Kudelmia

Helena Anhavan runoja:

Ei hän kanna kaunaa

vaan pettymystä.

Kun vanhaa pettymystä

tölväistään

se kertautuu.

Äkkiä kuulet kipeään kohtaan
hyvin kipeään.
Onko se lapsus
vai ensimmäinen vetoomus
jolla sinut testataan.


Sumun lempeät ääriviiviivat.
Ja kova valo.
Syvällä tieto ja varmuus.

Sumussa, valossa

ruumiisi kaupunkisi maailmasi.
Nämä kulissit.

Se on käsitetty väärin

ei kaikkea tarvitse horottaa ulos.
Avoimuus:
avoin sisäänpäin

suhteessa itseen.

Liikut väljässä tilassa
kaikissa vuodenajoissa
lapsi sinussa
opettaa vanhaa.
Vihdoin olet kaltaisesi.

(muutettu)

Itsensäpakenija

"Tiedät kai senkin, että totaalinen luottamus rajoittuu vain lyhyisiin hetkiin. Silmänräpäykseen, joka on ihmeellinen kuin kohtaaminen iankaikkisuudessa"

"Tiedän kyllä."

"Sinä tiedät niin paljon. Siksi kai sinä ymmärrät niin vähän."

"Niin, minä eksyn, kun lähden etsimään selityksiä."

"Mutta niitä ei ole. Elämä on julmaa eikä kukaan saa koskaan tietää millä se lyö seuraavalla kerralla."


Marianne Fredriksson: Muuttolinnut

P.S. Nyt tiedän mitä haluan ja erityisesti tiedän, mitä en enää halua: opettaa. Koska siinä pitää tietää liikaa ja olla koko ajan selittämässä. Muuttolinnut opettavat minua ymmärtämään. Haluan lopettaa tietämisen ja aloittaa ymmärtämisen. Elämä koostuu silmänräpäyksistä ja olen jo hukannut paljon aikaa asioiden (näennäiseen) muuttamiseen. Tästä eteenpäin yritän muuttua.

Turistina Shanghaissa!

Tuli siis poikettua Shanghaissa, 22 miljoonan kiinalaisen (no, asuu siellä muutamia ei-kiinalaisiakin) asuttamassa pikkukaupungissa. Ei ihan jokapäiväistä touhua meikäläiselle, jonka maha vetää ripulille, jos tarvii matkustaa Turkuun (joojoo, Turun vesi ON pahaa!).

Ja muistutanpahan taas, että lentokoneessa istuminen (mennessä Hesasta 9,5 tullessa 10,5 tuntia) on siis täysin perseestä. Häntäluu muljahtaa paikoiltaan 4 tunnin jälkeen, mikään kirja ei jaksa kiinnostaa 5 ½ tunnin lukemisen jälkeen ja viimeiset 3 tuntia on sitten pelkkää kidutusta ja palelua, sillä eteesi osuvassa 15 x 20 cm monitorissa on keskellä 3x3 sentin musta läiskä! (No joo, se läiskä oli likan monitorissa, mutta mitäpä ei äiti tekisi lapsensa eteen!?)

Mutta sitten: lentokentältä taksiin ja reilu tunnin ajomatka hotellille aivan keskustaan. Hotelliamme voi lämpimästi suositella kaikille: henkilökunta oli ystävällistä ja englanninkielentaitoista, aamiainen oikein hyvä, huoneet (apartementos) mukavia; vain ekana päivänä siivooja oli pössytellyt huoneessa. Ja mikä huomattavaa, niin vaikka olimme vain kuudennessa kerroksessa (yhteensä siis 28), niin yöllä oli rauhallista eikä liikenteen ääni häirinnyt unta! Miinuksena voisi sitten olla se, että koko kakkoskerros, jossa nettisivujen mukaan on sauna ja sisäuima-allas, oli remontissa. Purkuäänet, piikkaaminen ja pauke kyllä kuului päiväsaikaan 9-19 välillä, eikä uimaan siis päässyt. No emme kyllä kovin kaivanneetkaan, mutta jos pienempien lasten kanssa kulkee, niin kannattaa etukäteen varmistaa, että uintimahdollisuus sitten todellakin on olemassa.

