Minä täällä taas. Ja tänään satamiljoonaa kertaa vähemmän positiivisena kuin viimeksi. Sillä luopuminen on hemmetin vaikeaa!
Enkä nyt todellakaan puhu tavarasta luopumisesta, sillä se on ihanaa, vapauttavaa ja todellista aivojen järjestämistä. Noo, totta puhuakseni eräs vaatekappale jäi ensin takkahuoneen nojatuolille lojumaan ja on tällä haavaa siirtynyt siitä ulkovaatenaulakkoon roikkumaan, mutta vain siksi, että ennen vihonviimeistä tuhoamista aion sitä vielä vilauttaa hameen tekijälle. Saadaanpa hetki muistella morsiota, joka toimi kuskina omissa häissään.
Jonkinasteista luopumisen tuskaa on ollut ilmassa myös silloin kun tajuntaan livahti se tosiseikka, että en saa rapakon taakse mukaani esimerkiksi Irmaa. On se vaan pirun vaikeaa ulottaa lämpöistä, ihanaa, rentouttavaa, käsinkosketeltavaa ja rakkaudentäyteistä hoitoa pelkästään virtuaalisesti! Mitä lie hypnoositerapiaa tässä oikein tarvittaisikaan!
Vaikeaa on ollut päästää ajatuksiin se tosiseikka, että Pirkkalan asunto on menossa myyntiin ja vielä vaikeampaa se, että kesäkuun jälkeen en saa enää palkkaa. Minä. Itse. Elättinä. Mummuni mielestä maailman kauhein asia ja käsite on elättimuori. Semmoiseksiko tässä?
Mutta kaikki yllämainitut seikat ovat oikeasti vain kolikon kääntöpuolia ja niinhän se on, että jossain vaiheessa kolikko väistämättä kilahtaa myös sille toiselle puolelle: ei ole kruunaa ilman klaavaa.
Ja paljon on sellaista, mistä en voi luopua: omasta itsestäni, periaatteistani ja siitä mihin uskon. Ammattitaidostani ja sen kehittämisestä. Muokkaannun ja muovaannun, venyn ja taivun. Annan periksi ja tulen vastaan. Arvostan ihmisiä ja kollegoja. En vastaa panetteluun samalla mitalla vaan annan mennä ja irrotan, jotta voin nukkua yöni rauhassa.
Maailma vastaa niin kuin sinne huudetaan. Annan hampaita kiristellen pois katkeran sapen, luovun kostonhalustani.
Tiedän kuka olen!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti