Sitä ihminen kiintyy ihmeellisiin asioihin, kuten siis poskihampaaseen. Mutta mikäs ihme se on, sillä kyseisen hampaan kanssa on tullut elettyä jotakuinkin kolmekymmentäviisi vuotta. Se on noin viisitoista vuotta enemmän kuin äitivainaa eli yhdenkään ns. pysyvän hampaansa kanssa. Näinollen nostan hattuani hänelle korkealle, sillä siihen aikaan proteesien saaminen kakskymppisenä lienee ollut jonkinverran kivuliasta. Kun ne vanhat tyngät piti silloinkin repiä alta pois.
Vuonna 2012 yhden yksijuurisen poskihampaan repimiseen meni noin 90 sekuntia eli vahva ja tehokas oli hammaslääkäritäti, joka tämän työn teki. Ehdottomasti fyysisesti kivuliaampaa oli johtopuudutuksen vastaanottaminen kitusiinsa, mutta sekin menetteli, sillä olen vuosien varrella oppinut näitä puudutteita kovastikin vastaanottamaan.
Sen sijaan henkinen tuska ja kärsimys oli verraten ennenkuulumatonta. En tietenkään juuri nukkunut edellisenä yönä ja sen, mitä nukuin näin outoja unia. Kuten, että Terhi kiipeili salaa linkkitorniin ja Alanteen koira hyökkäsi kimppuuni. Ensiksi mainittua ei kuitenkaan tietääkseni ole koskaan tapahtunut (ja uskon, että tietäisin, mikäli olisi), mutta jälkeenmainitun unen osaan hyvinkin paikallistaa.
Erinomaisesti rei'ittyvien hampaiden ja puutteellisen syljenerityksen omaavana pienenä tyttönä (jotakuinkin elinvuodet 5-11) jouduin nimittäin käymään hammaslääkärissä vastaanottamassa sellaiselta kiiltavältä tarjottimelta tarjoiltuja pikkupalkkioesineitä harva se kuukausi. Ja siinä sivussa paikallinen hammaslääkäri runnoi noin 30 g amalgaamia jotakuinkin jokaiseen takahampaaseeni.
Eikä silloin mitä ilmeisemmin ollut vielä keksitty sitä johtoa, jolla puudutteita olisi suonistoon isketty, joten kylmiltään iskettiin poraa jos toistakin niin että pää tärisi sen minkä sen kiekurajohdon, vesisuihkun, muutaman tupon ja imurin välissä mahtui. Mutta minä kestin kaiken urheasti, jotta hammaslääkäri saattoi taas kehua ilmiömäistä reippauttani mummulle, joka kävi kyseisen vastaanoton putipuhtaaksi puunaamassa. Tuohon aikaan kun ei oltu keksitty myöskään mitään nihkeäpyyhintää, vaan kun siivottiin, niin siivottiin kunnolla.
Ja niille, jotka eivät tiedä, niin: kaikki tämä tapahtui Alanteen talossa ja Alanteilla oli koira, jota kovasti (ja täysin tarpeettomasti) pelkäsin.
Joten nyt, 43-vuotiaana, olen joutunut uudelleenelämään lapsuuteni traumat: hammaslääkärin poran vinkunan, pelottavan koiran ja suusta tippuvat hampaat. Tästä ei puutu enää kuin se, että terroristit kaappaavat pappani, mutta se lienee toisen tarinan paikka.
Nyt olen tyytyväinen siitä, että ikenissäni on toistaiseksi vain yksi reikä, jota ehkä ylihuomenna uskallan peilistä kurkata... ja tiistaina saan siihen ensimmäisen siltani. On tässä vielä pitkä matka kokoproteesiin, joten lienee syytä olla kiitollinen kaikista ponnisteluista, joita silloiset ja tällöiset hammaslääkärini ovat hampaistossa läpikäyneet. Sillä totuus on se, että sata vuotta sitten olisin jo taatusti kuollut hammassärkyyn!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti