Hieronta hoitotapahtumana

On jälleen aika avautua: tällä kertaa minulle niin läheisistä hieronta- ja hoitokokemuksista.

Olen viimeiset kuukaudet elänyt ammatillista hiljaiseloa, mikä ei suinkaan tarkoita sitä, että en olisi tehnyt mitään. Olen hartaasti suunnitellut tulevaa työelämääni ja pohtinut sitä, mitä en aio tehdä. Eli rajannut asioita, joita sitten ehkä joskus voin tehdä, kun osavaltion vaatiman 650 tunnin koulutuksen ja sen myötä lisenssoivan kokeen suorittanut. Eli saanut nimeni perään kummallisen kirjainyhdistelmän (esim. NCTMB tahi NCBMTB). Ja sitä silmällä pitäen olen kuin olenkin varustanut hoit/työ/vierashuoneenkin ikkunan verhoilla, jotta siellä olisi sitten mukavampaa aikaansa viettää.

Virallisesti en tokikaan tee töitä ja jonkinverran tässä kauhistuttaa se, että Pohjoisessa Karoliinassa on voimassa laki, joka määrää, että hoitotapahtuman yhteydessä asiakkaalta on erikseen pyydettävä suostumus intimiien aluieiden, jollaiseksi mm. iso pakaralihas eli takapuoli eli se osa ruumista, jonne hamstring-lihakset kiinnittyvät, hoitamiseen! Ajattelin kuitenkin uskaltautua sujauttelemaan ihmisiä lakanoitten väliin ja toimia kuten hierojat täällä toimivat: "riisuudu sen verran, kun sopivaksi koet" ja sen mukaan edetään. Ja siis lakanoitten väliin, josta hoidettava raaja sitten yksi kerrallaan kaivellaan siveellisesti näkyville. Ja kinttujen hoitaminen siis päättyy noin 15 senttimetriä polven yläpuolelle, sillä sen jälkeen alkaa vaarallinen alue.

Näin siis isoissa hoitoloissa ja tämä on aika hyvä syy mennä sinne kouluun, jossa sitten oppii, mitä saa tehdä ja miten asiat tulee esittää. Vakiasiakkaiden ja toisten hoitajien kanssa tilanne ei ole aivan näin übersiveellinen, ihminen on ihminen ja hoitaja on hoitaja täälläkin. Näennäissiveellisenä ihmisenä kiinnitin kyllä huomiota myös siihen, että hierojien vaihtohoitotilaisuudessa (meitä oli siis 6 hierojaa paikalla), kaksi nuortamiestä (juu: kovasti oli iloa silmälle) riisuivat itsensä ilkosen alasti sinne lakanan alle (yksi kerrallaan! hyi teitä), kun toinen toistaan hoitivat; me naispuoliset emme aivan yhtä krouvisti toimineet (no ei sinne lakanan alle nähny mitään!).

Elämäni on siis viimeiset viikot ollut pelkkää hierontaa asiakkaan näkökulmasta, sillä onhan se tutustuttava paikalliseen tarjontaan, jotta osaa sitten itse tarjota vielä parempaa hoitoa. Ja olen - käsi sydämellä - sitä mieltä, että kalevalainen jäsenkorjaus on juuri sitä: parasta mahdollista hoitoa. Olen käynyt useamman kerran kiropraktikolla (joka on siis lääkäri-kiropraktikko; kaikki eivät ole), joka osaa erinomaisen hyvin rahastaa. Valitettavasti en osaa sanoa, kuinka hyvin hän osaisi niksauttaa niskani paikoilleen, sillä olen johdonmukaisesti kieltäytynut moisesta kunniasta; selkää saa niksutella, mutta niskaani ei väännetä!

