Tapahtumien vyöry

On se vaan semmosta, että kun asuu toisella puolella maailmaa ja luo kokonaan uutta ystävä- ja kontaktipiiriä, niin oppii olemaan kiitollinen monista välillä erikoisiltakin tuntuvista asioista ja tapahtumista. Kuten vaikka siitä, että kun miniläppärin paiskaa kaksikymmentä minuuttia kestäneen netin avaamiseen tähtäävän epäonnistuneen operaation jälkeen kokolattiamatolle, niin se ei mene rikki. Tänään pelittää taas nettikin...

Aika ei ole viime viikkoina seisonut, ei sitten laisinkaan, vaikkei rytmi vielä likikään lähentele entisaikaista hyperhommelointia. Ystäväni tyrkkäsi minut kansainvälisten naisten Doorways-ryhmään ja yllätyksekseni miitingin aiheena olikin sitten Maailmansota 1 ja 2! Minut tuntevat tietävät, että tämähän on juuri sitä historiallista tietämystä, josta olen koko elämäni pyrkinyt pysymään kovasti kaukana. Nelisenkymmentä kovaäänistä naista (uskokaa, että on suomalaisella tottuminen siihen, ettei kukaan kuuntele avaajaa, sali ei hiljene millään ja pienikin tauko saa aikaan sellaisen puheensorinan, jonka tuottamiseen suomalaisia tarvittaisiin 200) muistelemassa sota-aikaa oman perheen tai suvun kokemusten näkökulmasta. Aivan loistava vetäjä, loistava aamupäivä ja mielenkiintoista asiaa! Tämä tuli täydestä sydämestä ja nyt minulla on ainakin se 20 uutta tuttavaa.

Nimittäin parisenkymmentä osallistujaa kokoontui vielä yhteiselle lounaalle, jossa yksi (kalifornialainen) nainen tilasi pöydän täyteen viiniä (omaan laskuunsa) ja onhan tuollaisessa tilanteessa tietenkin lasillisen verran joustettava. Sain siis uusia kontakteja osoitekirjaani ja roppakaupalla tietämystä sekä historiasta että tästä maailmasta. Ja noin kehdeksantoista kutsua nyyttäriperiaatteella pidettäviin joulukarkeloihin, joka on tämän ryhmän vuosittainen ykköstapahtuma. Eka pikkujoulu siis tiedossa.

Kun siinä kuuntelin englantia kiinalaisittain, japanilaisittain ja taiwanilaisittain, niin tanskalainen puheenparsi olikin aivan tutun kuuloista, mutta ehdottomasti työläintä oli ymmärtää seniori-ikäisen kovasti puhuvaisen hollantilaisnaisen poljentoa. Seuraavana päivänä, kun tutummassa naisryhmässä eräs vastaliittynyt lady (huomioikaatten siis, että en suinkaan ole enää mikään keltanokka) kysyi minulta: Which State did you move to Charlotte? niin minun jonkinverran tuskaa aiheuttanut niskani oikeni  ja rintaranka röyhistyi yhdellä iskulla! Näin tapahtuu aina, kun minua ei luulla saksalaiseksi; jostain syystä sitä nimittäin useimmiten veikataan kotimaakseni aksentin perusteella.

Tutustuin myös juuri naapukaupunkiin (Waxhaw) muuttaneeseen kahden teinin äitiin, jonka mies työmatkustelee melkolailla. Hän sitten kertoi millaista 15-vuotiaan on ollut sopeutua uuteen kouluun (high school) ja kuinka äidin aika alkaa käydä pitkäksi, kun ei ole vielä kovasti kontakteja. Kuullosti niin ihanalta, että vaihdoimme numeroita siltä istumalta ja treffit on sovittuna torstaiksi (kun aikaisemmin ei ole aikaa!) heti lenkkikaverini kanssa sovitun päivälenkin jälkeen. Ai niin, tämän ryhmän pikkujouluihin täytyy tietenkin osallistua.

