Hidas sielu

Kaikki olette varmaan kuulleet jutun intiaaneista, jotka roudattiin lentokoneella jotain tuhat mailia pääkaupunkiin. Ja inkkarit teki 30 päiväksi leirin lentoasemalle odottaakseen, että sielut ehtisivät tavoittaa matkalaiset. Tämän tuloksena intiaanit missasivat sitten sen kovasti tärkeän tapahtuman, jota varten heidät alunperin paikalle roudattiin.

Tarkoituksenani on siis muistuttaa siitä, kuinka hitaita sielun liikkeet ovat verrattuna mielen liikkeisiin. Olen tullut siihen tulokseen, että sielun hitaus johtuu siitä, että se joutuu ottamaan huomioon myös tämän fyysisen olemassaolon eli temppelin. Siis kropan. Ruumiin, joka itsensa kodikkaasti vuoraa entisillä pettymyksillä, vanhoilla kaunoilla ja jumituksilla, jotka mieli tehokkaasti torjuu.

Sillä mieli on ympäristön vaikutuksesta pakotettu kaikenlaiseen informaatioähkyyn jostain esikoulusta alkaen, eikä kukaan meistä pysty kaikkea yhtäaikaa käsittelemään. Onneksi työelämässä kamppaileville keski-ikäisille opetetaan erilaisia keinoja hallita tuota ähkyä: syytä pomoa, käytä post it -lappuja ja kanna läppäriä mukanasi töistä kotiin ja kotoa töihin, niin siinähän  ne ähkyt kulkee mukana. Ja josset sitä lappupinoa tai läppäriä mukanasi kanna, niin oma on syysi jos ylenpalttiset asiat ja tuohtumuksen aiheet jonnekin päin kroppaa kiinnittyvät.

Tämä on kovasti valitettavaa niille, jotka eivät tykkää koneista, joihin on melko helppoa dumpata kaikenmaailman ähkyn aihiot. Jos mitääntekemättömän informaation suunta ei kulje yksiselitteisesti ihmisestä tietokoneeseen, niin se jää yksinomaan siihen ihmiseen. Jumiin. Lojumaan. Kalkkeutumaan. Vaivaamaan. On siis parempi käydä tietokonekursseja, blogintekokoulutuksia tai joitain muita fileitä/plussia/traveleita kuin hyväksyä se tosiasia, että tallentamaton tieto jää leijumaan jonnekin sielun ja ruumiin välille.

Toiset kutsuvat tuota väliä aivoiksi. Itse näen asian niin, että sielulla ja aivoilla on tokikin yhteinen linja ja tavoite, mutta ne toimivat varsin erilaisina systeemeinä, jotka toinen toistaan täydentävät ja näiden kahden kohtaaminen tapahtuu ruumiissa. Eli se mikä ei ole vielä ehtinyt sielusta aivoihin, on matkalla sinne jossain kohden kroppaa. Ja se mikä on menossa aivoista sieluun, joutuu niinikään kulkemaan tuon piinatun kropan kautta.

Ja auta armias, jos se kroppa on täynnä mitääntekemätönta informaatioähkyä, niin kulkuväylä on totaalisen tukossa! Eli sielu hidastuu entisestään. Jos tähän soppaan vielä lisätään mieli, jonka toiminnanohjaus lienee sielun tehtävänä, niin asia mutkistuu entisestään. Sielu ei pysty ohjaamaan mieltä ähkytetyn kropan kautta ja mielen valtaa... niin mikä? Kiire, paine, stressi, työ, hosuminen...

Mikä auttaisi tähän mielettömyyteen, sieluttomuuteen ja oman ruumiin väärinkäyttöön?


Asiaa tässä tarkkaillessani, olen tullut siihen tulokseen, että minun sieluni on juuri laskeutumassa Sanghaista Suomeen. Nyt on sitten vaan odoteltava milloin se lähtee Jenkkeihin ja ehtiikö takaisinkin ennenkuin ruumis sinne taas roudataan. Mieli on kyllä jo siellä rapakon takana ennakoimassa tilannetta.

:-)

5 askelta kohti (hitaampaa) elämää

Hidasta elämää -blogissa oli lueteltuna 5 askelta kohti hitaampaa elämää. Tässä oma tulkintani, omasta elämästäni, kohti elämää.

