torstai 31. toukokuuta 2012

Hammas

Sitä ihminen kiintyy ihmeellisiin asioihin, kuten siis poskihampaaseen. Mutta mikäs ihme se on, sillä kyseisen hampaan kanssa on tullut elettyä jotakuinkin kolmekymmentäviisi vuotta. Se on noin viisitoista vuotta enemmän kuin äitivainaa eli yhdenkään ns. pysyvän hampaansa kanssa. Näinollen nostan hattuani hänelle korkealle, sillä siihen aikaan proteesien saaminen kakskymppisenä lienee ollut jonkinverran kivuliasta. Kun ne vanhat tyngät piti silloinkin repiä alta pois.

Vuonna 2012 yhden yksijuurisen poskihampaan repimiseen meni noin 90 sekuntia eli vahva ja tehokas oli hammaslääkäritäti, joka tämän työn teki. Ehdottomasti fyysisesti kivuliaampaa oli johtopuudutuksen vastaanottaminen kitusiinsa, mutta sekin menetteli, sillä olen vuosien varrella oppinut näitä puudutteita kovastikin vastaanottamaan.

Sen sijaan henkinen tuska ja kärsimys oli verraten ennenkuulumatonta. En tietenkään juuri nukkunut edellisenä yönä ja sen, mitä nukuin näin outoja unia. Kuten, että Terhi kiipeili salaa linkkitorniin ja Alanteen koira hyökkäsi kimppuuni. Ensiksi mainittua ei kuitenkaan tietääkseni ole koskaan tapahtunut (ja uskon, että tietäisin, mikäli olisi), mutta jälkeenmainitun unen osaan hyvinkin paikallistaa.

Erinomaisesti rei'ittyvien hampaiden ja puutteellisen syljenerityksen omaavana pienenä tyttönä (jotakuinkin elinvuodet 5-11) jouduin nimittäin käymään hammaslääkärissä vastaanottamassa sellaiselta kiiltavältä tarjottimelta tarjoiltuja pikkupalkkioesineitä harva se kuukausi. Ja siinä sivussa paikallinen hammaslääkäri runnoi noin 30 g amalgaamia jotakuinkin jokaiseen takahampaaseeni.

Eikä silloin mitä ilmeisemmin ollut vielä keksitty sitä johtoa, jolla puudutteita olisi suonistoon isketty, joten kylmiltään iskettiin poraa jos toistakin niin että pää tärisi sen minkä sen kiekurajohdon, vesisuihkun, muutaman tupon ja imurin välissä mahtui. Mutta minä kestin kaiken urheasti, jotta hammaslääkäri saattoi taas kehua ilmiömäistä reippauttani mummulle, joka kävi kyseisen vastaanoton putipuhtaaksi puunaamassa. Tuohon aikaan kun ei oltu keksitty myöskään mitään nihkeäpyyhintää, vaan kun siivottiin, niin siivottiin kunnolla.

Ja niille, jotka eivät tiedä, niin: kaikki tämä tapahtui Alanteen talossa ja Alanteilla oli koira, jota kovasti (ja täysin tarpeettomasti) pelkäsin.

Joten nyt, 43-vuotiaana, olen joutunut uudelleenelämään lapsuuteni traumat: hammaslääkärin poran vinkunan, pelottavan koiran ja suusta tippuvat hampaat. Tästä ei puutu enää kuin se, että terroristit kaappaavat pappani, mutta se lienee toisen tarinan paikka.

Nyt olen tyytyväinen siitä, että ikenissäni on toistaiseksi vain yksi reikä, jota ehkä ylihuomenna uskallan peilistä kurkata... ja tiistaina saan siihen ensimmäisen siltani. On tässä vielä pitkä matka kokoproteesiin, joten lienee syytä olla kiitollinen kaikista ponnisteluista, joita silloiset ja tällöiset hammaslääkärini ovat hampaistossa läpikäyneet. Sillä totuus on se, että sata vuotta sitten olisin jo taatusti kuollut hammassärkyyn!

tiistai 29. toukokuuta 2012

Kotiappäin (vol 2)

Hip hei ja vielä jokusen viikon saatte kärvistellä näitä lähtötunnelmia ennenkuin maastoutuminen Amerikan ihmemaahan alkaa todenteolla. Lähtöpäivä on selvillä ja viisumi lankeaa käyttöön 3.7., jotta voipi ottaa kaiken irti itsenäisyyspäivästä ja nukkua pöhnässä kaikkien juhlallisuuksien yli.

Täällä päässä tilanne on tällä haavaa sellainen, että vietin viime viikonlopun rakkaiden ystävieni kanssa Kööpenhaminassa ja takaisin päin tullessa huomasin, että taisinpa tulla viimeistä kertaa kotiin. Siis ainakin pitkään aikaan. Tarkoitan tietenkin kotosuomeen. Eikä kyllä kuullosta kummoiseltakaan mikään kotiamerikkaan, joten sitä ei voi alkaa käyttää. Jos siis joskus kyseisen maan kodikseen tuntee tahi uskaltaa tunnustaa. Koditon siis oon mä vain... ainakin sanan jossain merkityksessä, kun kerran koti on myyty.

Mutta ei sentään irtaimistoineen, sillä roudaus vain kiihtyy ja tervemenoa kaikki kirpputori Salsaan (Nekalassa), siellä on kaikkea kivaa halvalla pöydässä 133. Aikataulussa siis ollaan ja inventaario etenee mukavasti. Tylsin homma näyttää olevan tuo kirjanpitopuoli eli yrityksen paperit ovat edelleen selaamatta, mutta kaipa ne täytyy mukaan ottaa, jos vaikka verottaja vielä joskus jotain kyselee. Ja kohtahan sitä on aikaa lukea niitä pölyttyneitä ammattiopuksiakin, joiden anti ei liene kirjahyllystä ilman lukutoimenpiteitä päähän siirtynyt.

Vaan onneksi jo kaikkiaan 10 laatikollista kirjoja on tyylikkäästi poistunut tästä vielä jokusen viikon hallinnassamme olevasta kämpästä. Jottei kuitenkaan pölyttyminen hälvenisi, niin varmuuden vuoksi ostin eilen kaksi kassillista uusia. Siis pokkareita ja koulukirjoja, sillä tottahan me likan kanssa yhteiskuntatietoa pänttäämme ja kansat tutuiksi luemme; minusta nuo nykyajan lukiokirjat (hyppäsimme siis sutjakkaasti ysin ylitse) ovat varsin mielenkiintoisia. Ne siis lähtevät kontissa kohti (uutta) kotia.

Pesetin myös kaikki käytössä olleet räsymatot eli nekin ovat lähdössä kohti kokolattiamattokotia, kuinkas muuten. Myös untuvatäkit on tuuletettu valmiiksi matkaamaan kohti saattaa-joskus-käväistä-pakkanenkin-kotia. Polkupyörä on valmisteltu, sitä voi sitten katsella meillä-ei-ole-pyöräteitä-kotona. Jonkinlainen kasa CD-levyjä lähtee mukaan meillä-ei-ole-tarvittavaa-soitinta-kotiin.

Mutta jäähän sitä Suomeenkin kaikenlaista: likalle on jäämässä 5 laatikollista astioita odottamaan kotiinpaluuta. Ja tuo jo varsin rakkaaksi käynyt alahammas haudataan tänne auvoiseen kotomaahan. Jos se siis saadaan huomenna leikattua irti. Mutta siitä kerron myöhemmin, mikäli selviän hengissä tuosta operaatiosta.

Joten kaipa minä sittenkin olen sentimentaalinen hölmö. Suren tänne jäävää hammasta...

Ihmisen koti (vol1)


tiistai 22. toukokuuta 2012

Hammaslääkärin jälkeen paistaa aina aurinko!

Siksi siis tänään oli niin kaunis ilma! Ja samaa on tiedossa myös ensi viikon keskiviikkona ja sitä seuraavana tiistaina, joten bikinit esiin vaan.

Olen siis päässyt hammahuoltotoimenpiteissäni uuteen vaiheeseen: sillan rakentamiseen. Sitähän tämä ihmisen elo on - vai pitäisikö sanoa tulisi olla, sillan rakentamista. Hommahan menee niin, että ensin saadaan paniikkikohtaus 1, joka ilmenee kahden päivän todennäköisesti henkisistä lähtökohdista kumpuavana hammassärkynä. Asialla ei tietentään ole mitään tekemistä sen tosiasian kanssa, että lähden lennolle Kööpenhaminaan torstaina ja minähän en tokikaan pelkää lentämistä. Mutta ennen jokaista lentomatkaa saan jonkinasteisen hammaskohtauksen, johon liittyy särkylääkkeitä, antibiotteja ja muuta mukavaa paniikkia.

Mutta siis koska en edelleenkään pelkää lentämistä, saati sitten uuteen maahan muuttamista, niin hampaanjuuri on tässä viime aikoina ihan muuten vaan tulehtunut ja katkennut ja se vaatii kirugisen toimenpiteen seuraavaista syistä: 1. Hammaslääkärini on hoitanut paniikkejani (joita esiintyy jokavuosittaisista kahdesta hammaslääkäritarkastuskäynnistä keskimäärin joka neljännellätoista kerralla; loput käynneistä menee normaaleilla inhoan-tätä-mutta-kestän-sen-kuin-synnyttänyt-nainen) jo 20 vuotta ja tietää, että yhtään hankalammassa toimenpiteessä minut pitää joko tainnuttaa tai vakuuttaa jollain muulla tavalla, että hammaslääkärini on maailman pätevin ihminen, eikä mikään voi mennä pieleen. Ja 2. En selviä maastamuutosta ilman kirurgiaa.

Sillä pettämättömän logiikkani mukaan homma menee näin: jos kärsin turvallisessa kotimaan ympäristössä (kaiken mahdollisen avun ollessa saatavilla) riittävästi, niin tuleva mantereen ylitys menee kivutta ja kärsimyksettä. Normaalilla lomamatkalla riittää, että haen erinomaisesti keksimääni hammasvaivaan sen antibioottireseptin tai mieluummin kaksi (toinen penisiliiniä, jolle olen allerginen ja toinen jotain muuta), mutta tällä kertaa on siis otettava järeämmät aseet käyttöön!

Paniikkikohtaus 2 on siis tulossa ensi viikolla, kunhan olen kotiutunut turvallisesti Kööpenhaminasta... mietin tässä, että pitäisikö ihan jokin pöpö itseensä istuttaa vai amputoida puoli poskea, jotta vaikutus kestäisi sitten tuonne 3.7. asti.

Sillä onhan tulevassa kotimaassa sen itsenäisyyspäivänä oltava jo liputtamassa sinivalkoisin lipuin - sillanrakentajia kun kerran ollaan!

P.S. Luojan kiitos, en ole muuttamassa mihinkään hinku-Intiaan, sillä silloin minulle tehtäisiin jo kovaa vauhtia täysproteeseja...



keskiviikko 16. toukokuuta 2012

Mikä minusta tulee isona?

Sitä kuvittelee viisastuvansa iän myötä. Meinaan vaan, että parikymppisen näkökulmasta sitä olisi jo varsin ajatteleva ja säälittävän kaikkitietävä olento. Mikäli siis parikymppisenä niin pitkälle jaksaisi järkevästi ajatella; itse en tokikaan - ehkäpä onnekseni - niin ajatellut.

Vaikka siis osaanhan minä jo paljon: uuvuttaa itseni, pitää huushollin pystyssä ja hivenen jäseniä korjailla. Tiedänkin aikalailla: tiedän, ettei kannattaisi hosua ja häseltää; tiedän olevani kauhean fiksu ja tiedän, ettei pölypunkkeja juurikaan ole olemassa. Tai niin ne väittävät, mistäs sen sitten voi loppujen lopuksi varmuudella tietää.

Vaan paljon on asioita, joita en vieläkään tiedä ja osan vastauksista olen matkan varrella jo hukannut, joten kovin syvällisesti viisaasta tai tietäväisestä ihmisestä ei kohdallani voi puhua. En esimerkiksi tiedä yhtään, mitä haluaisin tehdä vuoden kuluttua. En tiedä, miten käyttäisin hyväksi oppimaani, vaikka toisinaan olen sitä mieltä, ettei sitä kannata enää käyttääkään. Olenhan jo raivoisilla veroropoilla kustantamani/kustannetun koulutukseni heittämässä hukkaan ja jättämässä auvoisen kotimaani kamppailemaan eläkepomminsa ja Kreikankriisinsä kanssa ilman tulevia senttisiäni. Jotka nekin siis taas vaihtuvat ties mihin neljännestaaloihin eikä senttejä voi kohta käyttää missään tarkoituksessa.

Mutta siitä en näytä pääsevän yli enkä ympäri, että nämä ajatukset tässä kehäilevät ja pääni yrittää edelleen ympätä miele(ll)isiä tavoitteita ja kiinnekohtia pienen ihmisen elämään. Pitäisi ehkä kiiruhtaa hitaasti ja varata liput mantereen ylitykseen jollekin höyrypaatille tai piiloutua maallisen omaisuutensa kanssa valtamerikonttiin, jotta kerkeisi saamaan järkeä ajatuksiinsa. Eikä oikeastaan järkeä, sillä sitä kaipaa vaan suomalainen yhteiskuntaelämä ja kvartaalitalous; minä tarvitsen aikaa herjetä kaikesta touhustani. Kauanko siis kestää, että pystyn "vain" olemaan?

Sillä otsikossa seisova kysymys on lähtökohtaisesti aivan väärä. Sillä se on asetettu palvelemaan jotain muuta kuin minua. Kun ihmiselle jää aikaa ja voimia ylitse jokapäiväisen ruuanhankkimisen, niin eivät kai ainoat mahdolliset tiet ole kapitalistisen oravanpyörän entistä kovempi pyörittäminen tai huru-akaksi/ korteistaennustajaksi/ enkeleitä näkeväksi luomuviljelijäksi ryhtyminen?

Minä yritän tässä oppia tuntemaan, mikä tuntuu hyvältä ja mitä olisi kiintoisaa tehdä. Mitä minä haluaisin tehdä, kun ei ole enää pakko kiukutella kiireessä, asettaa uusia tavoitteita tai olla ylenpalttisen tehokas. Se on kova vastuu tämä itsestään ja ajatuksistaan vastaaminen.

Miksi minusta tulisi joku sitten isona?

tiistai 15. toukokuuta 2012

Vakaa aikomus ja kuinkas sitten kävikään?

No niinhän tässä taas kävi. Itku pitkästä ilosta ja niin edespäin. Pää viilettää jossain Atlantin yllä, joten kroppa pisti tenkkapoon ja kehitti kuumeen. Tai lämmön, mutta yhtäkaikki taudin, joka estää suunnitellut hoitotyöt.

Se siitä suunnitelmasta, että tavaroiden järkkäily, pakkailu ja puljaaminen oli merkattu kalenteriin tapahtuvaksi hivenen myöhemmin. Hampaanpoistokin siirtyi reilulla viikolla eteenpäin, joten sille varattu lepotila niinikään täytyy siirtää. Lapsukainen onkin aiottuna muutto- ja parina edeltävänä päivänä tanssileirillä, joten teinin tavarataivas on sortimentittava jo aikaisemmin.

Pitkä kolme viikkoa ennen tavaroiden lähtöä onkin yhtäkkiä ikäänkuin lyhentynyt muutamaksi hassuksi päiväksi ja tämä tietenkin aiheuttaa sen, että työhön on ryhdyttävä nyt, eikä viidestoista (Sonjan)päivä. Tai no; ne jotka minut tuntevat, kuvittelevat, että olen aloittanut puuhan jo hyvissä ajoin ja ovat: täysin oikeassa! Minusta ei saa viime tipan ihmistä, joten voin aivan tyynesti pakkaamista edeltävään päivään suunnitella hoitoja ja hammaslääkäreitä. Anteeksi vain niille, jotka siinä vaiheessa vielä kodissamme joutuvat käymään.

Lämpöily estää siis työn (lue: kroppa armahti sielua, joka ei pysty pysähtymään eikä keskittymään), muttei tokikaan ylenpalttista puuhastelua. Eli sitä, että tänään vitriinikaappiin siirtyivät olohuoneen komistukseksi mukaan lähtevät siivousvälineet. Koska pesuhuoneeseen siirtyivät tänne jäävät. Koska pesuhuoneen kaapit siis jäävät ja vitriinit lähtevät. Myös keittiökaappien sisältö on jo jaoteltu lähteviin ja jääviin; hankalaa on se, että jääviin tavaroihin/kaappeihin tulee muuttomiehille merkiksi maalarinteippi, jota ei oikein voi vielä paikalleen teipata. Koska jäävät ovat siis niitä käyttötavaroita, joita jokapäivä tarvitsee tai sitten niitä, joista on päästävä eroon juuri ennen muuttoa. On kauheaa, kun voisi myydä kahvinkeittimen, mutta ei siis voi! Koska kahvia täytyy saada.

Myyminen ja ostaminen ovatkin sitten oma lukunsa. Kirpputorille lähtevä tavara on levittäytynyt ulkovarastosta portaiden alle odottamaan hinnoittelua. Siis sitä puuhaa, jota en suinsurminkaan voi sietää! Paljon mukavampaa on röhnöttää sohvalla lataamassa kuvia facebookin osto/myyntipalstoille ja neuvotella hinnoista virtuaalisesti. Tinkaaminen on helppoa, kun sen voi tehdä sormilla naputellen ja samalla McGyveria tai Huippumalleja katsellen. Listat siitä, kuka ja mistä ja koska noutaa tai minne vien vaan leijuvat lattioille, kun Kata käy kauppaa. Oikeesti toimii ja kiitos vaan kaikille ostaneille tahi ostamaan pakotetuille!

Ja jos jollain on nyt mielessä kahvinkeittimen, vedenkeittimen, auton, jalkalampun, työvalon, kattolampun, blenderin, silitysraudan, auton lämppärin, dvd-soittimen, trimmerin tai mikroaaltouunin osto, niin täältä saisi halvalla. Osan saa heti, mutta kahvinkeittimen vasta kesäkuun viimeinen päivä.

Eikä se luopuminen sittenkään aivan pelkästään auvoista ole, olen nimittäin saanut päähäni, että Ameriikassa ei tehdä kunnon astioita, joten niitä on kovasti mukaan otettava (kuinkahan kauan pärjään miljoonalla Teema-astialla, mutta ilman muovikippoja?). Ja kaikki täkit ja lakanat tahtoisin kovasti jo matkaan lähettää: kas kun siellä on varmaan niin kylmä, ettei pärjää ilman untuvatäkkejä! Päivän haasteeksi voi lukea myös dilemman "montako paria kenkiä menee matkalaukkuun" ja kirjat ei sitten lopu millään. Saanko tehdä rovion takapihalle, eikös se ole isänmaallista?

Tuliaisostoksissa ei muuten olekaan (vielä) yhtään kiukkuista fågelia, olen pysytellyt muumi ja Pentik-linjalla. Suomen lippuja jo on, mutta pari tarraa autonlasiin täytyy ehdottomasti vielä hankkia. Ja pulikatkin ovat ostamatta...

Ei se auta muu kuin jatkaa hommia ja siirrellä omaisuuttaan paikasta toiseen, sillä ei tässä oikein muuhun osaa keskittyä (ei ainakaan tämän jutun juoneen, joten jääköön hiomatta). Syksymmällä on sitten aikaa siihenkin.  Paitsi jos on liian kiire. Ja jos nyt tulisi tarjouma, että lähtö onkin ylihuomenna, niin olisin valmis kuin lukkari sotaan! Pääsis tästäkin välitilasta.

torstai 10. toukokuuta 2012

Tänään olen tässä!

Tiesi johti sinne missä olet.

Elämä kuljetti aikaan jota elät.

Tästä alkavat huomisen seikkailut.

-Kiitos kaikille!

torstai 3. toukokuuta 2012

Nostalgiaa

No joo, multa on jo kyselty, että eikö tule ikävä ja mitä tulee ikävä? Mistäs sitä näin etukäteen voi tietää ja turha kai on ennakkoikävöidä. Paitsi sitä saunaa!

Mutta se on saletti, että ruisleipää tuskin kaipaan, koska en sitä täälläkään syö; enkä juuri myöskään salmiakkia. Eli niitä älkäätten tuoko tai lähettäkö. Karjalanpiirakoita tulen kaipaamaan, sillä vaikka niitä kyllä somasti osaan rypyttää, niin tuskin joka viikko viitsin ryhtyä moiseen puuhaan. Korvapuusteja voinkin sitten leipasta kerran kuussa, jossei paikalliset riitä. Sitä en tiedä, kasvaako siellä raparperia ja mistä saan puhtaita tuoreita vadelmia, saati kotimaisia mustikoita. Mustaamakkaraa en juuri syö täällä, enkä myöskään maksalaatikkoa ja mämmiä opin jo valmistamaan, joten sitä sitten vuoden päästä.