Lämpötila oli koko viikon n. 20 astetta ja aurinkoista, liikenne ihan sujuvaa ja matkan varrella pari pilvenpiirtäjää. Potenssiin 200. Siis ensimmäinen SUURkaupunki, jossa olen käynyt. Siistiä, pelättyä vahemmän kansoitettua, ystävällinen hotelli (päästiin huoneeseen ennen puoli 10:tä) ja kaikinpuolin ERILAISTA. Haisee erilaiselta (naapurikujalla on erittäin tuoreiden=elävien merenelävien myyntipaikka), näyttää erilaiselta (kaikkea jatkuu vähintään 28 kerrosta ylöspäin), kuullostaa erilaiselta (tauoton tööttäily liikenteessä) ja tuntuu erilaiselta (lähdettiin iltapäivällä ja saavuttiin aamulla 7ltä; välistä varastettiin yö).

Mutta kertaakaan matkan aikana ei ahdistanut! Ihmiset eivät kävelleet päin tai tönineet kiireissään (toiset oli toki otettava huomioon kadulla), eivätkä tunkeneet reviirillesi, jos satuit olemaan punapää, paitsi korvien kautta. Äänimaailma oli ärsyttävä: torvien tööttäily, liikenenteen surina ja kiinalainen puheenparsi, josta ei ymmärrä sanaakaan. Mutta sen kyllä ymmärsi, jos kellä oli tarve suuttua eli huutaa. Silloin voi tietenkin pysähtyä keskelle jalkakäytävää karjumaan. Säikäyttävää oli se, mistä ei tule ääntä: sähkömopot suhahtelivat kainalon alta tai varpaiden päältä. Pelottavaa oli vain kerran taksissa, jolla oli enemmän kuin kiire painaa pedaalia: vuoroin kaasua ja sitten taas jarrua.

Blondina näytti olevan jollain lailla elämyksellisempää; mieheni ja tyttäreni esiintyvät jatkossa arviolta 10 000 kiinalaisen valokuva-albumissa. Turistipaikoissa, jossa kamerat olivat ahkerassa käytössä, zuumi näytti koko ajan perhettämme kohti. Mutta vain muutama oli niin rohkea, että tuli pyytämään samaan kuvaan itsensä kanssa. Eivätkä siis lääppineet - onneksi tytär ei ole enää pikkulapsi!

Bundin (joka sitten oikeastaan oli vähän pettymys) "possujunan" liukuportaissa vastaamme tuli ainoa bongaamani tummaihoinen pariskunta ja silmäpelimme oli hyvin yksiselitteistä: massasta poikkevuudesta johtuva yhteenkuuluvuus! Ja tuo "possujuna" on siis länsimaisen silmään ylikrumeluurin valoshown sisältävä maanalainen junavaunu, jolla muutamalla roposella pääsi alittamaan Huangpu-joen Pudongin puolelle. Poikkesimme siellä siis Oriental Pearl Towerissa otattamassa perhekuvan takkahuoneen seinälle.

No, nähtävää olisi siis vaikka useammaksikin viikoksi, mutta kerrotaan nyt sen verran, että People´s Square oli hotellimme nurkalla ja vanhassa kaupungissa (YuYuan Garden) tuli pari kertaa poikettua. Joku meistä poikkesi museossakin ja ostoskatuja (myös Nanjing Lu, joka hotellista alle km) tuli kuljettua sinne ja tänne - sekä halpoja rättimarketteja, H&M löytyi, samoin KFC, Makkidonaldo ja 7eleven, mutta tietekin myös Gucceja, Guesseja ja muita, joihin emme edes sisään yrittäneet. Perusnähtävyydet löytyy kätevästi tästä linkistä.