Viikonloppuna oli myös Scanfestit (juu, me nyt suostutaan olemaan Skandinaviaa kerran vuodessa) eli tapasin 8 uutta suomalaista ja tienasin ekat taalani. Ei, ne eivät tulleet hieromisesta, vaan: karjalanpiirakoista! Eli virallinen mestari saa sitten suomalaisten pikkujouluihin taas väkästellä piirakan jos toisenkin. Scanfesteillä tapasin myös (joulupukin, muumipeikon, angry birdsin ja viikinkien ohella) norjalaista alkuperää olevan hierojan (tai siis tanskalainen ystävä sieltä naistenkokouksesta esitteli meidät). Tekee töitä meiltä kolmen mailin päästä. Numeroita vaihdettiin, kuten muuten myös siinä hierojien kokoontumisryhmässä, jossa olin perjantaina tekemässä vaihtohoidot.

Ja tapasin Scanfesteillä ainakin neljä ennestään tuttua ihmistä, mikä on siis tavatonta! Kuten myös se, että minulle tulee tekstiviestejä! Ja iPhonen kontaktiluettelossa on jo yli 20 (yksityishenkilön) yhteystietoa. Oi, tämä kaikki tuli niin äkkiä...

Lauantai-ilta menikin sitten (vanhan) ystävän kanssa teellä ja teatterissa (syntymäpäivälahjani hänelle) ja sunnuntaina se vihdoinkin koitti: ensimmäinen Broadway-esitys Jekyll ja Hyde! Nautimme Sonjan kanssa miljööstä (ensimmäistä kertaa tässä isossa teatterissa), musiikista, puvuista, näyttelijä-laulajista, jotka olivat kaikki erinomaisia. Ei tarvinnut kertaakaan jännittää, kestääkö ääni ja kuuluuko se orkesterin ylitse, sillä pääosan esittäjät olivat yksinkertaisesti nautittavan LOISTAVIA.

Hivenen meitä suretti se, että jouduimme juoksujalkaa lähtemään kesken aplodien (jotka olisivat varmaan kestäneet 15 minuuttia), koska tyttären piti ehtiä Stonecrestin (kotimme lähellä) elokuvateatteriin kavereiden kanssa. Keskustasta meille siis pystyy ajamaan 20 minuutissa eli näin ollen mitä nöyrimmin kiitän kiemurateitä 77+485.

Tämänaamupäiväisen lenkin (kiitos ystävälle, joka suostutteli!) voinkin sitten hyvällä omallatunnolla istuksia tässä muistelemassa viimeistä viittä päivää (kyllä, kaikki edellä mainittu on tapahtunut viiden päivän sisällä), sillä on veteraanipäivän jälkeinen koululaisten vapaapäivä. Ja jos jotakuta kiinnostaa, mitä mahtaakaan sisältää seuraavat 5 päivää, niin tässä lyhyesti: 2 hierontaa Corneliuksessa (se koulu, johon aion pyrkiä), balance-ryhmän kokous, naistenryhmän coctail-tilaisuus, kahden tunnin hammaslääkäri (ei vielä kruunuja, lohjenneita paikkoja korjaillaan), kahvitreffit, taiji-tunnit, toivottavasti muutama kävelylenkki, salillakäynti ja olisi kiva edes yksi lounaskutsu saada... Laiska töitänsä luettelee, minä kerron vaan, että kotiäidin elämä on (tällä haavaa) mukavaa!


P.S. Jos joku ihmettelee valokuvia, niin ne ovat Scanfesteiltä ja ne saa tänne kätevästi iPhonesta, läppärini ei niitä jaksa raksuttaa. Sama kiertokulku iPhonen kautta kulkee myös, jos haluan printata jotain. Läppäri ja iPad ei jaksa langattomasti yhdistää, mutta rakas-Phoneni hoitaa homman. Mä en siis voi tulla Suomeen, koska mun Phone ei toimi siellä... ja täälläkin se maksaa toki suolaisesti!