1. Luovu ja päästä irti
Luopumisen tuskaa ja toisaalta taas ihanuutta tässä on harrasteltu jo jokin tovi. Irtipäästäminen onkin ihan toinen juttu. Varsinkin jos tavoitteena on päästää irti vanhoista tavoista, huonoista ajattelumalleista ja niskakivuista! Kaikkein vaikein luovuttava näistä kaikistä on siis juuri ja nimenomaan niskakipu, sillä luulenpa että juuri sen alle nuo kaikki muut ovat pesiytyneet.

Tällä hetkellä tuntuu siltä, että maailman murheet, jotka olkapäillä sitkeimmin roikkuvat, liittyvätkin - yllätys yllätys - työhön. Siis siihen oikeaan työhöntyöhön, jota on vaivaiset 19½ päivää jäljellä. Tarkistakaamme siis tilanne: niskasärky, jumitus ja ylipainavat aivot singotaan avaruuteen viimeistään 13.5.

2. Ole kiitollinen
No olenhan minä! Tässä tämän päivän kiitollisuuden aiheet: perhe, koti (myytävä ja hankittava), työkokemus, niskasärky, ihanat ihmiset, minä, kalevalaisittain ajattelevat, nytku, sitku ja tämä tila.

Kun on pakko ottaa askel eteenpäin, vaikkapa sitten tuolle edessä siintävälle riippusillalle, joka vaappuu ja hoippuu tuulessa ja tuiverruksessa. Melkein jopa tornadossa. Mutta jos niikseen menee, niin humanisti ryhtyy vaikka siltainsinööriksi. Enpä ole riippusilloilla sitten lapsuuden kiikkunutkaan; johan se on aika.

3. Kuuntele, mitä muille ja itselle kuuluu
Toisen kuuntelemiseen tarvitaan tavallisesti varsin pieni hetki, mihin tässä muka on kiire?

Vaikeampaa on kuunnella itseään, varsinkin jos kuuntelemisen lisäksi pyrkii ymmärtämään. Itsensä ymmärtäminen on haastavaa, sillä ainakin minä osaan tumpata todelliset tuntemukset jonnekin sivuun ja keksiä tilalle suklaanhimon, kahvihampaan, hiilihydraattihelvetin tai piirakkataikinan. Niskasärky sentään osaa muistuttaa todellisuudesta: jotain on kerrassaan lahjakkasti päin persettä!

4. Harrasta elämää
Hmm... tätä pitikin vähän miettiä. Voiko elämää harrastaa? Voiko sitä suorittaa? Voisiko vain elää. Onko eläminen sitä, ettei suunnittele liikoja, vaan ottaa päivän ja hetken kerrallaan? Voiko opettaja elää suunnittelematta ja organisoimatta? Hetkinen: mähän en kohta enää ole opettaja. Wau! Mä voin alkaa elää. Harrastaa elämää. Harrastella. "Eläillä."

5. Ryhdy auton kuljettajaksi
Ihanaa! Minähän ryhdyn sekä autonkuljettajaksi että auton kuljettaksi. On se hyvä, kun on tällaisia konkreettisia tavoitteita. Tämä on paljon helpompi toteuttaa kuin edellinen. Jospa alkaisin suorastaan harrastaa auton kuljettamista. Vaikka tiedä sitten onko se mahdollista, jos alla on Fordin sijaan Dodge?

:)

Etukäteisamerikkalaistuminen

Huhhahhei; lienee jo tullut kaikille selväksi, että kärsivällisyys ei ole hyveeni, eikä malttaminenkaan tahdo aina luonnistua. Kuulkaa siis, kuinka dollarinkuvat silmissä kiiluen suoriuduin viikonlopun kauppareissusta.

Heräsin jo kahdeksalta, sillä kunnon aviovaimo tietenkin herää ajoissa, paistaa bagelit ja keittää kahvit miehelleen valmiiksi, jotta perheenpää voi herättyään hetken rentoutua oven eteen heitetyn Observerin kanssa. Tosin tässä vaiheessa aviomies on vielä eri mantereella, bageleita ei valitettavasti ollut ja aamulehden ja -kahvinkin nautin ihan itsekseni.

Sillä kello yksitoista oli varattuna optikon näöntarkastus paikallisessa i:llä alkavassa "saat aurinkolasit kaupanpäälle jos ostat silmälasit" -kaupassa. Ei siksi, että tarvitsisin uudet lasit, vaan siksi, että tarvitsen AURINKOlasit, joita ensi kesästä lähtien todennäköisesti käytän sen 10 kuukautta vuodesta. Sen verran amerikkalaisuutta minusta löytyy jo vanhastaan, että tarjoukseen tarrautuen saatan vihreäsävyiset sangat (oranssien ja ruskeiden rinnalle) kaupan päälle hyväksyä.

Sillä silmälasien hankkiminen ei ole Ameriikan ihmemaassa halpaa, paitsi interneetistä, mutta eihän se olisi amerikkalaista, jos interneetistä ostaisi.  Siis aurinkolasit vahvuuksilla ja ei: en ole kiinnostunut kaksiteholaseista, vaikka uudet mitkälie-lasit ihan itsekseen mukautuvat eikä tule rajoja; en ole kiinnostunut päätelaseista: minä olen kuulkaas kohta kotirouva, enkä työssäni tarvitse ollenkaan tietokonetta; en halua uusia lukulasejakaan: vanhojakin käytän kovin säästeliäästi; en ole kiinnostunut myöskään itsekseen tummentuvista laseista, sillä auton lasin läpi ne eivät tummene riittävästi, sillä minä näes muutan AMERIIKKAAN ja kuljen autolla joka paikkaan. Enkä tokikaan moiti asiakaspalvelua, mutta tahdon vielä jälkikäteen rivienväleistä huomauttaa, että en ole riittävän VANHA, saati riittävän RIKAS käyttääkseni kaksitehoja tai itsekseentummenevia silmälaseja!

Lopputulemana sain kuin sainkin uudet aurinkolasit vanhoilla vahvuuksilla sekä uudet vihreäsävyiset lasit kaikilla mahdollisilla pinnotteilla ja ohennuksilla eli kyllä nyt kelpaa vaihdella laseja päivät pääksytysten ja upottaa jokaiseen käsilaukkuun vähintään yhdet aurinko/silmälasit. Kyllähän tämä minulta käy eli tästä innostuneena "tuhlasin" ruokakaupassa valitsemalla aina kun vain oli mahdollista luomu- tai reilun kaupan tuotteen!

Sitten kurvasin naapuriostoskeskuskompleksin pihaan - tai olisin kurvannut, mikäli siellä olisi ollut yhtään vapaata parkkipaikkaa! Vanha Kata olisi tässä tilanteessa aivan tyynesti häipynyt paikalta ja jättänyt naapuriostoskeskuksesta havittelemansa hyödykkeen hankkimatta, mutta semiamerikkalaistunut Kata etsi tyynesti parkkipaikkaa, vältti noin 3 peruutuskolaria ja lopulta sai survottua (automaattivaihteisen) autonsa johonkin väliin. Sitten lompsin tyynesti puolen pirkkalalaisen lapsiperheeen lävitse erääseen nuorten suosimaan vaatekauppaan lunastamaan tyttären edellisenä päivänä valitseman nahkatakin kotiin vietäväksi.

Eikä tässä vielä kaikki: koska ylihygieenikkona en pystynyt lahjoittamaan ylimääräisiä ropojani kyseisen ostosparatiisin ainokaiseen kahvilaan telineestä löytyvien likaisien kahvikuppien vuoksi, niin suuntasin Iittalan Outlettiin, jotta ylimääräiset setelini löytäisivät tiensä jonnekin parempaan tarkoitukseen eli maailmanlaajuiseen kuluttamishysterian ylläpitämiseen. Ilokseni löysin - lapsia ilostuttavan, ilmiselvästi ihmisen nielleen sammakkomaskotin lisäksi - Teema-sarjan syviä lautasia tarjoushintaan. Ostin kaikkiaan 8 kappaletta, sain leimakortin ja mielessäni harmittelin, ettei yhtään kuponkia ollut tarttunut matkaan.

Ylen tyytyväisenä ajoin kotiin ja päätin mielessäni, että yksikään amerikkalainen ei tule minun kodissani nauttimaan ruokaa tai juomaa muusta kuin Iitalan Teema-sarjan astiasta tai käyttämään muuta kuin Hackmannin Savonia tai Carelia aterinta! Tai no: verenhimoiset leikatkoon pihvinsä Pentikin pihviveitsillä, mutta jos mies ostaa väliaikatarvikkeita Ikeasta, niin ne kyllä piilotan pahvilaatikkoon odottamaan tyttären ensikämppää.

Shoppaaminenhan on oikein mukavaa ajanvietettä!

P.S. Tämä(kään) teksti ei kerro oikeista amerikkalaisista, vaan meidän typeristä mielikuvistamme liittyen kyseiseen kansakuntaan; pyydän siis anteeksi kaikilta amerikkalaisilta.

Mietteitä räntäsateesta

Elämä koostuu pienistä asioista ja hetkittäisistä huomioista. Juuri niistä, joista elämäntapaoppaat hehkuttavat ja kehottavat pysähtymään ja nauttimaan. Joidenkin mielestä kyseessä on flow tai jonkin muu amerikkalaisen kuorrutteen saanut "ilmiö", mutta yhtäkaikki hyvän arjen keskellä on ilo huomata - ja sanallistaa - niitä hyviä hetkiä, eikä vain niitä ärsyttäviä, harmittavia tai "tämä-ei-kyllä-sovi-minun-ajatuksiini" tyrmäyksiä.

Kuten siis nuo lumen keskeltä nousevat narsissinalut ja eilen kukkaan puhjenneet krookukset. Sieltä ne nousevat iloksemme joka kevät, vaikka ensimmäistäkään en ole itse istuttanut. Huimaava auringonkaipuu ja olosuhteista välittämättömyys!

Tai sitten se, että paras hetki moninaisia ja mielenkiintoisia hetkiä sisältäneessä viikossa oli se, kun viikon ensimmäinen asiakas lähti tyytyväisenä ovesta ulos. Se vaan on siinä!

Viikko sitten eräs nimeltämainitsematon mukula kantoi täkkinsä ja tyynynsä makuuhuoneeseeni ja asettautui viereeni huokailemaan, kieriskelemään ja nukkumaan. Tuoksuu omalta itseltään ja sampooltaan, jättää jälkeensä 800 kilometrinmitaista valkeaa hiusta ja tuhisee. Isänsä on 6000 kilometrin päässä, mutta me nyt vaan nukutaan siinä kumpikin oman peittomme alla (koska en mahdu saman peiton alle tämän 40-kiloisen vaikkakin sen 80-kiloisen kanssa).

Olen saanut tehdä töitä maailman mielenkiintoisemmassa ja joustavimmassa työpaikassa vuodesta 1995 asti. Kokeilla siipiäni noin 15 eri työtehtävässä ja hyvin eritasoisten ja monenkirjavien ryhmien kanssa. Vuosissa on ollut parempia ja huonompia, raskaita ja vielä raskaampia. Nyt voin sieluni pohjasta iloita siitä, että työpäiviä on jäljellä enää 20! Ympyrä sulkeutuu, eikä minulle jää ikävä tehtäviä tai toimiani kohtaan. Olen jo takkini ammentanut tyhjäksi ja on tarpeen lähteä.

Katselin eilen autoni nastarenkaiden melkomoista nastattomuutta ja sisällä alkoi kutkuttaa pieni ilo siitä, että kohta ei tarvitse vaihtaa autonrenkaita. Ja huomenna ollaan askel lähempänä aurinkoa!

Turistina Savannahissa, Georgiassa

Koska meikäläisen elo ja sitä kautta myös tämä blogi on ollut enemmän tai vähemmän päänsisäistä pohdiskelua, niin nyt tulee muutama turistillinenkin näkökulma, jopa pari valokuvaa. Sillä koska tähän kuvassa näkyvään hotelliin (me emme asuneet tässä, vaan naapurihotellissa) sattui poikkeamaan yksi Michelle Obama ja lähimailla poikkesi myös se tornado, niin me lähdettiin viikonlopuksi lomalle Savannahiin.

Savannah sijaitsee Georgiassa eli meiltä etelään. Ja koska siis lähdettiin etelään, niin siellä oli tietenkin kesä. Ja silloin, kun kesä on maaliskuussa, niin kyllähän se vetää mielen iloiseksi ja mikä tärkeintä, vastalakatut varpaankynnet pääsevät oikeuksiinsa.


Tässä meikäläinen siis paistattelee päivää Savannahin City Marketissa uusissa flip flopeissa. Ja Savannah on siis yksi USAn historiallisista kaupungeista. Eli olisipa voinut käydä kaiken maailman taistelupaikoilla tai plantaaseilla, mutta tällä kertaa meidän strategiamme oli jättää auto talliin ja katsella kaupunkia kävellen. Tämä kävely ei eurooppalaisesta näkövinkkelistä ole mitenkään mainitsemisen arvoista, mutta Ameriikassa näitä kävelykaupunkeja on todella vähän.

Meiltä etelään (siis jo etelä-Carolina puolella) alkaa vyöhyke, jossa puut on nimeltään palmuja. Tässä on nyt sitten sellaisia.

Muunkinlaisia puita näyttää kuvissa olevan. Savannahin puissa kasvaa myös sammalta:

Savannah on suunniteltu täsmällisesti asemakaavaan siten, että puistot on sijoiteltu tällaisiksi neliöiksi, joita alunperin on ollut 24. Tänä päivänä niitä on jäljellä 22, joista yli puolet kierrettiin. Tässä on Forrest Gump -penkki; valitettavasti sunnuntaiaamuna ja yöllä satoi, joten siksi en siinä tohdi istua. Gump siis filmattiin pääosin Savannahissa.

Turistimaisesti voin kertoa, että Savannahissa on New Yorkin jäkeen suurin taideaineiden yliopisto eli monia taloja on kunnostettu hienoksi erilaisten projektien kautta. Myös partiolaistyttöjen perustaja syntyi Savannahissa. Rannikolla siis ollaan ja joenrannassa oli aivan ihania ravintoloita ja muita turistirysiä. Tuo siltakuva on napattu netistä.

Kuvia olisi vaikka kuinka, mutta lataaminen on varsin hidasta, joten tämä tällä kertaa. Muistutan vielä, että Savannahissa söin todella hyvää Crab Cakea ja sieltä löytyy useampikin pieni SUKLAAtehdas, jossa sai maistiaisia... nam. Savannah on kaupunki, jossa varmasti tullaan käymään vielä uudelleen!

Elämä hymyilee -sittenkin

Eilisen matalapaineen jälkeen on vain oikeus ja kohtuus kerätä tähän muutama iloinen tai muulla tavalla merkittävä asia. Ei tämä elo täällä murjottamalla parane, joten häntä pystyyn, sillä:

• On se ihanaa päästä muuttamaan omakotitaloon (siis toivon todellakin niin), sillä kun rivitalossa pitkän työpäivän jälkeisenä kevätiltana kotona iskee hervoton lättyhinku, mutta jääkaapista ei löydy sen koommin maitoa kuin muniakaan ja siten siis kilotaistelu voittaa, kun ei jaksa niitä kaikkia 135 askelta Siwaan, niin naapurista leijuu kello 20.30 paistettavien lättyjen kihelmöivä tuoksu!
• Jone Nikulaa tai sitä muijaa tässä yhteydessä mainitsemattakaan Jennifer Lopez on maailman surkein laulaja, mutta on se ihailtavaa, miten näpsäkästi hän pystyy nimeltämainitsemattomassa TV-ohjelmassa (jonka jaksoja en tokikaan katsonut siellä ennakkoon) tuottamaan kehuvan, mutta ammatilliselta pohjalta muotoillun lauseen miljoonayleisen edessä Amerikan tulevalle Idolille, joka kaiken todennäköisyyden mukaan on yksi minun henkilökohtaisista suosikeistani, jotka olen ankaran harkinnan jälkeen pystynyt minimoimaan kahdeksaan kolmestatoista loistavasta tulevan kotomaani artistista.
• Vaikkakin työpäiväni (siinä ihan virallisessa hommassa, jota ahkerasti selatun kalenterini mukaan on katsontakannasta riippuen jäljellä 23 tai 24 päivää sekä 38 ansaittua, ennen muuttoa nautittavaa ja 12 odottamaan jäävää tahi maksettavaa lomapäivää) ovat vaihtelevaisen sorttisia päätellen siitä, että tänäänkin olen työpäiväni aikana toiminut hierojana ja opettajana, esittänyt fysioterapeuttia ja kiintesitönvälittäjää, pessyt pyykkiä ja hinkannut öljyistä lattiaa, ilostunut opiskelijoiden ja kollegojen tapaamisesta, niin päivän paras hetki oli se, kun ohimennen laitoin erään ihmisen vaivaa aiheuttaneen ranteen paikoilleen.

Jotta väkisinkin tuppaa hymyilyttämään!

Blue lag

Rehvastelin tuossa facessa, että ei tullut jet lagia. Valehtelin.

Tulevassa kodossa käymisen jälkeen iski lentokrapula, miljoonamorkkis ja kaukokankkunen. Opin taannoin semmoisen akupisteen, jolla hangoverin saa poistettua, mutta se ei ny todellakaan auta tähän tilaan. Enkä aio sitä akupistettä teille kertoa, joten turha udella.

Ja tuli se jetlaakikin sitten eli kolmena yönä hipparoin villasukissa kello 12-03 ja lueskelin naistenlehtiä, tuolloin vielä ilman kankkusia ja muita loisia, jotka sittemmin iskivät kaikki yhtä aikaa. Minulla kun on sellainen mieli, että sen pitää paukuttaa kroppaa muutama päivä täydellä voimalla ennenkuin idioottipääni tajuaa hellittää. No, kuume nousi, vatsa sekosi ja verenpaine sai taikapapuja taivaaseen. Mikäs siinä sitten: haukotusta, murjotusta ja kiukutusta. Mutta kaikki hyvästä syystä!

Pystyn myös tuntemaan kaikki klassiset stressaantumisen merkit itsessäni juuri nyt: en malta laittaa konetta kiinni ja vetää peittoa korviin, vatsaa korventaa, sydän hakkaa normaalia nopeammin ja työasiat pyörii mielessä. Odotan, että joku tulee tekee päätöksiä puolestani, ettei niitä tarvitsisi tehdä itse. Olen selannut tänään varmaan 2 tuntia kalenteriani;  kirjoittanut, poistanut ja selannut vielä kerran. Laskenut päiviä ja aprikoinut. Ollut järkevä - ja stressaantunut järkevyydestäni.

Olen antanut itseni ja kaiken energiani - jälleen kerran - aivan väärään käyttöön. Olen aina ollut huono elämään tässä hetkessä ja välitilassa huomaan hurahtaneeni täysillä sitku-elämään! Sitku pääsen pois, sitku ei enää tarvitse välittää tästä asiasta tai tuosta pomosta, sitku saan tehdä niin ja näin. Nytku olen oppinut näkemään, että suurella osalla asioista ei todellakaan ole väliä, nytku kaikesta ei ihan oikeesti kannata ottaa pulttia ja kenenkään muun ajatuksia en voi vaihtaa. Nytku voisin vain elää tätä päivää ja jättää muitten murheet toisten murjottavaksi. Nytku osaisin joustaa ja iloita hetkestä.

Mutta onneksi kalenterini kanssa löysin taas Harakanpesän ja muistin rauhan. Ilokseni kalenterissa on pääosin mukavia merkintöjä turvesaunoista, risteilyistä ja naistenmatkoista. Nytku osaan arvostaa niitä hyviä asioita, niin ei tule antaneeksi periksi.

Ja rippikoululainen taitaa oikeat sanat jetlagoivan äidin lohduksi: onhan sinulla äitiseni sentään siunattu lapsi. Kirjaimellisesti!

PS: kaikki matkakuvat ovat siunatun lapsen kamerassa ja tunnusten takana. Joku päivä siis niitäkin...

PS2: Charlotessa tänään ja huomenna +24 meikäläistä. *huoh*

Ihmisen koti (vol.1)

Yritän tässä kovasti sopeutua siihen, että kotini siirtyy toiselle puolelle maailmaa. Asiaan voi tietenkin yrittää valmistautua ja valmentautua monella tavalla ennakkoon.

Esimerkiksi vakuuttamalla itselleen, että koti on siellä, missä rakkaat ovat. Ja kaikkein rakkaimmat voin tietenkin laskea kahdella nyrkillä, joten jos koti roudataan sinne, missä toinen nyrkki sijaitsee, niin kaikkihan on hyvin. Varsinkin kun toinenkin nyrkki lähtee samaa matkaa ja jatkanee japaniankielistä laulunluritustaan siellä (tästä lauseesta saan vielä noottia!).

Mutta totuus on sellainen, että vaikka tavarat roudaisi Pohjois-Carolinaan, niin kotiin tulisi Suomeen. Kuka sitä nyt kotoaan lähtisi? Vaikka kotionsa on moni kuollu. Eli nouseepa eteeni kumma kysymys: Mihin menee, kun menee Charlotten kotiin? Kämppään (no ei, ne ajat ovat takana), talolle (äh, tanssitalolle vai), kotsaan (joo, muinaissana 80-luvulta), kotia (ex-satakuntalaisittain), himaan (luuletsa olevasi nykyaikainen), himppaan (ja kengät painuu linttaan)...

Kotiutuminen toiselle mantereelle saattaa siis olla haasteellista (juu, en aio puhua kotoutumisesta, sillä pidetään työasiat irti tästä, mä muutan KOTIrouvaksi). Vai pitäisikö sittenkin tituleerautua KOTOrouvaksi? Jos kotirouva tekee töitä kodissa, niin kotorouva voisi toimia vaikkapa kodossa. Enkä nyt puhuu japanilaisesta kielisoittimesta, vaan paikasta, jossa voisi olla kotoisa ja tarvittaessa ottaa kotoisesti. Ja täten siis ameriikan-kotoa lähdetään todellakin kotoa ja tästä johdettuna sinne voisi palata kotoon, joten kotiin -ilmaisu jäisi käytettäväksi Suomeen palaamiseen. Mikäli tänne siis joskus palaa? Kotiin.

Eli nyt sitten vaan jännittämään sitä, millainen Charlotten koto tulee olemaan ja erityisesti sitä, miten kotorouva tulevan roolinsa ottaa. Siis apua: miten kotoutuu? Tästä tuli sittenkin työjuttu - mutta minkäs sille voi, jos kotorouvaksi kerran ryhtyy!

Ja työjutuilla jatkaakseni, voitte kai kuvitella, että tänä vuonna Maahanmuuttajan polku Suomeen -tutkintotehtävien arvioiminen on herättänyt jotensakin erilaisia ajatuksia kuin aiempina vuosia. Minä saan lähteä; minun ei tarvitse paeta diktaattoria; minä saan muuttaa yhdessä perheeni kanssa; saan mennä taloon, jossa ehkäpä on sänky odottamassa. Mutta mistä saisin asioimistulkin, joka auttaisi minua virastoissa ja mistä löydän sopivan kielikurssin?

Kuka arvioi minun maastamuuttajan polkuni? Sillä maahanmuuttajaksi en aio ryhtyä, expatiksi tai immigrantiksi saa kutsua. Ja tässä vaiheessa tuntuu siltä, että ei se ole routa, joka tämän porsaan kotiin ajaisi, mutta saunanpuute sen kyllä tekee - rutinaa tiedossa siis keskimäärin kerran viikossa!

Liisa

Ihailen kovasti erästä ystävääni, kutsuttakoon häntä vaikkapa Liisaksi. Liisa on itseni ikäinen työssäkäyvä perheenäiti, joka on tympääntynyt elämäänsä ja hakee koko ajan jonkinlaista muutosta.

Liisa on levoton ja kärsimätön ihminen, jolla on roppakaupalla harrastuksia, sillä paikallaan oleminen tarkoittaa itsensä kanssa toimeen tulemista ja asioiden pohtimista. Liisa ei siis malta pysähtyä, vaan kasaa viikkonsa ja päivänsä täyteen uusia asioita ja tapahtumia; Liisa on helppo houkutella mukaan kaikkeen uuteen ja outoon.

Voitte siis uskoa, että Liisa on kerrassaan riemuissaan, sillä hänelle on avautunut elämänsä tilaisuus aloittaa uusi elämä ja muuttaa ulkomaille, Yhdysvaltoihin! Liisa on aina halunnut heittäytyä tuntemattomaan ja raivata tiensä rohkeasti tuulta päin. Eteenpäin vain, elämä palkitsee uusilla kokemuksilla ja ajattelumaailma avartuu uusien seikkailujen myötä.

Liisa tuskin malttaa odottaa, että pääsee muuttamaan jättimäiseen taloon; mieluiten sellaiseen, jossa on 3 kerrosta, iso autotalli, kuisti, takapiha ja vähintään 4 makuuhuonetta. Haaveissa on myös käytännöllinen, iso auto, sillä eihän Yhdysvalloissa pärjää ilman autoa ja isompi on aina turvallisempi.