Hotellimme sijainti oli siis loistava. Nähtävyyksien lisäksi naapukorttelista löytyi myös ruokakortteli, josta sai erinomaista ja monenlaista ruokaa. Jota olisi voinut testata enemmänkin, mikäli vaan vatsa olisi kestänyt paremmin. No, vain kaksi päivää meni ripulilääkkeellä, mutta sekin johtuu siis minun vatsastani - muu perhe pärjäsi mainiosti! Tietääksemme emme syöneet kania tai koiraa ja minä pitäydyin erossa myös merenelävistä, mutta kaikki mitä söimme oli hyvää! Myönnettäköön, että pari kertaa hain Starbucksista kahvia, mutta muuten söimme paikallisesti. Parasta oli hotpot -ruoka: hiilipannussa kuumenevassa maustevedessä sai itse keittää lihoja, lihapullia, katkarapupullia, salaattia, tomaatteja, papuja jne. Kiinalaisittain siis kaikki keitetään, myös salaatinlehdet ja pinaatit. Ja selvisimme aika hienosti puikoilla koko viikon!

Ihmettelemistä siis riitti, vaikkakin kaikkeen suureen ja mahtavaa ja paljouteen ja jatkuvaan pölyyn, saasteeseen, näkemiseen ja kokemiseen eittämättä turtuu muutamassa päivässä. Illalla puoli kuuden maissa tuli pimeys ja pyjamapukuiset ihmiset ilmestyivät korkokenkämimmien rinnalle kaupunkikuvaan. Mikäs siinä sitten! Kadunkulmassa istui pysäköintiavustaja passissa bongatakseen auttamaan, jos jonkun oli ängettävä autonsa pieneen rakoon. Vauvojen vaippoihin ei tuhlata rahaa, pöksyissä on reiät, jotta babyä voi tarpeen tullen pidellä roskakorin yläpuolella. Remonttityömaan betoninkantaja oli 150 senttinen pikkuruinen naisihminen. Halpiskaupassa "oppaat" liimautuivat yliaktiivisina messiin. Tinkaaminen on taitolaji (tavallisimmin siis maksetaan 30% pyydetystä eli tinkaaminen on aloitettava 10%sta), ja kaikki päättyy aina okeoke ja tavara jää ostajan käteen. Mutta yksi myyjä ei suostunut myymään minulle koon 36 Juicy Couturen -collegepukua! (Elekielellä selvisi kyllä, että olin mielestään hivenen liian KOOKAS kyseiseen pukuun.)

Matkailu siis todellakin avartaa, maailmakuva lavenee, maantiet nousevat ilmaan ja ystävyys syvenee. On se vaan niin, että joskus on matkustettava 7500 kilometriä viettämään mukavaa aikaa ystävien kanssa. Eli sillä tavalla tuli nähtyä myös, miten länsimaiset Shanghaissa asuvat ja millainen on Brittikoulu, jossa sittemmin prinssi Andrew käväisi visiitillä. Sellaista se on, kun matkaan kuluu joko 20 minuuttia tai tunti 20 minuuttia liikenteestä riippuen. Kun käytössä on autonkuljettaja, sillä itse ei saa autoa kotikaupungissaan ajaa; onneksi skootterilla pääsee. Kun asunnossa on 4 kerrosta ja 5 vessaa, niin kodinhoitaja eli Ayi pari kertaa viikossa on kultaakin kalliimpi - ja tekee erinomaista ruokaa!

Sillä olihan kerrankin kaksi kalevalaista jäsenkorjaajaa Shanghaissa kokemassa paikallista hoitoa. Tehokasta hierontaa muuten - sitä voin lämpimästi suositella kaikille! Ja lämpimästi myös kiitän Lottea, Arttua, Reettaa, Rebekkaa ja Alinaa: ilman teitä en olisi itseäni toiselle puolelle maailmaa raahannut <3

Ja sitten se totuus: lentokone on aina parhaimmillaan, kun se laskeutuu kotikentälle.

Kiinalainen juttu

Tänä syksynä minua ovat vainonneet harakat eli Pica Picat! Eivät ne ole kimppuun käyneet tai hopeitani varastaneet, mutta harakat ovat valloittaneet tärkeimmän reviirini - kotini. Mitä siis pitäisi asiasta tästä päätellä: pyryharakka, pahanilmanlintu, varas vai joko minulle siis nauravat jo harakatkin?

Kävipä siis eräänä loppukesän päivänä niin, että kesken asiakashoidon alakerrasta alkoi kuulua ripinää ja rapinaa. Ensimmäiseksi ajattelin, että likka tuli koulusta jostain syystä liian aikaisin, mutta ei sittenkään. Katsomaanhan se oli mentävä ja olohuoneesta löytyi varsin aktiivisesti ikkunan läpi ulos pyrkivä ja hatäpäskova suuri harakka! Joka ulos oli ajettava, keino siihen keksittävä, paskat pois nuoltava ja hoitoa jatkettava. Onneksi löysimme yhteistyömuodon pussilakanan auvoisella avustuksella ja näin-häädän-nelkytkilosen-koiran-yläkerrasta -kokemuksella. Verhot pesuun ja lintuinfluessapöpöt desinfiointiin.

Asiaa touhotin sitten parin päivän kuluttua elämääni lennähtäneelle, ihanalle hoitajaihmiselle, joka muina naisina esitti olennaisen kysymyksen: harakalla on selvästi jokin viesti sinulle, mikähän se olisi? Linnuilla kun kuulemma tällaisia vuorovaikutteisia tai jopa suuntaa-antavia voimia on tapana esiintyä.

Asia jäi siis mieleni pohjaan kummittelemaan ja taisipa mennä päivä tai pari, ennenkuin mieleeni juolahti, että tuo voimaannuttava uusi ihminen elämässäni  tekee töitä yrityksessään, jonka nimi on Harakanpesä! Niinpä, ei sitten ihan heti sytyttänyt.

Siispä ottamaan selvää harakasta: omalla reviirillä viihtyvä, utelias paikkalintu, joka keikuttaa pyrstöä, eikä lentotaidoissa oikein ole kehumista. No niinhän minäkin.

Mutta ei se jäänyt siihen. Muutamaa päivää myöhemmin heräsin viikonloppuaamuna outoon räpellykseen ja koskapa mieheni oli työreissussa, niin aivojeni läpi ehti virrata murtovarkaat, lapsi jäänyt ulko-oven taakse, meille on muuttanut rottia... ja epätoivoisesti etsin makuuhuoneesta jotain kättä pidempään, jotta uskaltaisin mennä katsomaan. Ketään tai mitään en mistään löytänyt, kakarakin nukkui syvää unta ja räpellys jatkui. Lopulta tajusin, että kattoikkunan (semmoinen puolipallo tasakatolla) ulkopuolella 2 tai 3 harakkaa ottaa matsia joko toisiaan tai kattoikkunaa vastaan! Miksi? Oliko yksi otus jäänyt jotenkin ansaan? Oliko Finnair pudottanut käytöstä hylätyt lusikkansa katollemme?

Keitin kahvit, hain lehden ja katoin pöydän - räpellys senkun jatkui. Syyllistynkö eläinrääkkäykseen, jossen kiipeä pelastamaan tuota mahdollisesti siivekkään hahmon ottanutta noitaa? Maltoin odottaa 20 minuuttia ja koskapa räpellys jatkui, niin varustauduin kiipeämään katolle. (Henkiset) varusteeni eivät kuitenkaan ihan riittäneet ja siirryinkin pohtimaan, miten kummassa selittäisin asian naapurin miehelle: voisitko kiivetä katolle, koska siellä on harakka. Harakat tappelevat katolla, minua pelottaa. Voisitko mitenkään käydä katsomassa löytyisikö katoltamme hopea-aarre. Kärsivällisenä ihmisenä päätin odottaa vielä toisen 20 minuuttia ja - hups vaan - harakat katosivat ja koti rauhoittui!

