Kaksi vuotta

Niimpä. Kaksi vuotta on sitten tullut elettyä tätä uutta elämää ja nyt kai pitäisi olla sitten jollain lailla kotiutunut. Äijäseni on aikoinaan luvannut elättää minua kaksi vuotta muuton jälkeen eli siinä(kin) mielessä olisi jo aika olla taas oma itsensä. Käydä töissä ja silleen. No mikäs siinä sitten; minähän käyn töissä, jopa kahdessa paikassa viikon päästä. Elätänkö itseni... Noo, jos oikein niukasti syö, kai sitten.

Kun katsoo taaksepäin, niin aikahan se on tapansa mukaan vilahtanut käsistä ja aika karvaalta tuntuisi ajatus, että nyt olisi jo palaamassa Suomeen. Jos siis olisi ollut kahden vuoden pesti. Vielä enemmän kauhistuttaa ajatella kaksi vuotta eteenpäin, jolloin likka on tulossa takaisin Suomeen; siis jos luoja suo, niin Tampereen yliopistoon (äidin jalanjäljissä) on tämänhetkinen tavoite. Mutta siitä sitten aikanaa, jos niin käy, sillä jos jotain olen kahdessa vuodessa oppinut, niin elämään tässä hetkessä. Tai olen ainakin tullut paremmaksi, jos en vielä ihan mestari olekaan.

Tässä siis heppoinen syväanalyysi tästä hetkestä:

Maailma ei ole tullut valmiiksi, mutta tärkeintä ei olekaan loppuunsaattaminen, vaan jalo prosessi. Se, että ylämäen jälkeen tulee alamäki ja toistepäin, on tämän elämän saletti tosiasia.

Sitkeys vie pitkälle, mutta se ei olekaan sama kuin härkäpäisyys, ja kärsimättömyys on vain pysähtymisen pelkoa. Pysähtymisen haastellinen taito on opittavissa ja mistäpä muusta siinä on kyse kuin itsensä kanssa olemisesta. Paras tapa itsensä tuntemiseen ei siltikään ole pelkästään yksinolo, vaan nimenomaan yhdessäolo. Jokainen uusi ja vanha kohtaaminen opettaa jotain ja siinä se totuus on: kuinka läsnä ja arvottamatta osaat olla toisen kanssa, kertoo paljon itsestäsi. Kaksi vuotta on pitkä aika yrittää pysyä naamionsa takana, ihmiset ja ympäristö voivat muuttua vaikka kuinka paljon (toivon kuitenkin, ettei kovin usein), mutta itse olet juuri se joka olet. Sitten, kun uskallat jälleen olla oma itsesi, niin olet perillä.

Tilanne vaatii jonkinverran itseluottamusta (kuten elämä yleensäkin) ja siitähän maahanmuutossa pitkästi on kyse! Ihminen kasvaa isoksi, hankkii ystäviä, valitsee ammatin, kehittää ammattiylpeyden ja -identiteetin. Kuuluu johonkin ja joihinkin, koska haluaa kuulua ja on ylpeä siitä. Jokainen ihmissuhde työelämässä etsii oman väylänsä suhteessa noviisiuteen, ammattilaisuuteen ja mestaruuteen ja kaikkeen niiden välissä. Fiksu ihminen ymmärtäisi, milloin kannattaa lopettaa ponnistelu ja siirtyä hetkessä elämiseen.

Itseluottamuksen rakentumisessa on paikallaan oppia kieltä ja sitä kautta uskallusta ilmaista itseään samalta viivalta kuin muut. Altavastaajan asema ei ole kadehdittava. Itseluottamusta on myös hahmottaa ympäristöä niin, ettei panikoi lääkärin metsästyksessä tai auton hajoamisesta. Ei sitä kotomaassakaan tiennyt, mitä tekisi, jos auto hajoaisi metsätaipaleelle, mutta tiesi, että tilanteen tullessa osaisi toimia. [kop kop] Paniikki on lieventynyt, kun on pari kertaa pärryytellyt biitsille ja vuoristoon sekä 9 tunnin highway-taipaleen Floridaan naisporukassa.

Kahdessa vuodessa ehtii alkaa kuvittelemaan, että on kotonaan. Sillä kotinsa voi rakentaa minne vaan. Se ei poista juuria, entistä viitekehystä tahi varsinkaan kaipuuta vanhaan, joka lienee ihmisen perimään kirjoitettu ominaisuus. Mutta se tuo paljon alttiutta ymmärtää elämän hitusia, jos niin haluaa ja valitsee. Sillä jos osaa elää hetkessä, niin elää juuri nyt. Välillä se tarkoittaa itsensä kanssa kamppailemista ja välillä omien rajojensa rikkomista. Onni ei ole kiinni paikasta, vaan siitä, miten suhteutat itsesi ympäristöön. Suomalaisuus on minulle kovasti sitä työetiikkaa, mutta jätetään se luterilainen hölynpöly pois siinä ylenpalttisuuden merkityksessä ja keskitytään siihen mitä on.

Tässä, kun on koko päivän ollut onnellinen, niin kohtahan se kaipuu sieltä taas tunkee, sillä ylös ja alas ryömitään ja kieritään juuri niin kuin kuuluukin. Ja rajojen rikkominen jatkuu: paniikinpoikanen New Yorkin matkasta; eka sisäinen lento ja sekin naisporukassa on edessä elokuussa. Nyt, kun käy töissä, niin voi taas tuhlata ja täytyyhän sitä olla jotain mitä odottaa!