Siksi siis tänään oli niin kaunis ilma! Ja samaa on tiedossa myös ensi viikon keskiviikkona ja sitä seuraavana tiistaina, joten bikinit esiin vaan.
Olen siis päässyt hammahuoltotoimenpiteissäni uuteen vaiheeseen: sillan rakentamiseen. Sitähän tämä ihmisen elo on - vai pitäisikö sanoa tulisi olla, sillan rakentamista. Hommahan menee niin, että ensin saadaan paniikkikohtaus 1, joka ilmenee kahden päivän todennäköisesti henkisistä lähtökohdista kumpuavana hammassärkynä. Asialla ei tietentään ole mitään tekemistä sen tosiasian kanssa, että lähden lennolle Kööpenhaminaan torstaina ja minähän en tokikaan pelkää lentämistä. Mutta ennen jokaista lentomatkaa saan jonkinasteisen hammaskohtauksen, johon liittyy särkylääkkeitä, antibiotteja ja muuta mukavaa paniikkia.
Mutta siis koska en edelleenkään pelkää lentämistä, saati sitten uuteen maahan muuttamista, niin hampaanjuuri on tässä viime aikoina ihan muuten vaan tulehtunut ja katkennut ja se vaatii kirugisen toimenpiteen seuraavaista syistä: 1. Hammaslääkärini on hoitanut paniikkejani (joita esiintyy jokavuosittaisista kahdesta hammaslääkäritarkastuskäynnistä keskimäärin joka neljännellätoista kerralla; loput käynneistä menee normaaleilla inhoan-tätä-mutta-kestän-sen-kuin-synnyttänyt-nainen) jo 20 vuotta ja tietää, että yhtään hankalammassa toimenpiteessä minut pitää joko tainnuttaa tai vakuuttaa jollain muulla tavalla, että hammaslääkärini on maailman pätevin ihminen, eikä mikään voi mennä pieleen. Ja 2. En selviä maastamuutosta ilman kirurgiaa.
Sillä pettämättömän logiikkani mukaan homma menee näin: jos kärsin turvallisessa kotimaan ympäristössä (kaiken mahdollisen avun ollessa saatavilla) riittävästi, niin tuleva mantereen ylitys menee kivutta ja kärsimyksettä. Normaalilla lomamatkalla riittää, että haen erinomaisesti keksimääni hammasvaivaan sen antibioottireseptin tai mieluummin kaksi (toinen penisiliiniä, jolle olen allerginen ja toinen jotain muuta), mutta tällä kertaa on siis otettava järeämmät aseet käyttöön!
Paniikkikohtaus 2 on siis tulossa ensi viikolla, kunhan olen kotiutunut turvallisesti Kööpenhaminasta... mietin tässä, että pitäisikö ihan jokin pöpö itseensä istuttaa vai amputoida puoli poskea, jotta vaikutus kestäisi sitten tuonne 3.7. asti.
Sillä onhan tulevassa kotimaassa sen itsenäisyyspäivänä oltava jo liputtamassa sinivalkoisin lipuin - sillanrakentajia kun kerran ollaan!
P.S. Luojan kiitos, en ole muuttamassa mihinkään hinku-Intiaan, sillä silloin minulle tehtäisiin jo kovaa vauhtia täysproteeseja...
tiistai, 22. toukokuuta 2012
keskiviikko, 16. toukokuuta 2012
Mikä minusta tulee isona?
Sitä kuvittelee viisastuvansa iän myötä. Meinaan vaan, että parikymppisen näkökulmasta sitä olisi jo varsin ajatteleva ja säälittävän kaikkitietävä olento. Mikäli siis parikymppisenä niin pitkälle jaksaisi järkevästi ajatella; itse en tokikaan - ehkäpä onnekseni - niin ajatellut.
Vaikka siis osaanhan minä jo paljon: uuvuttaa itseni, pitää huushollin pystyssä ja hivenen jäseniä korjailla. Tiedänkin aikalailla: tiedän, ettei kannattaisi hosua ja häseltää; tiedän olevani kauhean fiksu ja tiedän, ettei pölypunkkeja juurikaan ole olemassa. Tai niin ne väittävät, mistäs sen sitten voi loppujen lopuksi varmuudella tietää.
Vaan paljon on asioita, joita en vieläkään tiedä ja osan vastauksista olen matkan varrella jo hukannut, joten kovin syvällisesti viisaasta tai tietäväisestä ihmisestä ei kohdallani voi puhua. En esimerkiksi tiedä yhtään, mitä haluaisin tehdä vuoden kuluttua. En tiedä, miten käyttäisin hyväksi oppimaani, vaikka toisinaan olen sitä mieltä, ettei sitä kannata enää käyttääkään. Olenhan jo raivoisilla veroropoilla kustantamani/kustannetun koulutukseni heittämässä hukkaan ja jättämässä auvoisen kotimaani kamppailemaan eläkepomminsa ja Kreikankriisinsä kanssa ilman tulevia senttisiäni. Jotka nekin siis taas vaihtuvat ties mihin neljännestaaloihin eikä senttejä voi kohta käyttää missään tarkoituksessa.
Mutta siitä en näytä pääsevän yli enkä ympäri, että nämä ajatukset tässä kehäilevät ja pääni yrittää edelleen ympätä miele(ll)isiä tavoitteita ja kiinnekohtia pienen ihmisen elämään. Pitäisi ehkä kiiruhtaa hitaasti ja varata liput mantereen ylitykseen jollekin höyrypaatille tai piiloutua maallisen omaisuutensa kanssa valtamerikonttiin, jotta kerkeisi saamaan järkeä ajatuksiinsa. Eikä oikeastaan järkeä, sillä sitä kaipaa vaan suomalainen yhteiskuntaelämä ja kvartaalitalous; minä tarvitsen aikaa herjetä kaikesta touhustani. Kauanko siis kestää, että pystyn "vain" olemaan?
Sillä otsikossa seisova kysymys on lähtökohtaisesti aivan väärä. Sillä se on asetettu palvelemaan jotain muuta kuin minua. Kun ihmiselle jää aikaa ja voimia ylitse jokapäiväisen ruuanhankkimisen, niin eivät kai ainoat mahdolliset tiet ole kapitalistisen oravanpyörän entistä kovempi pyörittäminen tai huru-akaksi/ korteistaennustajaksi/ enkeleitä näkeväksi luomuviljelijäksi ryhtyminen?
Minä yritän tässä oppia tuntemaan, mikä tuntuu hyvältä ja mitä olisi kiintoisaa tehdä. Mitä minä haluaisin tehdä, kun ei ole enää pakko kiukutella kiireessä, asettaa uusia tavoitteita tai olla ylenpalttisen tehokas. Se on kova vastuu tämä itsestään ja ajatuksistaan vastaaminen.
Miksi minusta tulisi joku sitten isona?
Vaikka siis osaanhan minä jo paljon: uuvuttaa itseni, pitää huushollin pystyssä ja hivenen jäseniä korjailla. Tiedänkin aikalailla: tiedän, ettei kannattaisi hosua ja häseltää; tiedän olevani kauhean fiksu ja tiedän, ettei pölypunkkeja juurikaan ole olemassa. Tai niin ne väittävät, mistäs sen sitten voi loppujen lopuksi varmuudella tietää.
Vaan paljon on asioita, joita en vieläkään tiedä ja osan vastauksista olen matkan varrella jo hukannut, joten kovin syvällisesti viisaasta tai tietäväisestä ihmisestä ei kohdallani voi puhua. En esimerkiksi tiedä yhtään, mitä haluaisin tehdä vuoden kuluttua. En tiedä, miten käyttäisin hyväksi oppimaani, vaikka toisinaan olen sitä mieltä, ettei sitä kannata enää käyttääkään. Olenhan jo raivoisilla veroropoilla kustantamani/kustannetun koulutukseni heittämässä hukkaan ja jättämässä auvoisen kotimaani kamppailemaan eläkepomminsa ja Kreikankriisinsä kanssa ilman tulevia senttisiäni. Jotka nekin siis taas vaihtuvat ties mihin neljännestaaloihin eikä senttejä voi kohta käyttää missään tarkoituksessa.
Mutta siitä en näytä pääsevän yli enkä ympäri, että nämä ajatukset tässä kehäilevät ja pääni yrittää edelleen ympätä miele(ll)isiä tavoitteita ja kiinnekohtia pienen ihmisen elämään. Pitäisi ehkä kiiruhtaa hitaasti ja varata liput mantereen ylitykseen jollekin höyrypaatille tai piiloutua maallisen omaisuutensa kanssa valtamerikonttiin, jotta kerkeisi saamaan järkeä ajatuksiinsa. Eikä oikeastaan järkeä, sillä sitä kaipaa vaan suomalainen yhteiskuntaelämä ja kvartaalitalous; minä tarvitsen aikaa herjetä kaikesta touhustani. Kauanko siis kestää, että pystyn "vain" olemaan?
Sillä otsikossa seisova kysymys on lähtökohtaisesti aivan väärä. Sillä se on asetettu palvelemaan jotain muuta kuin minua. Kun ihmiselle jää aikaa ja voimia ylitse jokapäiväisen ruuanhankkimisen, niin eivät kai ainoat mahdolliset tiet ole kapitalistisen oravanpyörän entistä kovempi pyörittäminen tai huru-akaksi/ korteistaennustajaksi/ enkeleitä näkeväksi luomuviljelijäksi ryhtyminen?
Minä yritän tässä oppia tuntemaan, mikä tuntuu hyvältä ja mitä olisi kiintoisaa tehdä. Mitä minä haluaisin tehdä, kun ei ole enää pakko kiukutella kiireessä, asettaa uusia tavoitteita tai olla ylenpalttisen tehokas. Se on kova vastuu tämä itsestään ja ajatuksistaan vastaaminen.
Miksi minusta tulisi joku sitten isona?
tiistai, 15. toukokuuta 2012
Vakaa aikomus ja kuinkas sitten kävikään?
No niinhän tässä taas kävi. Itku pitkästä ilosta ja niin edespäin. Pää viilettää jossain Atlantin yllä, joten kroppa pisti tenkkapoon ja kehitti kuumeen. Tai lämmön, mutta yhtäkaikki taudin, joka estää suunnitellut hoitotyöt.
Se siitä suunnitelmasta, että tavaroiden järkkäily, pakkailu ja puljaaminen oli merkattu kalenteriin tapahtuvaksi hivenen myöhemmin. Hampaanpoistokin siirtyi reilulla viikolla eteenpäin, joten sille varattu lepotila niinikään täytyy siirtää. Lapsukainen onkin aiottuna muutto- ja parina edeltävänä päivänä tanssileirillä, joten teinin tavarataivas on sortimentittava jo aikaisemmin.
Pitkä kolme viikkoa ennen tavaroiden lähtöä onkin yhtäkkiä ikäänkuin lyhentynyt muutamaksi hassuksi päiväksi ja tämä tietenkin aiheuttaa sen, että työhön on ryhdyttävä nyt, eikä viidestoista (Sonjan)päivä. Tai no; ne jotka minut tuntevat, kuvittelevat, että olen aloittanut puuhan jo hyvissä ajoin ja ovat: täysin oikeassa! Minusta ei saa viime tipan ihmistä, joten voin aivan tyynesti pakkaamista edeltävään päivään suunnitella hoitoja ja hammaslääkäreitä. Anteeksi vain niille, jotka siinä vaiheessa vielä kodissamme joutuvat käymään.
Lämpöily estää siis työn (lue: kroppa armahti sielua, joka ei pysty pysähtymään eikä keskittymään), muttei tokikaan ylenpalttista puuhastelua. Eli sitä, että tänään vitriinikaappiin siirtyivät olohuoneen komistukseksi mukaan lähtevät siivousvälineet. Koska pesuhuoneeseen siirtyivät tänne jäävät. Koska pesuhuoneen kaapit siis jäävät ja vitriinit lähtevät. Myös keittiökaappien sisältö on jo jaoteltu lähteviin ja jääviin; hankalaa on se, että jääviin tavaroihin/kaappeihin tulee muuttomiehille merkiksi maalarinteippi, jota ei oikein voi vielä paikalleen teipata. Koska jäävät ovat siis niitä käyttötavaroita, joita jokapäivä tarvitsee tai sitten niitä, joista on päästävä eroon juuri ennen muuttoa. On kauheaa, kun voisi myydä kahvinkeittimen, mutta ei siis voi! Koska kahvia täytyy saada.
Myyminen ja ostaminen ovatkin sitten oma lukunsa. Kirpputorille lähtevä tavara on levittäytynyt ulkovarastosta portaiden alle odottamaan hinnoittelua. Siis sitä puuhaa, jota en suinsurminkaan voi sietää! Paljon mukavampaa on röhnöttää sohvalla lataamassa kuvia facebookin osto/myyntipalstoille ja neuvotella hinnoista virtuaalisesti. Tinkaaminen on helppoa, kun sen voi tehdä sormilla naputellen ja samalla McGyveria tai Huippumalleja katsellen. Listat siitä, kuka ja mistä ja koska noutaa tai minne vien vaan leijuvat lattioille, kun Kata käy kauppaa. Oikeesti toimii ja kiitos vaan kaikille ostaneille tahi ostamaan pakotetuille!
Ja jos jollain on nyt mielessä kahvinkeittimen, vedenkeittimen, auton, jalkalampun, työvalon, kattolampun, blenderin, silitysraudan, auton lämppärin, dvd-soittimen, trimmerin tai mikroaaltouunin osto, niin täältä saisi halvalla. Osan saa heti, mutta kahvinkeittimen vasta kesäkuun viimeinen päivä.
Eikä se luopuminen sittenkään aivan pelkästään auvoista ole, olen nimittäin saanut päähäni, että Ameriikassa ei tehdä kunnon astioita, joten niitä on kovasti mukaan otettava (kuinkahan kauan pärjään miljoonalla Teema-astialla, mutta ilman muovikippoja?). Ja kaikki täkit ja lakanat tahtoisin kovasti jo matkaan lähettää: kas kun siellä on varmaan niin kylmä, ettei pärjää ilman untuvatäkkejä! Päivän haasteeksi voi lukea myös dilemman "montako paria kenkiä menee matkalaukkuun" ja kirjat ei sitten lopu millään. Saanko tehdä rovion takapihalle, eikös se ole isänmaallista?
Tuliaisostoksissa ei muuten olekaan (vielä) yhtään kiukkuista fågelia, olen pysytellyt muumi ja Pentik-linjalla. Suomen lippuja jo on, mutta pari tarraa autonlasiin täytyy ehdottomasti vielä hankkia. Ja pulikatkin ovat ostamatta...
Ei se auta muu kuin jatkaa hommia ja siirrellä omaisuuttaan paikasta toiseen, sillä ei tässä oikein muuhun osaa keskittyä (ei ainakaan tämän jutun juoneen, joten jääköön hiomatta). Syksymmällä on sitten aikaa siihenkin. Paitsi jos on liian kiire. Ja jos nyt tulisi tarjouma, että lähtö onkin ylihuomenna, niin olisin valmis kuin lukkari sotaan! Pääsis tästäkin välitilasta.
Se siitä suunnitelmasta, että tavaroiden järkkäily, pakkailu ja puljaaminen oli merkattu kalenteriin tapahtuvaksi hivenen myöhemmin. Hampaanpoistokin siirtyi reilulla viikolla eteenpäin, joten sille varattu lepotila niinikään täytyy siirtää. Lapsukainen onkin aiottuna muutto- ja parina edeltävänä päivänä tanssileirillä, joten teinin tavarataivas on sortimentittava jo aikaisemmin.
Pitkä kolme viikkoa ennen tavaroiden lähtöä onkin yhtäkkiä ikäänkuin lyhentynyt muutamaksi hassuksi päiväksi ja tämä tietenkin aiheuttaa sen, että työhön on ryhdyttävä nyt, eikä viidestoista (Sonjan)päivä. Tai no; ne jotka minut tuntevat, kuvittelevat, että olen aloittanut puuhan jo hyvissä ajoin ja ovat: täysin oikeassa! Minusta ei saa viime tipan ihmistä, joten voin aivan tyynesti pakkaamista edeltävään päivään suunnitella hoitoja ja hammaslääkäreitä. Anteeksi vain niille, jotka siinä vaiheessa vielä kodissamme joutuvat käymään.
Lämpöily estää siis työn (lue: kroppa armahti sielua, joka ei pysty pysähtymään eikä keskittymään), muttei tokikaan ylenpalttista puuhastelua. Eli sitä, että tänään vitriinikaappiin siirtyivät olohuoneen komistukseksi mukaan lähtevät siivousvälineet. Koska pesuhuoneeseen siirtyivät tänne jäävät. Koska pesuhuoneen kaapit siis jäävät ja vitriinit lähtevät. Myös keittiökaappien sisältö on jo jaoteltu lähteviin ja jääviin; hankalaa on se, että jääviin tavaroihin/kaappeihin tulee muuttomiehille merkiksi maalarinteippi, jota ei oikein voi vielä paikalleen teipata. Koska jäävät ovat siis niitä käyttötavaroita, joita jokapäivä tarvitsee tai sitten niitä, joista on päästävä eroon juuri ennen muuttoa. On kauheaa, kun voisi myydä kahvinkeittimen, mutta ei siis voi! Koska kahvia täytyy saada.
Myyminen ja ostaminen ovatkin sitten oma lukunsa. Kirpputorille lähtevä tavara on levittäytynyt ulkovarastosta portaiden alle odottamaan hinnoittelua. Siis sitä puuhaa, jota en suinsurminkaan voi sietää! Paljon mukavampaa on röhnöttää sohvalla lataamassa kuvia facebookin osto/myyntipalstoille ja neuvotella hinnoista virtuaalisesti. Tinkaaminen on helppoa, kun sen voi tehdä sormilla naputellen ja samalla McGyveria tai Huippumalleja katsellen. Listat siitä, kuka ja mistä ja koska noutaa tai minne vien vaan leijuvat lattioille, kun Kata käy kauppaa. Oikeesti toimii ja kiitos vaan kaikille ostaneille tahi ostamaan pakotetuille!
Ja jos jollain on nyt mielessä kahvinkeittimen, vedenkeittimen, auton, jalkalampun, työvalon, kattolampun, blenderin, silitysraudan, auton lämppärin, dvd-soittimen, trimmerin tai mikroaaltouunin osto, niin täältä saisi halvalla. Osan saa heti, mutta kahvinkeittimen vasta kesäkuun viimeinen päivä.
Eikä se luopuminen sittenkään aivan pelkästään auvoista ole, olen nimittäin saanut päähäni, että Ameriikassa ei tehdä kunnon astioita, joten niitä on kovasti mukaan otettava (kuinkahan kauan pärjään miljoonalla Teema-astialla, mutta ilman muovikippoja?). Ja kaikki täkit ja lakanat tahtoisin kovasti jo matkaan lähettää: kas kun siellä on varmaan niin kylmä, ettei pärjää ilman untuvatäkkejä! Päivän haasteeksi voi lukea myös dilemman "montako paria kenkiä menee matkalaukkuun" ja kirjat ei sitten lopu millään. Saanko tehdä rovion takapihalle, eikös se ole isänmaallista?
Tuliaisostoksissa ei muuten olekaan (vielä) yhtään kiukkuista fågelia, olen pysytellyt muumi ja Pentik-linjalla. Suomen lippuja jo on, mutta pari tarraa autonlasiin täytyy ehdottomasti vielä hankkia. Ja pulikatkin ovat ostamatta...
Ei se auta muu kuin jatkaa hommia ja siirrellä omaisuuttaan paikasta toiseen, sillä ei tässä oikein muuhun osaa keskittyä (ei ainakaan tämän jutun juoneen, joten jääköön hiomatta). Syksymmällä on sitten aikaa siihenkin. Paitsi jos on liian kiire. Ja jos nyt tulisi tarjouma, että lähtö onkin ylihuomenna, niin olisin valmis kuin lukkari sotaan! Pääsis tästäkin välitilasta.
torstai, 10. toukokuuta 2012
Tänään olen tässä!
Tiesi johti sinne missä olet.
Elämä kuljetti aikaan jota elät.
Tästä alkavat huomisen seikkailut.
-Kiitos kaikille!
Elämä kuljetti aikaan jota elät.
Tästä alkavat huomisen seikkailut.
-Kiitos kaikille!
torstai, 3. toukokuuta 2012
Nostalgiaa
No joo, multa on jo kyselty, että eikö tule ikävä ja mitä tulee ikävä? Mistäs sitä näin etukäteen voi tietää ja turha kai on ennakkoikävöidä. Paitsi sitä saunaa!
Mutta se on saletti, että ruisleipää tuskin kaipaan, koska en sitä täälläkään syö; enkä juuri myöskään salmiakkia. Eli niitä älkäätten tuoko tai lähettäkö. Karjalanpiirakoita tulen kaipaamaan, sillä vaikka niitä kyllä somasti osaan rypyttää, niin tuskin joka viikko viitsin ryhtyä moiseen puuhaan. Korvapuusteja voinkin sitten leipasta kerran kuussa, jossei paikalliset riitä. Sitä en tiedä, kasvaako siellä raparperia ja mistä saan puhtaita tuoreita vadelmia, saati kotimaisia mustikoita. Mustaamakkaraa en juuri syö täällä, enkä myöskään maksalaatikkoa ja mämmiä opin jo valmistamaan, joten sitä sitten vuoden päästä.
Pöljiä tv-ohjelmia tuskin tulee kaivanneeksi ja nehän näkyvät missä lie katsomoissa, joten kyllä Suomi-hömppää pääsee seuraamaan, jos kaipaus iskee. Suomea tulee tietenkin puhuttua kotona, mutta voi olla, että omankielisiin kirjoihin tulee kova hinku, kun alkuinnostuksesta pääsee. Ja sittenhän te kommentoitte täällä, kun lauserakenteeni alkavat heittää häränpyllyä...
Luulenpa, että oudoksuttavia asioita sen sijaan on vaikkapa pimeys. Varsinkin siis kesällä, sillä Suomessa on tunnetusti valoisat kesäyöt ja yöjuoksulle on helppo lähteä. Charlottessa ei saa juoksennella pimeässä. Siellä on kuulemma jotain öhkömönkiäisiä ja semmoisia luikertelevia otuksia, joita täällä aika harvoin pääsee lenkkkipoluilla kohtaamaan. Eli hyttysiä ei tule ikävä, niille löytynee korvikkeita.
Ajatusta lumesta tulee varmaan ikävä, mutta varsinaisesti itse lunta ja siihen liittyvää urheilua tuskin. Pärjäsin viime talvenkin aivan hyvin ilman suksia, enkä varmaan tule kaipaamaan niitä liukkaalla tekemiäni ilmalentojakaan. Mutta aurinkoiseen talvisäähän ja lumisiin metsämaisemiin tulee varmaankin kaipuu silloin, kun mittari nousee yli sataan. Ja sitten tietenkin jouluna.
Itsenäisyyspäivään olen jo varautunut kahdella Suomen lipulla, jotka aion viimeistään silloin - jossen jo 4.7. - kiinnittää maan tavan mukaisesti oven eteen tai autotallin seinään. Sellaisia autoon liimattavia tarroja täytyy vielä hankkia ja jotain muuta suomi-hömppää tuliaisiksi vietäväksi. Iittalan ja Hackmannin brändiä myös ylläpidän, mutta Nansot ja Muumit ja Marimekot saavat minun puolestani jäädä Suomeen.
Suomalaisia veroja en varmaan kuitenkaan kaipaa, enkä bensanhintoja, jotka tosin kovaa vauhtia nousevat Jenkkilässäkin. Koulusysteemi varmaan herättää jotain ajatuksia, mutta niistä kerron sitten kun asiasta jotain tiedän. Paunun busseja tulen kaipaamaan, mutta en auton lasin skrapaamista, enkä ainakaan renkaiden vaihtoa.
Tampere ja Pirkkala pysynevät henkisinä kotipaikkoina vielä pitkään, mutta ehkäpä niihin alkaa liittyä sellaisia nostalgisia ajatuksia kuten: silloin kun minä asuin täällä, tässä oli vielä metsä. Tässä oli lenkkipolku. Nämä talot ovat uusia. Tuollaista rakennusta/areenaa/liikekeskusta ei vielä ollut. Yhtäkaikki maailma muuttuu ja tänä keväänä Vähäjärvi on ollut aiempaa tyynempi, Viinikan kirkko aurinkoisempi ja vapputori törkyisempi kuin koskaan ennen.