Asiaa oli tongittava siis hivenen syvemmälle. Kiinalaisen näkemyksen mukaan harakka ei suinkaan ole pahanilmanlintu, vaan harakan naurun kuuleminen tuottaa hyvää onnea ja hääpäivänä lahjoitetaan tässä tarkoituksessa parille harakankuvia. Meillä taas harakan äänen kuuleminen ennustaa riitaa aviopuolisoiden välille. Siis kiinalainen sateenkaarilintu (löytyykö sen päästä kulta-aarre) vai kotoperäinen roskisdyykkari? Onnen lintu vai vikkelä varas? Tämähän menee ihan harakoille!

No, joka tapauksessa harakka on hyvin ihmismäinen lintu, joka elää omalla (tässä tapauksessa minun) reviirillä ja on uskollinen puolisolleen! Harakka tuottaa hyvää onnea, osoittaa oikeaan suuntaan suurissa päätöksissä ja pitää kovaa meteliä. Siitä lähdetään ja kohti Kiinanlomaa mennään - jospa se harakan syvin olemus löytyy paikanpäältä.

Mutta, jos harakka valtaa minun reviirini, niin olisiko minulla syytä siirtyä muualle?

Terve elämä!

Ollakseni terveydenhuollon ammattilainen olen varsin epäterve olento. Tai no - suutarin lapsilla ei ole kenkiä, eikä minkään asian ammattilaisuus estä kuoppaan lankeamasta jos niikseen tulee.

Mietin vaan, että kun kerran väitetään, että kovasti ken tahtoo, niin saa. Kuulemma ja ainakin jollain aikavälillä tai tähtäimellä. Ja toisaalta taas, jos uutta elämäänsä hainoaa, niin jostain vanhasta on luovuttava. Mitä siis olisi tehtävä, kun haluaa terveeksi, terveyttä, terveelliset elämäntavat?

Edellä mainittujen ajatusten mukaan ensinnäkin on siis kovasti tahdottava; tätä olen aktiivisesti toteuttanut kuutisen vuotta (silloin jätin eräät kemialliset lääkkeet) ja kärsivällisesti edelleen kärvistelen tahtoessani. Vaan mitä olisin valmis antamaan pois?

Sairauden. Epäterveyden. Huonot elintavat. Kuulostaapa yksinkertaiselta, mutta ei sitä ole. Sillä minulla ei ole ainuttakaan sairautta pois annettavaksi. Enkä siitä epäterveydestäkään itseäni irti saa. Epäterveesti syön näinä aikoina ah niin paheellista valkoista jauhoa (vaikkakaan en juuri vehnää), terveelliset lenkkeilytottumukset liikuntapiirakan viipaleiden mukaan ovat utopiaa (joskin pyrin astelemaan pihalla jonkinverran joka päivä), teen työtä stressaten ja innostuen (joskin olen oppinut kalenteriini sellaisia ruksejakin laittamaan) ja silloin tällöin viinin nauttiminen ei jää siihen yhteen ja puoleen lasilliseen. Minusta nuo edellä mainitsemani asiat ovat elämääni, jollekulle muulle ehkä epäterveellisiä elämäntapoja. Elämästäni en voi luopua, mistä sitten uuden terveemmän elämän edessä?

Jossain tämä on hiertänyt jo pidempään, mutta tänään sen tähän kirjoitan: yritän luopua epäterveestä ajattelutavastani. En enää aiokaan elää elämäntapaoppaiden kirjoitusten mukaan, en pyrkiä parempaan ja terveempään syömistapaan, luovun laihtumisen ajatuksesta, luovun itseni tarkkailemisesta ja ennenkaikkea luovun niistä hiljaisista moitteista, joita me nykynaiset koko ajan itsellemme tolkutamme.

Mikään ei kuormita enempää, eikä lataa suurempaa määrää negatiivista energiaa itseen ja ympäristöön kuin se, että harmittelee syömistään, juomistaan, saamattomuuttaan ja lankeamistaan.

Ja kaikki tämä siksi, että tänään olin elämäni ensimmäisellä Hsin Tao -tunnilla.
Iloa niille, jotka pystyvät sen tällä hetkellä vastaanottamaan ja energiaa kaikille, joille se tulee tarpeeseen. Mutta, jos ei ole iloinen olo, niin ei tarvi ja jos energia on matalalla, niin sekin saa olla.

Ei muuta kuin eteenpäin.

Mistä ihminen unelmoi (huom. etäännyttävä passiivinen käyttö)

Heitin itselleni aiemmin kysymyksen, mistä unelmoin, enkä ole vieläkään keksinyt vastausta. Osaan kyllä sanoa, miten elämässä pitäisi toimia, mihin suuntaan mennä, jotta menestyisi ja saavuttaisi jotain. Mutta, kun en enää haluakaan saavuttaa. Enkä kai sitten menestyäkään sanan yleisimmässä merkityksessä. Tahtoisin vain olla ja samalla tehdä jotain mielekästä. Mitä?

Helpompaa on listata asioita, joista olen aina halunnut pysyä kaukana, mitä siis en ole haaveillut, mistä en ole unelmoinut. En ole unelmoinut laskuvarjohypystä tai purjehtimisesta tahi mistään muustakaan ns. exteme-urheiluksi laskettavasta (juu, purjehdus on minun asteikollani ikstriimiä!). En ole haaveillut maailmanmatkailusta, pienet, maltilliset irtiotot maksimissan 5 tunnin lentomatkan päähän riittävät minulle - niin olen siis aina kuvitellut. En ole haaveillut yltiöpäisestä luksustalosta tai superautosta; peruskama tässä suhteessa on ihan passelia. En ole myöskään ajatellut tekeväni väitöskirjaa tai muuta julkaisua omalla nimelläni. En ole ajatellut muuttaa maailmalle, parantaa maailmaa kehitysaputyössä tai hurahtaa johonkin kulttiin.

Osa minusta haluaisi kyllä muuttaa maalle viljelemään peltoa ja elämään luomutaloudessa, mutta tiedän realiteettini: minusta ei viljelijäksi ole ja maaseudun tönkkösuolattu tiedän-naapurin-asiat-paremmin-kuin-omani -mentaliteetista olen saanut tässä elämässä tarpeekseni. Osa minua olisi valmis myös säilyttämään maailmaa tuleville polville, unohtamaan auton käytön, laskemaan hiilijalanjälkeä ja kierrättämään aivonsakin yleishyvän hyödyllisyyden puolesta, mutta... se isompi osa on aivan liian mukavuudenhaluinen, utelias ja menevä moiseen hidastamiseen. Leppoistamisella on minun maailmassani itseasetetut rajat!

Mitä minä siis haluan? Haluan, että kaikki muuttuu ja maailma vie, kunhan samalla kaikki muuttuu juuri niin, kuin minä haluan ja saan itse päättää kaikesta. Kaikesta tästä (ja uskokaa, että tässä on näkyvissä vain pienen pieni osa kaikesta siitä, mitä päässäni liikkuu ja on liikkunut viime aikoina) voin sitten tehdä vain yhden johtopäätöksen: kysymyksenasetteluni on aivan väärä! En siis enää kysykään, mistä unelmoin vaan vaihdan kysymystä: Mitkä asiat ovat minulle tärkeimpiä? Mistä en voi luopua? Mikä minua pitää kasassa?

Näihin kysymyksiin lienee vain yksi vastaus. Palataan siihen, kun sen aika on.

Uuden ryhmän edessä

Huomenna se sitten alkaa, uusi ryhmä, josta vastuu.

Työrutiineihin tottuminen on ottanut koville, sen verran isoja muutoksia on tulossa. Vastuita tulee enemmän kuin oli suunniteltu. Mutta kivaa hommaa tiedossa, eikä ennakkoon kannata murehtia. Sain mielestäni aika hyvin suunnittelun alkuun ja asioita järjestykseen. Totuus valkenee sitten pikkuhiljaa.

