Amerikkalaistuminen

Mää oon kuulkaas enemmän amerikkalaistunut kuin yksikään tässä maassa asuva meksikaano, intialainen tai muu nornaali ihminen koskaan. Kuljen farkkusortseissa tai semmosessa pyöräilysortsithamonen (se siis myydän semmosena yhdistelmänä) -systeemissä sujuvasti ihan julkisellakin paikalla. Jos auringossa täytyy viihtyä vähän pidempään, niin sitten laitan golfsotsihamossysteemin (UV-suojattu tiätty) ja kirkkaan pinkin rantapaidan (sama homma) sekä kolme rasiallista puuteria babysupertan-aurinkovoiteen päälle ja eikun menoksi!

Tänään ajattelin jopa mennä uima-altaalle lojuksimaan, mutten viittiny, kunnen tiedä onko se auki. Koulut kun loppuu vasta tämän viikon aikana, jolloin uimakausisesonki viikollaki alkaa. Viikonloppusin community poolit on jo olleet auki ja sekä siippa (omalla altaalla) että tytär (kaverin communityssä) ovat oman kautensa jo avanneet. Vaikka ei kai sitä talviturkin kastamiseksi kummiskan kehtaa sanoa!?

Mutta minäpä siis avasin Kickball-kauden elämäni ihkaensimmäistä kertaa. Juu, en tiennyt mistä on kyse, kun mukaan lupauduin. Juu, olin läkähtyä, kun aurinko porotti suoralta terältä ja pilvettömältä taivaalta koko ajan. Ja juu, oli kertakaikkisen hauskaa, mielettömän ihanaa ja suorastaan hillittömän humoristista kirmata pitkin kenttää pesältä pesälle kuin mielessään viisitoistavuotias tuulennopea neitokainen keski-ikäisen ylipainoisen rouvasihmisen kropassa vain voi!

Pelivälineenä siis jalkapallo, jota potkaistaan siinä kohtaa, kun meikäläiset paukauttaa mailalla pesäpalloa, mutta muuten touhu on samanmoista. Paitsi ettei räpsiä tarvita ja pesä on se pieni patula, jota on siis kosketettava ollakseen turvassa. Niin, ja syöttäjä saa räpeltää sen pallon amerikkalaiseen malliin sieltä matkan päästä kohti vuorossa olevaa potkaisijaa. Osuin muuten (ja olisin osunut mailalla pesäpalloonkin, mutta noi muut on niin mamiksia) palloon ja tein juoksunkin. Huomattavasti haastavampaa oli hengittää ja raahata kinttuja pitkin kenttää. Vaikka se johtui varmaan siitä, että kaikki naamalle kerääntynyt punaväri vei niin paljon energiaa, ettei sitä joutanut enää kinttuihin asti!

Tämä tapahtui siis sunnuntaina ja tänäaamuna (tiistai) kouluun ajaessani valitsin ajattelemattomuuttani seiskaseiskan, jossa aamuruuhkassa joutuu poikkelehtimaan kaistojen väliä ja jarruttamaan sekä kaasuttamaan tätä pinta-amerikkalaisuutta (ai, niin siellä auton perässä on muuten se suomenlippu) ylläpitäessään likipitäen koko ajan. Huoh: Miss Katan penikat huusi hoosiannaa ja etureittä täytyi nostaa käsivoimin, kun maitohapot olivat ensimmäisen kerran kahdeksaantoista vuoteen löytäneet tiensä jalkalihaksiin! Suunnittelen tässä ihan vakavissani isomman auton ostamista, sillä nykyisestä joutuu könyämään ylöspäin ulostullessa ja ilman kinttuvoimia se on niin kovasti hankalaa.

Onneksi liike on lääke ja koulussa on siis menossa klinikkaviikot eli saan tehdä hierojan hommia ilmaiseksi. Jotensakin osasin hyvin samaistuja juoksua harrastavan noin "17-vuotiaan" lääkärin asemaan, kun oli kuulemma pari päivää sitten juossut puolimaratonin ja halusi palauttavaa hierontaa venytyksillä. Palautteena oli (kuten aika tylsästi kaikilta muiltakin), että ammattitaitoisen tuntuinen hieroja (enpä tullut taustaani maininneeksi, kun keskityin nauttimaan hyvinkehittyneestä lihaksistosta) ja hyvät venytykset. No totta Mooses, mutta siitä en anna ensimmäistäkään kredittiä tämän minutkin kovaa vauhtia sisäänsä upottavan maan hierojakoululle, jossa en vielä ole yhtään venytystä oppinut. Itse taas en ole yhtään virallista "Swedish Massagea" tehnyt, mutta siihenkin on siis taivuttava ensi maanantaina, kun opettaja on testiluontoisesti ruottalaisittain käsikirjoituksen mukaan veivattava. Jotta tiedätte varautua ensimmäiseen hylkyyn...


Amerikkalaistumiseni huipentumana kerron vielä, että viime perjantaina osallistuin (ensimmäistä, muttei toivottavasti viimeistä kertaa) Relay For Life -tapahtumaan. Siis varojenkeruukamppanja, jossa kohteena ovat syöpäpotilaat ja heidän perheensä. Naistenryhmämme keräsi 1700 taalaa ja paikanpäällä meitä on kahdeksan myymässä kirjoja, nauttimassa kesäillasta (UV-suojauksilla oli silloinkin käyttöä) ja kipittelemässä pitkin kenttää, koska teemana oli siis käveleminen. Kenttä oli puoli mailia ympäri ja jossei muuten jaksanut, niin saattoi suunnistaa hot dog -kioskilta donitsipaikalle ja burrito-kojusta kuppikakkukaipaamoon. Merenneitoja sai tiputtaa vesialtaaseen, jos oli yhtään pallosilmää ja hurjimmat saivat kiivetä myös kokeilemaan itse merenneitona toimimista. Paikalla oli bändi ja amerikkalaiseen tapaan todistuksia eli kokemuksia tästä kavalasta sairaudesta selviämisestä.

Kaikki saivat valkoisen t-paidan, paitsi ryhmänjohtajat eli rahankeruuvastuulliset oranssin ja sairaudesta selviytyneet kuljeksivat violeteissa paidoissa ja saivat ilmaisen tuolihieronnan. Illan mittaan lähetettiin ilmapallot taivaalle ja kirjoitettiin muistopusseja läheisille, jotka ovat sairauteen menehtyneet. Pimetessä pussit asetettin reunustamaan rataan ja jokaisen sisään sytytettiin kynttilä. Kun myös jokaiselle osallistujalle jaettiin kynttilä ja kaikki kiersivät kunniakierroksen väritettyjen, kuvitettujen tai vähintäänkin nimettyjen pussien keskellä kynttilät kädessä, niin tunnelma oli harras ja koskettava.

Tilaisuus jatkui aamuviiteen asti, mutta me vanhat poistuimme (Kickball-matsiin valmistautumaan) kymmenen tienoilla ajatuksenamme, että ensi vuonna meilläkin on mukana yöpymisteltat (ja sängyt ja vesiklosetti ja papiljotit), sillä aika vaikea on keksiä mukavampaa tapaa viettää yhteistä, lämpöistä iltaa naisporukalla hyvin syöden ja nauraen. Hyvä asian vuoksi. Ilman tippaakaan alkoholia.

Ainoa ylilyönti oli se, että jokaisella naisella oli mukana pullollinen hyttysmyrkkyä (ja suihkuttelivat sitä myös). Allekirjoittanut tapasi paikalla tasan yhden hyttysen!

Taidanpa siis sittenkin olla edelleen suomalainen.