Tämä kevät on muutenkin ollut hivenen nostalgiasävytteinen. Asioita on tullut katsottua vähän eri vinkkelistä, tavallaan jo sivusta, ja asetettua toimintoja niille varattuihin kolosiin. Aika ei ole yksiselitteisesti vain juossut eteenpäin, se on välillä madellut ja pysähdellyt, koska on ollut suuri tarve tunnistaa omia tuntemuksiaan ja sieluntilaa. Se ei ole ollenkaan paha asia.
Ajattelinkin matkustaa toiselle puolelle maailmaa löytämään itseni, mutta elämäntarkoitusta en sentään ajatellut selvittää.
Ja kyllä; yksiselitteisesti tulen kaipaamaan:
kaikkia ystäviä, tuttavia ja kavereita.
Ihmisiä ja teidän kanssanne vietettyjä hetkiä!
Saunavuoro
Kanahäkki
Mutta se on saletti, että ruisleipää tuskin kaipaan, koska en sitä täälläkään syö; enkä juuri myöskään salmiakkia. Eli niitä älkäätten tuoko tai lähettäkö. Karjalanpiirakoita tulen kaipaamaan, sillä vaikka niitä kyllä somasti osaan rypyttää, niin tuskin joka viikko viitsin ryhtyä moiseen puuhaan. Korvapuusteja voinkin sitten leipasta kerran kuussa, jossei paikalliset riitä. Sitä en tiedä, kasvaako siellä raparperia ja mistä saan puhtaita tuoreita vadelmia, saati kotimaisia mustikoita. Mustaamakkaraa en juuri syö täällä, enkä myöskään maksalaatikkoa ja mämmiä opin jo valmistamaan, joten sitä sitten vuoden päästä.
Pöljiä tv-ohjelmia tuskin tulee kaivanneeksi ja nehän näkyvät missä lie katsomoissa, joten kyllä Suomi-hömppää pääsee seuraamaan, jos kaipaus iskee. Suomea tulee tietenkin puhuttua kotona, mutta voi olla, että omankielisiin kirjoihin tulee kova hinku, kun alkuinnostuksesta pääsee. Ja sittenhän te kommentoitte täällä, kun lauserakenteeni alkavat heittää häränpyllyä...
Luulenpa, että oudoksuttavia asioita sen sijaan on vaikkapa pimeys. Varsinkin siis kesällä, sillä Suomessa on tunnetusti valoisat kesäyöt ja yöjuoksulle on helppo lähteä. Charlottessa ei saa juoksennella pimeässä. Siellä on kuulemma jotain öhkömönkiäisiä ja semmoisia luikertelevia otuksia, joita täällä aika harvoin pääsee lenkkkipoluilla kohtaamaan. Eli hyttysiä ei tule ikävä, niille löytynee korvikkeita.
Ajatusta lumesta tulee varmaan ikävä, mutta varsinaisesti itse lunta ja siihen liittyvää urheilua tuskin. Pärjäsin viime talvenkin aivan hyvin ilman suksia, enkä varmaan tule kaipaamaan niitä liukkaalla tekemiäni ilmalentojakaan. Mutta aurinkoiseen talvisäähän ja lumisiin metsämaisemiin tulee varmaankin kaipuu silloin, kun mittari nousee yli sataan. Ja sitten tietenkin jouluna.
Itsenäisyyspäivään olen jo varautunut kahdella Suomen lipulla, jotka aion viimeistään silloin - jossen jo 4.7. - kiinnittää maan tavan mukaisesti oven eteen tai autotallin seinään. Sellaisia autoon liimattavia tarroja täytyy vielä hankkia ja jotain muuta suomi-hömppää tuliaisiksi vietäväksi. Iittalan ja Hackmannin brändiä myös ylläpidän, mutta Nansot ja Muumit ja Marimekot saavat minun puolestani jäädä Suomeen.
