Sitä kuvittelee viisastuvansa iän myötä. Meinaan vaan, että parikymppisen näkökulmasta sitä olisi jo varsin ajatteleva ja säälittävän kaikkitietävä olento. Mikäli siis parikymppisenä niin pitkälle jaksaisi järkevästi ajatella; itse en tokikaan - ehkäpä onnekseni - niin ajatellut.
Vaikka siis osaanhan minä jo paljon: uuvuttaa itseni, pitää huushollin pystyssä ja hivenen jäseniä korjailla. Tiedänkin aikalailla: tiedän, ettei kannattaisi hosua ja häseltää; tiedän olevani kauhean fiksu ja tiedän, ettei pölypunkkeja juurikaan ole olemassa. Tai niin ne väittävät, mistäs sen sitten voi loppujen lopuksi varmuudella tietää.
Vaan paljon on asioita, joita en vieläkään tiedä ja osan vastauksista olen matkan varrella jo hukannut, joten kovin syvällisesti viisaasta tai tietäväisestä ihmisestä ei kohdallani voi puhua. En esimerkiksi tiedä yhtään, mitä haluaisin tehdä vuoden kuluttua. En tiedä, miten käyttäisin hyväksi oppimaani, vaikka toisinaan olen sitä mieltä, ettei sitä kannata enää käyttääkään. Olenhan jo raivoisilla veroropoilla kustantamani/kustannetun koulutukseni heittämässä hukkaan ja jättämässä auvoisen kotimaani kamppailemaan eläkepomminsa ja Kreikankriisinsä kanssa ilman tulevia senttisiäni. Jotka nekin siis taas vaihtuvat ties mihin neljännestaaloihin eikä senttejä voi kohta käyttää missään tarkoituksessa.
Mutta siitä en näytä pääsevän yli enkä ympäri, että nämä ajatukset tässä kehäilevät ja pääni yrittää edelleen ympätä miele(ll)isiä tavoitteita ja kiinnekohtia pienen ihmisen elämään. Pitäisi ehkä kiiruhtaa hitaasti ja varata liput mantereen ylitykseen jollekin höyrypaatille tai piiloutua maallisen omaisuutensa kanssa valtamerikonttiin, jotta kerkeisi saamaan järkeä ajatuksiinsa. Eikä oikeastaan järkeä, sillä sitä kaipaa vaan suomalainen yhteiskuntaelämä ja kvartaalitalous; minä tarvitsen aikaa herjetä kaikesta touhustani. Kauanko siis kestää, että pystyn "vain" olemaan?
Sillä otsikossa seisova kysymys on lähtökohtaisesti aivan väärä. Sillä se on asetettu palvelemaan jotain muuta kuin minua. Kun ihmiselle jää aikaa ja voimia ylitse jokapäiväisen ruuanhankkimisen, niin eivät kai ainoat mahdolliset tiet ole kapitalistisen oravanpyörän entistä kovempi pyörittäminen tai huru-akaksi/ korteistaennustajaksi/ enkeleitä näkeväksi luomuviljelijäksi ryhtyminen?
Minä yritän tässä oppia tuntemaan, mikä tuntuu hyvältä ja mitä olisi kiintoisaa tehdä. Mitä minä haluaisin tehdä, kun ei ole enää pakko kiukutella kiireessä, asettaa uusia tavoitteita tai olla ylenpalttisen tehokas. Se on kova vastuu tämä itsestään ja ajatuksistaan vastaaminen.
Miksi minusta tulisi joku sitten isona?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti