja juu, oli kertakaikkisen hauskaa, mielettömän ihanaa ja suorastaan hillittömän humoristista kirmata pitkin kenttää pesältä pesälle kuin mielessään viisitoistavuotias tuulennopea neitokainen keski-ikäisen ylipainoisen rouvasihmisen kropassa vain voi!
Pelivälineenä siis jalkapallo, jota potkaistaan siinä kohtaa, kun meikäläiset paukauttaa mailalla pesäpalloa, mutta muuten touhu on samanmoista. Paitsi ettei räpsiä tarvita ja pesä on se pieni patula, jota on siis kosketettava ollakseen turvassa. Niin, ja syöttäjä saa räpeltää sen pallon amerikkalaiseen malliin sieltä matkan päästä kohti vuorossa olevaa potkaisijaa. Osuin muuten (ja olisin osunut mailalla pesäpalloonkin, mutta noi muut on niin mamiksia) palloon ja tein juoksunkin. Huomattavasti haastavampaa oli hengittää ja raahata kinttuja pitkin kenttää. Vaikka se johtui varmaan siitä, että kaikki naamalle kerääntynyt punaväri vei niin paljon energiaa, ettei sitä joutanut enää kinttuihin asti!
Tämä tapahtui siis sunnuntaina ja tänäaamuna (tiistai) kouluun ajaessani valitsin ajattelemattomuuttani seiskaseiskan, jossa aamuruuhkassa joutuu poikkelehtimaan kaistojen väliä ja jarruttamaan sekä kaasuttamaan tätä pinta-amerikkalaisuutta (ai, niin siellä auton perässä on muuten se suomenlippu) ylläpitäessään likipitäen koko ajan. Huoh: Miss Katan penikat huusi hoosiannaa ja etureittä täytyi nostaa käsivoimin, kun maitohapot olivat ensimmäisen kerran kahdeksaantoista vuoteen löytäneet tiensä jalkalihaksiin! Suunnittelen tässä ihan vakavissani isomman auton ostamista, sillä nykyisestä joutuu könyämään ylöspäin ulostullessa ja ilman kinttuvoimia se on niin kovasti hankalaa.
Onneksi liike on lääke ja koulussa on siis menossa klinikkaviikot eli saan tehdä hierojan hommia ilmaiseksi. Jotensakin osasin hyvin samaistuja juoksua harrastavan noin "17-vuotiaan" lääkärin asemaan, kun oli kuulemma pari päivää sitten juossut puolimaratonin ja halusi palauttavaa hierontaa venytyksillä. Palautteena oli (kuten aika tylsästi kaikilta muiltakin), että ammattitaitoisen tuntuinen hieroja (enpä tullut taustaani maininneeksi, kun keskityin nauttimaan hyvinkehittyneestä lihaksistosta) ja hyvät venytykset. No totta Mooses, mutta siitä en anna ensimmäistäkään kredittiä tämän minutkin kovaa vauhtia sisäänsä upottavan maan hierojakoululle, jossa en vielä ole yhtään venytystä oppinut. Itse taas en ole yhtään virallista "Swedish Massagea" tehnyt, mutta siihenkin on siis taivuttava ensi maanantaina, kun opettaja on testiluontoisesti ruottalaisittain käsikirjoituksen mukaan veivattava. Jotta tiedätte varautua ensimmäiseen hylkyyn...
Amerikkalaistumiseni huipentumana kerron vielä, että viime perjantaina osallistuin (ensimmäistä, muttei toivottavasti viimeistä kertaa) Relay For Life -tapahtumaan. Siis varojenkeruukamppanja, jossa kohteena ovat syöpäpotilaat ja heidän perheensä. Naistenryhmämme keräsi 1700 taalaa ja paikanpäällä meitä on kahdeksan myymässä kirjoja, nauttimassa kesäillasta (UV-suojauksilla oli silloinkin käyttöä) ja kipittelemässä pitkin kenttää, koska teemana oli siis käveleminen. Kenttä oli puoli mailia ympäri ja jossei muuten jaksanut, niin saattoi suunnistaa hot dog -kioskilta donitsipaikalle ja burrito-kojusta kuppikakkukaipaamoon. Merenneitoja sai tiputtaa vesialtaaseen, jos oli yhtään pallosilmää ja hurjimmat saivat kiivetä myös kokeilemaan itse merenneitona toimimista. Paikalla oli bändi ja amerikkalaiseen tapaan todistuksia eli kokemuksia tästä kavalasta sairaudesta selviämisestä.