Pöljiä tv-ohjelmia tuskin tulee kaivanneeksi ja nehän näkyvät missä lie katsomoissa, joten kyllä Suomi-hömppää pääsee seuraamaan, jos kaipaus iskee. Suomea tulee tietenkin puhuttua kotona, mutta voi olla, että omankielisiin kirjoihin tulee kova hinku, kun alkuinnostuksesta pääsee. Ja sittenhän te kommentoitte täällä, kun lauserakenteeni alkavat heittää häränpyllyä...

Luulenpa, että oudoksuttavia asioita sen sijaan on vaikkapa pimeys. Varsinkin siis kesällä, sillä Suomessa on tunnetusti valoisat kesäyöt ja yöjuoksulle on helppo lähteä. Charlottessa ei saa juoksennella pimeässä. Siellä on kuulemma jotain öhkömönkiäisiä ja semmoisia luikertelevia otuksia, joita täällä aika harvoin pääsee lenkkkipoluilla kohtaamaan. Eli hyttysiä ei tule ikävä, niille löytynee korvikkeita.

Ajatusta lumesta tulee varmaan ikävä, mutta varsinaisesti itse lunta ja siihen liittyvää urheilua tuskin. Pärjäsin viime talvenkin aivan hyvin ilman suksia, enkä varmaan tule kaipaamaan niitä liukkaalla tekemiäni ilmalentojakaan. Mutta aurinkoiseen talvisäähän ja lumisiin metsämaisemiin tulee varmaankin kaipuu silloin, kun mittari nousee yli sataan. Ja sitten tietenkin jouluna.

Itsenäisyyspäivään olen jo varautunut kahdella Suomen lipulla, jotka aion viimeistään silloin - jossen jo 4.7. - kiinnittää maan tavan mukaisesti oven eteen tai autotallin seinään. Sellaisia autoon liimattavia tarroja täytyy vielä hankkia ja jotain muuta suomi-hömppää tuliaisiksi vietäväksi. Iittalan ja Hackmannin brändiä myös ylläpidän, mutta Nansot ja Muumit ja Marimekot saavat minun puolestani jäädä Suomeen.

Suomalaisia veroja en varmaan kuitenkaan kaipaa, enkä bensanhintoja, jotka tosin kovaa vauhtia nousevat Jenkkilässäkin. Koulusysteemi varmaan herättää jotain ajatuksia, mutta niistä kerron sitten kun asiasta jotain tiedän. Paunun busseja tulen kaipaamaan, mutta en auton lasin skrapaamista, enkä ainakaan renkaiden vaihtoa.

Tampere ja Pirkkala pysynevät henkisinä kotipaikkoina vielä pitkään, mutta ehkäpä niihin alkaa liittyä sellaisia nostalgisia ajatuksia kuten: silloin kun minä asuin täällä, tässä oli vielä metsä. Tässä oli lenkkipolku. Nämä talot ovat uusia. Tuollaista rakennusta/areenaa/liikekeskusta ei vielä ollut. Yhtäkaikki maailma muuttuu ja tänä keväänä Vähäjärvi on ollut aiempaa tyynempi, Viinikan kirkko aurinkoisempi ja vapputori törkyisempi kuin koskaan ennen.

Tämä kevät on muutenkin ollut hivenen nostalgiasävytteinen. Asioita on tullut katsottua vähän eri vinkkelistä, tavallaan jo sivusta, ja asetettua toimintoja niille varattuihin kolosiin. Aika ei ole yksiselitteisesti vain juossut eteenpäin, se on välillä madellut ja pysähdellyt, koska on ollut suuri tarve tunnistaa omia tuntemuksiaan ja sieluntilaa. Se ei ole ollenkaan paha asia.

Ajattelinkin matkustaa toiselle puolelle maailmaa löytämään itseni, mutta elämäntarkoitusta en sentään ajatellut selvittää.

Ja kyllä; yksiselitteisesti tulen kaipaamaan:
kaikkia ystäviä, tuttavia ja kavereita.

Ihmisiä ja teidän kanssanne vietettyjä hetkiä!

Saunavuoro
Kanahäkki