Olen saanut hoidon muutamalta lisensoidulta perushierojalta (siis sellaiselta, joka tekee töitä 5 päivää viikossa 8 tuntia päivässä tappotahdilla) ja hoito on ollut erinomaisen renttouttavaa. Sellaista mitä noilla tuntimäärillä jaksaa tehdä ja mitä kuuden kuukauden koulutuksen aikana ehtii oppia. Käytännössä siis sivelyä (hankausote ei näytä kuuluvan valikoimaan täällä, ei edes swedish massagessa) ja öljyn levittämistä. Parhaat hoitajat kyllä osaavat etsiä lapaluiden mediaali- ja yläosan kiinnitys/lähtökohdat, mutta ulkoreunoihin ei hoito vahingossakaan osu. Mikä on tietenkin vaikeaa, kun hoitopöydät ovat kaikki sellaisia, joissa kädet lepäävät vartalon mukaisesti sivulla, eikä niitä siitä nosteta tahi siirretä.

Jalkojen hieronta tuntuu olevan se pakollinen 20 minuuttia (siis 60 minuutin hoidosta), jona aikana voi miettiä kauppalistaa tai jotain muuta mukavaa, jottei tarvitse lihasten lähtö- tai kiinnityskohtiin paneutua. Tai sitten minulla on ollut erinomaisen huono tuuri; paikallisessa hierontakoulussa jalat hoidettiin parhaiten, mutta eihän se vielä kahden kuukauden(!) opiskelun jälkeen ihan täydellisesti voikaan olla hallussa. Jokainen hoitaja täällä osaa erinomaisen hyvin kätellä, katsoa silmiin, muistaa asiakkaan nimen (tässäpä muuten opettelemista!) peitellä, kysyä paleltaako, varmistaa ettei satu ja antaa vesipullon. Hoitolaitoksissa täytetään vähintään nelisivuinen sairauslomake, jossa aina kysytään myös hätätilanteita varten kontaktihenkilön tiedot ja puhelinnumero! Franchisinghoitoloissa asiakas saa "reseptin" jossa suositellaan kuukausittaista hoitoa ja kerrotaan kuka hoiti, jotta muistat jättää tippiä (tippaaminen on muuten kielletty oppilaitoksissa). Oppilaitoksessa pyydetään asiaankuuluva palaute joka kerta.

Hienoa on se, että osavaltion luvan ylläpitäminen vaatii 24 tuntia täydennyskoulutusta vähintään joka toinen vuosi. Täydennyskoulutus voi olla käytännössä melkein mitä vain ja pitkään toimineilla hoitajilla onkin rivi erilaisia koulutusdiplomeita seinalla; aivan kuten Suomessakin. Asiakkaan vastuulla on sitten ottaa selvää siitä, onko todistus saatu vuoden opiskelusta vai 4 tunnin rupeamasta.

Etsikkoaikani alkaa siis olla ohi ja pian olisi tartuttava toimeen. Kalenterissa on sovittuna muutama asiakasaika ja vistaprint toimitti juurikin 250 känytikorttia ilman asiaankuuluvaa kirjaisyhdistelmää eli en pidä asiakaskortistoa enkä kirjoita kuittia. Valitettavasti vain jokainen uskalias asiakas tulee aina toisenkin kerran ja kertoo kaverilleenkin... siinä suhteessa mikään ei ole muuttunut.

Eikä suomalainen hierojan ammattitaito ole ollenkaan tuulesta temmattu, vaan erinomaisen perusteellinen venytyksineen ja hoito-ohjeineen eli sen puolesta ei tarvitse laisinkaan hävetä! Vielä kun oppisi perustelemaan täällä ymmärrettävällä kielellä, niin matka hyväksi hoitajaksi voisi jatkua. Sillä täältä löytyy myös se Maailman Paras Hoitaja: Paula Edmund, jolle siis vielä joskus hakeudun töihin. Sitten kun osaan trigger-pisteet, neuro-muskulaarisen hoidon ja niksuttaa niskan paikalleen plintillä maaten. Annoin siis tämän laillistetun (ihme)hierojan tehdä sen, minkä kielsin lääkärikoulutuksen saaneelta kiropraktikolta.

Siinä sitä oppimista!

P.S. Haastattelu hierojakouluun on torstaina :-)