Kaikki saivat valkoisen t-paidan, paitsi ryhmänjohtajat eli rahankeruuvastuulliset oranssin ja sairaudesta selviytyneet kuljeksivat violeteissa paidoissa ja saivat ilmaisen tuolihieronnan. Illan mittaan lähetettiin ilmapallot taivaalle ja kirjoitettiin muistopusseja läheisille, jotka ovat sairauteen menehtyneet. Pimetessä pussit asetettin reunustamaan rataan ja jokaisen sisään sytytettiin kynttilä. Kun myös jokaiselle osallistujalle jaettiin kynttilä ja kaikki kiersivät kunniakierroksen väritettyjen, kuvitettujen tai vähintäänkin nimettyjen pussien keskellä kynttilät kädessä, niin tunnelma oli harras ja koskettava.
Tilaisuus jatkui aamuviiteen asti, mutta me vanhat poistuimme (Kickball-matsiin valmistautumaan) kymmenen tienoilla ajatuksenamme, että ensi vuonna meilläkin on mukana yöpymisteltat (ja sängyt ja vesiklosetti ja papiljotit), sillä aika vaikea on keksiä mukavampaa tapaa viettää yhteistä, lämpöistä iltaa naisporukalla hyvin syöden ja nauraen. Hyvä asian vuoksi. Ilman tippaakaan alkoholia.
Ainoa ylilyönti oli se, että jokaisella naisella oli mukana pullollinen hyttysmyrkkyä (ja suihkuttelivat sitä myös). Allekirjoittanut tapasi paikalla tasan yhden hyttysen!
Taidanpa siis sittenkin olla edelleen suomalainen.
Tänään ajattelin jopa mennä uima-altaalle lojuksimaan, mutten viittiny, kunnen tiedä onko se auki. Koulut kun loppuu vasta tämän viikon aikana, jolloin uimakausisesonki viikollaki alkaa. Viikonloppusin community poolit on jo olleet auki ja sekä siippa (omalla altaalla) että tytär (kaverin communityssä) ovat oman kautensa jo avanneet. Vaikka ei kai sitä talviturkin kastamiseksi kummiskan kehtaa sanoa!?
Mutta minäpä siis avasin Kickball-kauden elämäni ihkaensimmäistä kertaa. Juu, en tiennyt mistä on kyse, kun mukaan lupauduin. Juu, olin läkähtyä, kun aurinko porotti suoralta terältä ja pilvettömältä taivaalta koko ajan. Ja juu, oli kertakaikkisen hauskaa, mielettömän ihanaa ja suorastaan hillittömän humoristista kirmata pitkin kenttää pesältä pesälle kuin mielessään viisitoistavuotias tuulennopea neitokainen keski-ikäisen ylipainoisen rouvasihmisen kropassa vain voi!
Pelivälineenä siis jalkapallo, jota potkaistaan siinä kohtaa, kun meikäläiset paukauttaa mailalla pesäpalloa, mutta muuten touhu on samanmoista. Paitsi ettei räpsiä tarvita ja pesä on se pieni patula, jota on siis kosketettava ollakseen turvassa. Niin, ja syöttäjä saa räpeltää sen pallon amerikkalaiseen malliin sieltä matkan päästä kohti vuorossa olevaa potkaisijaa. Osuin muuten (ja olisin osunut mailalla pesäpalloonkin, mutta noi muut on niin mamiksia) palloon ja tein juoksunkin. Huomattavasti haastavampaa oli hengittää ja raahata kinttuja pitkin kenttää. Vaikka se johtui varmaan siitä, että kaikki naamalle kerääntynyt punaväri vei niin paljon energiaa, ettei sitä joutanut enää kinttuihin asti!
Tämä tapahtui siis sunnuntaina ja tänäaamuna (tiistai) kouluun ajaessani valitsin ajattelemattomuuttani seiskaseiskan, jossa aamuruuhkassa joutuu poikkelehtimaan kaistojen väliä ja jarruttamaan sekä kaasuttamaan tätä pinta-amerikkalaisuutta (ai, niin siellä auton perässä on muuten se suomenlippu) ylläpitäessään likipitäen koko ajan. Huoh: Miss Katan penikat huusi hoosiannaa ja etureittä täytyi nostaa käsivoimin, kun maitohapot olivat ensimmäisen kerran kahdeksaantoista vuoteen löytäneet tiensä jalkalihaksiin! Suunnittelen tässä ihan vakavissani isomman auton ostamista, sillä nykyisestä joutuu könyämään ylöspäin ulostullessa ja ilman kinttuvoimia se on niin kovasti hankalaa.