Ei tämä helpolla tule: en edelleenkään kestä keskeneräisyyttä; on kovin vaikea olla ja odottaa. TIEDÄN, että asiat selkiytyvät, kun selkiytymisen aika on, mutta hermot ja hartiat tökkii vastaan. En oikein tiedä, miten itseäni rauhoittaisin ja miten saisin nuo hermopiikit laantumaan. Täytyy vain toivoa, että tähänkin tottuu. Että uni tulisi iltaisin ja kroppa tuntuisi omalta. Onneksi tuo syksyinen metsä helpottaa ja reitti on löytynyt parin vuoden tauon jälkeen.

Onneksi ymmärsin myös siivota kalenteria ja raivata. Se on se juttu tänä vuonna: raivaaminen! Kaikkea ei tarvitse tehdä samaan aikaan ja uuden suunnittelu, odotus ja epävarmuus vievät voimia; se niille annettakoon!

Voiko joutilaisuutta varastoida?

Juuri tänään ja tällä hetkellä ei ole kiire mihinkään, voi vain olla. Viikko oli mielenkiintoinen; aluksi vanhat mallit hyökyivät yli ja osasin ottaa pulttia ihan tosissaan. Kieriskellä yön nukkumatta ja murehtia. Mutta sitten: muistui mieleen, että vaikka valvoisin loppuelämäni, niin kaikkea vaan tulee vastaan.
Pääsin yli aika nopeasti, enkä siitä syystä, että omalla toiminnallani ja reagointitavalla olisin saanut jotain järjestykseen, vaan koska ymmärsin himmata ja - antaa olla. Aika näyttää, kaikki asiat kääntyvät johonkin suuntaan ja sitten toimitaan sen mukaisesti. Vielä, kun tuon lyhyenkin ärripurrimurehtimis -vaiheenkin saisi jätetyksi väliin, niin turhat vouhkaamiset eivät kuluttaisi energiaa.
Loppuviikolla oli varsin rankka työrupeama, mutta onneksi sai toimia mukavien ihmisten kanssa mukavissa puitteissa. On se kumma, että jo kaksi ylitehokasta päivää (oudossa ympäristössä) saa aikaan energiavyöryn, joka meinaa jäädä päälle. Rauhoittumiseen menee sitten seuraavat kaksi päivää ja oikeasti vasta noiden rauhoittumispäivien päälle pitäisi olla viikonloppu. Jotta olisi taas alkupisteessä akut ladattuna. Miksi siihen vilinään tahtoo jäädä koukkuun ja yrittää pitää samaa härdelliä päällä silloinkin kun ei tarvitsisi?
On nimittäin vaikea "vain" olla. Jostain kumpuaa häilymään mielen perukoille, että tämä ei ole tuottavaa ajankulua; jotain pitäisi tehdä, jotta näyttäisi olevan olemassa. Eikä kukaan ole katsomassa!

Olen. Hidastan alfa-aalloille. Ei ole kiire!
Ja muita asioita en päästä mieleeni juuri nyt.

Heikkilän kirjasta napsittuja

Luin Antti Heikkilän kirjan (ensimmäinen kirja, jonka häneltä luin) Siunattu kipu ja siitä jäi muistiin muutama juttu. Ja ajattelun aihetta enemmänkin. Ei niinkään, että allekirjoittaisin kaiken, mitä kyseinen - kai jo julkkislääkäri - sanoo tai kirjoittaa, mutta totuuden siemeniä hän todellakin latelee.
Ensin ne, mitä kirjasin muistiin:

