Rauhaiseloa

Hengissä ollaan ja suurinpiirtein sielun ja ruumiin voimissa! Elämä on rauhallista ja auvoista. Ainakin ulospäin.

Arkirutiini on muotoutunut sellaiseksi, että yksi käy töissä ja golffaamassa, toinen koulussa ja kolmas jonottamassa. Sinne kouluun. Olen suorastaan huvittunut siitä, kuinka olen uppoutunut tähän rutiiniin: edellä menevän auton rekkariin, kahta autoa edellä olevan muijan toilailuun, autoni jarrujen kirskumiseen nitkuttaessani eteenpäin iltapäivän jonossa. Ne ei kitise koskaan aamulla, silloin jännitämme sitä, pääsemmekö pihassa sisä- vai ulkokurviin ja likka toivoo (turhaan), että pysähdyspaikka olisi kerrankin 30 metrin säteellä ulko-ovesta. Sillä se reppu painaa semmoiset 30 kiloa!

Kotiäidin hommissa ei ole mitään kovin kummoisia uudennoksia tapahtunut, sillä jauheliha on jauhelihaa täälläkin ja turhaan roudasin lakanatkin kotomaasta, sillä koneella ne hurautta kuivaksi tunnissa ja voi sitten lykätä takaisin sänkyyn jo ennenkuin perhe palaa kotiin. Sillä pihalle niitä ei sovi laittaa, eikä muutakaan kankaasta tehtyä saa siellä roikottaa 100 taalaan päivittäisen uhkasakon vallitessa. Facettomillekin siis tiedoksi, että pyykkinaru on tässä yhteisössä kielletty, joten siinä saa roikottaa vain kynttilöitä. Tai siis niitä nyt roikotan, sillä suomalainen sisu ei viitti sitä narua poistaakaan.

Operaatio Kata kuntoon etenee hitaanpuoleisesti ja olen oppinut keksimään ihan uusia verukkeita sille, miksi en lähde lenkille. Kyllähän punapään on pysyttävä sisätiloissa silloinkin kun UV-indeksi on korkea. Eli siis astekosta 1-11 kaikki  yli vitosen on korkeaa ja tämän logiikan mukaan tähän mennessä on ollut tasan 4 lenkkipäivää. Tästä yksinkertaisesta syystä en voi myöskään mieheni kera alkaa golfaamaan, sillä sisu ei riittäisi olemaan se huonompi osapuoli ja aika kehnosti sisätiloissa voi kyseiseen lajiin kuuluvaa osumatarkkuutta harjoitella.

Punttisalilla en voi väittää käyväni inspiroivan ilmapiirin ja kannustavan ympäristön tai houkuttelevan saunan takia, käyn siellä 3-4 kertaa viikossa siksi, että se on maksettu! Se, mitä siellä sitten saan aikaan, on kovasti riippuvaista kunkin päivän verukkeista: väsyneellä alaselällä ei voi tehdä mitään raskasta, samoin, jos illalla on taiji, tai jos aikoo mennä lenkille, niin ei kannata rehkiä liikaa. Ja sit voi lopettaa, jos äänikirja loppuu tai useammin virta loppuu iPodista ja niinä päivinä kun musiikin volyymi on kaksitoista astetta yli maksimin ei pysty kuuntelemaan eli ei myöskään kovin kummoisesti reenaamaan. Ja venyttelyt kannattaa toki jättää kotiin tehtäväksi, sillä salin kuluneet ja haisevat jumppamatot ovat iljettäviä ja kotona on pehmoinen kokolattiamatto.

Ja jos päivän venyttelyt ovat tekemättä, niin ne voi tietenkin tehdä samalla kun katsoo telkkaria! Mutta TV:n puheesta ei saa selvää (laittamatta volyymia kaksitoista yli tapin), jos tiskikone on päällä (siis olohuoneen telkasta ja makkariin sitä ei ole vielä hankittu) eli samantien voi selata kuponkilehtiä ja tarkistaa minkälaisia kuponkeja voisi sähköpostista tulostaa laukkuun unohdettavaksi. Ja venytellä voi sitten huomenna, kun on paremmin aikaa. Lenkillekään ei voi enää illalla lähteä, kun jonkun täytyy olla lapsen kanssa kotona! Juu, sen 15-vuotiaan.

Tänään olen tokikin käynyt lenkillä (koska UV on siis enää 5 eli keskinkertainen ja lämpötila varjossa 24) silläkin uhalla, että illalla on vielä taiji-reenit. Olen käynyt myös maailman parhaalla hierojalla ja todennut, että paljon enempää tukossa ei naisihminen voi olla, joten sopii toivoa, että se kävisi liikunnallisesta motivaattorista. Vaikka todennäköisempää on se, että kaikki tämä tukkoisuus enemmänkin estää liikkumisen, sillä huonosti se moottorikin naksuttaa, jos öljy puuttuu. Tai mikälie mäntä on tukossa tai starttimoottori lauennut. Eli korjaamollehan se on mentävä ja siitä sitten taas uuteen nousuun. Voitaisko sopia, että nyt tämä alkuvaiheen stressi/väsymys/tekemättömyys-vaihe olisi ohitettu ja kohta energia alkaisi pursuta korvista? Sillä korjaamoni osaa laskuttaa melkoisen massiivia summia ja viime vuoden (viralliset hoito)tienestini on pianaikaan kulutettu.

Vaikka eihän mulla ole mikään kiire mihinkään ja siellä se hierojakoulu edelleen odottaa vaikken ole tikkua ristiin laittanutkaan. Mutta sen opin, että maailman paras hieroja (Paula Edmund) on tämän aiemmin bongaamani hierojakoulun perustaja (joskin jättänyt opetushommat nykyään muille) ja opettaa erinomaisia neuromuskulaarisia taitojaan viidentoista vuoden kokemuksella työntekijöilleen. Sitten kun on sen koulun käynyt, luvan saanut ja päässyt Paulalle töihin.

Siinä sitä oppimista suomalaiselle jäsenkorjaajalle, sillä Paula rutkutti lapaluun paikoilleen ja aukaisi nikamalukon maatessani plintillä! Ja siihen ei tämä jäsenkorjaaja pysty. Vielä. Mutta olkaapa niin ystävällisiä ja kysykää kahden tai kolmen vuoden kuluttua, miten se tapahtuu!

P.S. Edellyttäen, että pääsen siihen kouluun. Edellyttäen, että joku maksaa sen koulun. Edellyttäen, että... niin no: koulu ei siis ole Suomessa?! Tää on niin rasittavaa pohdittavaa, etten jaksa lähteä mihinkään lenkille.