Täyttä elämää

Päässä liikkuu kaikenlaista, josta ei tahdo saada otetta. Sillä silloin kun ei ole koko ajan kiire, ehtii tajuta jotain. Näkee, kuinka aurinko paistaa. Kuulee lintujen laulun. Ymmärtää olevansa keskellä jotain, josta ei tiedä. Voi vain pysähtyä ja ihmetellä. Ja sitten turhautua. Ja sitten ihmetellä sitä turhautumista.

Joudun joka päivä muistuttamaan itselleni, että saan elää etuoikeutettua elämää ja tehdä mitä lystään. Joka päivä iskee huono omatunto siitä, etten tee mitään järkevää (ei niinkään tuottavaa tai muuta yhteiskunnallisesti valveutunutta, sillä totta puhuakseni en yksinkertaisesti vaan jaksa seurata edes presidentinvaalikampanjaa). Kerran viikossa ryven itsesäälissä syystä, jota en oikein ole vielä löytänyt. Olen kamala vaimo ja keskinkertainen äiti, vaikka aikaa ja rahkeita olisi enempäänkin.

Suurimman osan ajasta olen varsin tyytyväinen nykyiseen elämääni, auringonpaisteeseen ja siihen, että saan kerrankin olla ja ihmetellä. Lukemattomien kirjojen pino alenee ja karttavaisto laajenee, mikä sinällään saa aikaan melkomoisia elämyksiä. Pääsen venyttämään uskallukseni rajoja ja joudun puskemaan itseäni eteenpäin. Jokainen uusi kohtaaminen on elämys ja tuottaa ennenkokemattomia ilon tunteita. Ja uutta on se, että täällä on aikaa pysähtyä iloitsemaan noista uusista kokemuksista!

Täällä aika siis välillä matelee, kun rutiinit eivät hautaa puolta päivää alleen. Ja se, että aika matelee, on kerrassaan ennenkokematon ja näinollen hivenen pelottava ilmiö. Tiedän myös, että minulta menisi puoli silmänräpäystä livauttaa itseni takaisin hektiseen hullunmyllyyn, sen sijaan takaisin tähän hitaaseen elämään palaamiseen tarvittaisiin vähintään neljä kuukautta. Sitäpaitsi ajan madellessa ehtii surra sitä, että tulevaisuudessa todennäköisesti tulee kovasti kaipaamaan sitä, kun aika mateli, eikä silloin ole sitä neljää kuukautta aikaa päästä matelumoodiin, saati sitten jäädä mateluvaihteeseen tupeksimaan. 

Kuten tunnettua, itseohjautuva kompleksi voi syntyä mistä vaan, vaikka sitten matelusta. Eli tässä tapauksessa tästä erinomaisen positiivisesta ajankulkuun liittyvästä tunnusta. Ei siis ole kiireen tuntua, vaan matelun tunne. Muttakun pöljä luulee, että matelusta nauttisi enemmän, jos välillä olisi kiire. Jotta sitten olisi kiire madella ja eläisi ikäänkuin tärkeämpää elämää. Tämä todistakoon sitä, että en osaa vielä tarpeeksi madella.

Matelun tunteen todenmukaisuuteen liittyy se, että en koe minkäänlaista tarvetta alkaa kutomaan tai väkästelemään jotain muuta käsityön tapaista. En halua maalata tahi jollain muulla tavalla ilmaista itseäni. En juuri jaksa kuunnella musiikkia tai etsiä uusia bändejä, surffata youTubessa tai suunnitella konsertteja. Ilmaisukeinoista itselleni lähin lienee tämä kirjoittaminen, mutta en koe minkäänlaista kunnianhimoa tämänkään suhteen. Teatteria rakastan, mutta vain katsojana ja sitä kautta eläytyjänä. Palaan siis jälleen alkuun: mitä minä oikeasti haluan ryhtyä tekemään? (Muuta kuin valua hitaahkosti päivästä toiseen?)

Todenpuhuakseni muutto maailmalle ei ole millään lailla muuttanut sitä, mitä haluan tässä maailmassa tehdä. En haaveile, että olisipa aikaa siihen tai tuohon. En jaksa juosta kaupoissa, eikä punttisalilla heiluminen riitä elämän sisällöksi. Haluan olla jäsenkorjaaja, ja haluan ehkä myös jollain tavalla käyttää hyödyksi pedagogisia taitojani, mielellään maahanmuuttajien kanssa. Jälkimmäinen siksi, että etummainen lienee yksinään liian rankkaa. Tai sitten vain kaipaan kontakteja.

Elämänpohdinta on maastamuuton myötä jalostunut entistä yksinkertaisempaan muotoon: MITEN haluan tästä eteenpäin kaiken tehdä. Siten, että ehdin siitä nauttia, ehdin pysähtyä ja välillä olisi aikaa hengähtää.

Oppisinko siis elämään matelumoodissa? Pystynkö tappelemaan kaiken vievää imua vastaan sitten kun se tulee? Miten madella innostuneesti ja innostua matelemaan?

Nauti tästä hetkestä!