• Mikä tahansa kiihkoilu suuntaan tai toiseen on paljastavaa ja kertoo henkilän todellisesta sisäisestä tilasta. Tästä olen samaa mieltä. Ja myönnän, että itse olen kiihkoillut tässä elämässä varsin paljon, mutta olen jo pidemmän aikaa ollut sitä mieltä, että mikään yksi asia ei ole kaiken vaivan arvoista. Kukaan ei tiedä ainoaa totuutta, eikä mikään suuntaus, ajattelumalli tai hoitomuoto ole ainoa oikea tai edes kaikille sopiva. Tämä lienee se syy, miksi kovasti ärsyynnyt myös kaikenlaisista jeesustelijoista, ovat ne sitten kirkon piiristä tai muualta. 
• Todellisen minuuden löytäminen aiheuttaa aina jonkinlaisen vallankumouksen omassa ympäristössä. Niin se vaan on. En suin surminkaan väitä, että olisin jo todellisen minuuteni löytänyt, mutta sen olen huomannut että muutosta on tapahtunut. Ja tulee tapahtumaan - ja annan tapahtua; aiemmin kun kuvittelin sitäkin siis hallitsevani. Ja vielä huomautan, että jonkinlaisen vallankumouksen, ei kaikkea tarvitse myllätä, eikä isompi myllerrys ole sen hienompaa kuin pienempikään - olennaista lienee, että havaitsee myllerryksensä ja menee siitä eteenpäin.  Ja toinen juttu on se - minulle vieläkin olennaisempi havaita -, että omassa ympäristössä. Myllerryksen ei tarvitse pistää koko elämää uusiksi, myllerrykseksi riittää se, että alkaa ajatella uudella tavalla. Tai alkaa toimia uudella tavalla. Tai edes yrittää toimia uudella tavalla. Tai jossain mielessä myös se, että yrittää alkaa ajatella uudella tavalla.

Ja pitkän tarinan voisin kertoa myös siitä, miten sitkeässä vanhat strategiat ja opitut käyttäytymismallit ovat. Se tulevat aina läpi; uudestaan ja uudelleen. Siksi uudella tavalla ajattelemisen yrittäminen on välillä kovin suuri saavutus ja sekin riittää vallankumoukseksi.
Vaikkakin vierastan tuota sanaa vallankumous. En tohtisi kumota kenenkään (hengissä olevan) valtaa; omaa elämääni yritän pitää kasassa ja sitä varten pinnistelen pois vanhoista reagointitavoista. Niistä, jotka eivät enää toimi, ja jotka sitkeimmässä istuvat. Ja jossei nyt yhtään sytytä mitään lamppua, niin suosittelen lukemaan tuota Heikkilää ja tekemään ihan omat johtopäätökset.

Mistä minä haaveilen? Mistä unelmoin? Mitä haluan tästä eteenpäin? - Siinäpä pala purtavaksi, tänään en juuri tuohon kysymykseen osaa vastata.

Syyskausi 2011 alkamassa

Aloitetaan taas. Tai oikeastaan nyt aloitan ensimmäistä kertaa varsinaisen omata elämästä kertovan blogin pitämisen. Koska nyt näyttää siltä, että elämä on tuuleen tuiverettu ja muutoksia on edessä. Samalla voisi opetella kirjoittamaan mielenkiintoisesti ja oppia käyttämään uusia juttuja.

Työt alkaa taas. Kummatkin. Hoitolani avautuu maanantaina pikkuhiljaa ja tästä se taas lähtee. Itsensä hoitaminen - muiden hoitaminen ja eteenpäin rimpuileminen. Hoitamiseen opettaminen, hoitajuus ja oppiminen yhdessä oppijoiden kanssa. Kunhan nyt ensin hoidetaan muutaman astujen arvioinnit alta pois.

Ja pikkuhiljaa sitten siihen mahdolloiseen isompaan elämänmuutokseen. Tulee, jso on tullakseen  - haluan tai en. Muutos tulee jokatapauksessa. Ja muutostahan olen aina hainonnut - voimissa tai ei! Katsellaan.

Sattumaa tai ei, tämäkin alkaa 6.8. eli miehen syntymäpäivänä, tasan 5 vuotta sitten aloitin kalevalaiseksi jäsenkorjaajaksi opiskelemisen ja oikealla polulla ollaan.