Onneksi liike on lääke ja koulussa on siis menossa klinikkaviikot eli saan tehdä hierojan hommia ilmaiseksi. Jotensakin osasin hyvin samaistuja juoksua harrastavan noin "17-vuotiaan" lääkärin asemaan, kun oli kuulemma pari päivää sitten juossut puolimaratonin ja halusi palauttavaa hierontaa venytyksillä. Palautteena oli (kuten aika tylsästi kaikilta muiltakin), että ammattitaitoisen tuntuinen hieroja (enpä tullut taustaani maininneeksi, kun keskityin nauttimaan hyvinkehittyneestä lihaksistosta) ja hyvät venytykset. No totta Mooses, mutta siitä en anna ensimmäistäkään kredittiä tämän minutkin kovaa vauhtia sisäänsä upottavan maan hierojakoululle, jossa en vielä ole yhtään venytystä oppinut. Itse taas en ole yhtään virallista "Swedish Massagea" tehnyt, mutta siihenkin on siis taivuttava ensi maanantaina, kun opettaja on testiluontoisesti ruottalaisittain käsikirjoituksen mukaan veivattava. Jotta tiedätte varautua ensimmäiseen hylkyyn...
Amerikkalaistumiseni huipentumana kerron vielä, että viime perjantaina osallistuin (ensimmäistä, muttei toivottavasti viimeistä kertaa) Relay For Life -tapahtumaan. Siis varojenkeruukamppanja, jossa kohteena ovat syöpäpotilaat ja heidän perheensä. Naistenryhmämme keräsi 1700 taalaa ja paikanpäällä meitä on kahdeksan myymässä kirjoja, nauttimassa kesäillasta (UV-suojauksilla oli silloinkin käyttöä) ja kipittelemässä pitkin kenttää, koska teemana oli siis käveleminen. Kenttä oli puoli mailia ympäri ja jossei muuten jaksanut, niin saattoi suunnistaa hot dog -kioskilta donitsipaikalle ja burrito-kojusta kuppikakkukaipaamoon. Merenneitoja sai tiputtaa vesialtaaseen, jos oli yhtään pallosilmää ja hurjimmat saivat kiivetä myös kokeilemaan itse merenneitona toimimista. Paikalla oli bändi ja amerikkalaiseen tapaan todistuksia eli kokemuksia tästä kavalasta sairaudesta selviämisestä.
Kaikki saivat valkoisen t-paidan, paitsi ryhmänjohtajat eli rahankeruuvastuulliset oranssin ja sairaudesta selviytyneet kuljeksivat violeteissa paidoissa ja saivat ilmaisen tuolihieronnan. Illan mittaan lähetettiin ilmapallot taivaalle ja kirjoitettiin muistopusseja läheisille, jotka ovat sairauteen menehtyneet. Pimetessä pussit asetettin reunustamaan rataan ja jokaisen sisään sytytettiin kynttilä. Kun myös jokaiselle osallistujalle jaettiin kynttilä ja kaikki kiersivät kunniakierroksen väritettyjen, kuvitettujen tai vähintäänkin nimettyjen pussien keskellä kynttilät kädessä, niin tunnelma oli harras ja koskettava.
Tilaisuus jatkui aamuviiteen asti, mutta me vanhat poistuimme (Kickball-matsiin valmistautumaan) kymmenen tienoilla ajatuksenamme, että ensi vuonna meilläkin on mukana yöpymisteltat (ja sängyt ja vesiklosetti ja papiljotit), sillä aika vaikea on keksiä mukavampaa tapaa viettää yhteistä, lämpöistä iltaa naisporukalla hyvin syöden ja nauraen. Hyvä asian vuoksi. Ilman tippaakaan alkoholia.
Ainoa ylilyönti oli se, että jokaisella naisella oli mukana pullollinen hyttysmyrkkyä (ja suihkuttelivat sitä myös). Allekirjoittanut tapasi paikalla tasan yhden hyttysen!
Taidanpa siis sittenkin olla edelleen suomalainen.
Tunnisteet:
amerikka,
Charlotte NC,
hyväntekeväisyys,
oppiminen,
uudet asiat
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)