Liisa on toki tottunut tekemään töitä, mutta sapattivapaa, jolloin voisi keskittyä enemmän itseensä ja etsiä uusia ystäviä ja tuttavia, kuulostaa ihanalta ajatukselta. Oman ajan löytyminen kuntoilulle ja itsensä kehittämiselle on Liisan suuri unelma jo vuosien takaa! Voisi opetella laittamaan uusia ruokalajeja tai omaksua amerikkalaisen tavan käydä ulkona syömässä kolme tai neljä kertaa viikossa - mikä sen ihanampaa!

Liisaa siis odottaa uusi elämä ja mieletön seikkailu. Eikä mikään voi mennä pieleen, sillä onhan uusi elämä kuorrutettu maailmassa sillä kaikkein tärkeimmällä: oma perhe on aina lähellä!

Maija

Tällä kertaa ajattelin kirjoittaa teille ystävästäni; kutsuttakoon häntä vaikka Maijaksi. Maija on tavallinen suomalainen, sanoisinko keski-ikäinen, yhden teini-ikäisen tyttären äiti. Maija on aina halunnut pärjätä elämässään, saada vakaan ammatin ja rakentaa omakotitalon, jossei nyt järven rannalle, niin jonnekin rauhalliseen paikkaan. Maijan unelma on työntäyteinen, rehellinen elämä; sellainen jota suomalaiset tavallisesti katsovasti ihailevasti. Lapset maailmalle ja sitten voi rauhassa vaikkapa virkata sängynpeitettä, katsoa mukavia sarjoja televisiosta ja käydä teatterissa tai konserteissa silloin tällöin. Haaveilla lapsenlapsista, joita voisi hoitaa ilomielin ja uhrautua jälleen kerran.

Maijan sydämeen on juurtunut ajatus siitä, että elämässä pitää puurtaa ja ponnistella, jotta on jonkin arvoinen. Löytää oma uomansa, uskoa parisuhteeseen ja elää, no: tavallisesti. Tavallisesti eli rauhallisesti, turvallisesti ja hivenen sukanvarteen säästäen.

Maijaa ahdistaa ajatus jostain uudesta ja tuntemattomasta, eikä hän ole koskaan haaveillut muutosta ulkomaille. Nyt Maija on kuitenkin suuren elämänmuutoksen edessä, sillä hän on muuttamassa maailmalle, USAhan.

Eniten Maijaa pelottaa, että elämässä tapahtuu jotain pahaa, ja jos se tapahtuu kaukana läheisistä ihmisistä, niin Maija ei tiedä yhtään miten voisi selviytyä. Hän on nimittäin sellainen kaikkea ennakoiva tyyppi, sillä mahdollisimman hyvin ennakoimalla Maija tuntee hallitsevansa tilanteita. Tilanteiden aukoton hallitseminen tuo turvaa ja jokainen meistä kai pohjimmiltaan haluaa tuntea olonsa turvalliseksi.

Maija on myös sydämeltään vihreä ja hän haluaisi säästää luontoa aina kun mahdollista. Amerikkalainen elämäntapa, jossa joka paikkaan ajetaan autolla ja ruokaa lykätään nenään eteen sellaisia määriä, että kolmasosan pystyy syömään, ahdistaa Maijaa. Hän myös tahtoisi päästä luontoon - luontopolulle ja aarniometsään - mahdollisimman helposti ja tuntea itsensä hyödylliseksi: auttaa toisia.

Maija on mielestään ponnistellut elämässään melko lailla päästäkseen nykyiseen asemaan; eikä suinkaan rahan, vaan arvostuksen takia. Vaikka joskus kieltämättä Maijaa pohdituttaa ajatus siitä, että mikä loppujen lopuksi on olennaista ja miten arvostusta mitataan. Kuka Maijaa arvostaa? Joskus Maija myös löytää itsensä pohtimasta sitä, onko hän elämässään onnellinen; mistä hänen onnensa loppujen lopuksi koostuu?

Maija on välillä vähemmän ja välillä enemmän ahdistunut tyyppi, joka ei oikein löydä tietä ulos oman elämänsä labyrintista. Maija tavallaan viihtyy labyrintissään.