Heikkilän kirjasta napsittuja

Luin Antti Heikkilän kirjan (ensimmäinen kirja, jonka häneltä luin) Siunattu kipu ja siitä jäi muistiin muutama juttu. Ja ajattelun aihetta enemmänkin. Ei niinkään, että allekirjoittaisin kaiken, mitä kyseinen - kai jo julkkislääkäri - sanoo tai kirjoittaa, mutta totuuden siemeniä hän todellakin latelee.
Ensin ne, mitä kirjasin muistiin:

• Mikä tahansa kiihkoilu suuntaan tai toiseen on paljastavaa ja kertoo henkilän todellisesta sisäisestä tilasta. Tästä olen samaa mieltä. Ja myönnän, että itse olen kiihkoillut tässä elämässä varsin paljon, mutta olen jo pidemmän aikaa ollut sitä mieltä, että mikään yksi asia ei ole kaiken vaivan arvoista. Kukaan ei tiedä ainoaa totuutta, eikä mikään suuntaus, ajattelumalli tai hoitomuoto ole ainoa oikea tai edes kaikille sopiva. Tämä lienee se syy, miksi kovasti ärsyynnyt myös kaikenlaisista jeesustelijoista, ovat ne sitten kirkon piiristä tai muualta. 
• Todellisen minuuden löytäminen aiheuttaa aina jonkinlaisen vallankumouksen omassa ympäristössä. Niin se vaan on. En suin surminkaan väitä, että olisin jo todellisen minuuteni löytänyt, mutta sen olen huomannut että muutosta on tapahtunut. Ja tulee tapahtumaan - ja annan tapahtua; aiemmin kun kuvittelin sitäkin siis hallitsevani. Ja vielä huomautan, että jonkinlaisen vallankumouksen, ei kaikkea tarvitse myllätä, eikä isompi myllerrys ole sen hienompaa kuin pienempikään - olennaista lienee, että havaitsee myllerryksensä ja menee siitä eteenpäin.  Ja toinen juttu on se - minulle vieläkin olennaisempi havaita -, että omassa ympäristössä. Myllerryksen ei tarvitse pistää koko elämää uusiksi, myllerrykseksi riittää se, että alkaa ajatella uudella tavalla. Tai alkaa toimia uudella tavalla. Tai edes yrittää toimia uudella tavalla. Tai jossain mielessä myös se, että yrittää alkaa ajatella uudella tavalla.

Ja pitkän tarinan voisin kertoa myös siitä, miten sitkeässä vanhat strategiat ja opitut käyttäytymismallit ovat. Se tulevat aina läpi; uudestaan ja uudelleen. Siksi uudella tavalla ajattelemisen yrittäminen on välillä kovin suuri saavutus ja sekin riittää vallankumoukseksi.
Vaikkakin vierastan tuota sanaa vallankumous. En tohtisi kumota kenenkään (hengissä olevan) valtaa; omaa elämääni yritän pitää kasassa ja sitä varten pinnistelen pois vanhoista reagointitavoista. Niistä, jotka eivät enää toimi, ja jotka sitkeimmässä istuvat. Ja jossei nyt yhtään sytytä mitään lamppua, niin suosittelen lukemaan tuota Heikkilää ja tekemään ihan omat johtopäätökset.

Mistä minä haaveilen? Mistä unelmoin? Mitä haluan tästä eteenpäin? - Siinäpä pala purtavaksi, tänään en juuri tuohon kysymykseen osaa vastata.