Suomalaisia veroja en varmaan kuitenkaan kaipaa, enkä bensanhintoja, jotka tosin kovaa vauhtia nousevat Jenkkilässäkin. Koulusysteemi varmaan herättää jotain ajatuksia, mutta niistä kerron sitten kun asiasta jotain tiedän. Paunun busseja tulen kaipaamaan, mutta en auton lasin skrapaamista, enkä ainakaan renkaiden vaihtoa.
Tampere ja Pirkkala pysynevät henkisinä kotipaikkoina vielä pitkään, mutta ehkäpä niihin alkaa liittyä sellaisia nostalgisia ajatuksia kuten: silloin kun minä asuin täällä, tässä oli vielä metsä. Tässä oli lenkkipolku. Nämä talot ovat uusia. Tuollaista rakennusta/areenaa/liikekeskusta ei vielä ollut. Yhtäkaikki maailma muuttuu ja tänä keväänä Vähäjärvi on ollut aiempaa tyynempi, Viinikan kirkko aurinkoisempi ja vapputori törkyisempi kuin koskaan ennen.
Tämä kevät on muutenkin ollut hivenen nostalgiasävytteinen. Asioita on tullut katsottua vähän eri vinkkelistä, tavallaan jo sivusta, ja asetettua toimintoja niille varattuihin kolosiin. Aika ei ole yksiselitteisesti vain juossut eteenpäin, se on välillä madellut ja pysähdellyt, koska on ollut suuri tarve tunnistaa omia tuntemuksiaan ja sieluntilaa. Se ei ole ollenkaan paha asia.
Ajattelinkin matkustaa toiselle puolelle maailmaa löytämään itseni, mutta elämäntarkoitusta en sentään ajatellut selvittää.
Ja kyllä; yksiselitteisesti tulen kaipaamaan:
kaikkia ystäviä, tuttavia ja kavereita.
Ihmisiä ja teidän kanssanne vietettyjä hetkiä!
Saunavuoro
Kanahäkki
keskiviikko, 25. huhtikuuta 2012
Mitä oikeesti on tapahtunut?
Jottei elämä nyt olisi ihan pelkkää pohdintaa ja tajunnanvirtaa, niin onhan tässä toki muutamia konkreettisiakin tapahtumia jo joutunut läpikäymään, kun tuota muuttoa rapakon taakse on pähkitty. En tokikaan aio kertoa siitä kaikesta mitä on selvitettävä tai byrokratisoitava, jotta saa työluvan tai ameriikkalaisen ID-numeron, sillä niistä asioista minulla ei ole mitään käsitystä. Aion avata sanaisen arkkuni siitä, mitä kaikkea kivaa on saanut elämästään esitellä vuoden kesälomaa suunnitellessaan.
Terveystarkastus. Joulukuussa se alkoi: mieheni työnantaja laittoi eteen viisisivuisen lomakkeen, jossa pyydettiin kahdeksallatoista eri tavalla luonnehtimaan, miten käytän alkoholia väärin. Tämän jälkeen tiedän tasan tarkkaan kuinka monella tavalla alkoholia voi väärinkäyttää, joten oppia ikä kaikki.
Stten seurasi kysymyksiä sellaisista lievistä naiselämän yksityiskohdista kuten pituus ja paino sekä kuukautiskierron mitta, laajuus ja autuus. Näinollen mieheni työnantaja (n lääkäri) tietää minun naiseudestani enemmän kuin mieheni. Tätä seurasi liuta kysymyksiä sairauksista, joita minulla kenties voisi olla. Mutta kun ei ole, ei sitten ensimmäistäkään, mikä herätti kummastusta minua tutkineessa lääkärissä: luojan kiitos löysimme sitten penisiliiniallergian, niin pääsin siitäkin pannasta. Terve kuin pukki ja sairausvakuutuskortitkin saapuivat ajallaan! Nyt minulla on suomalainen, eurooppalainen ja amerikkalainen sairausvakuutuskortti, joten sopii alkaa sairastella.
Passit ja viisumit. Minulla ja tyttärellä oli tokikin voimassaolevat passit, jotka kuitenkin piti uusia, sillä elämää nopeuttaakseen passien tulisi olla mitälie sirullisia, sormenjälkitunnisteisia ja koneluettavia. Onhan se paljon kivampaa liimata se viisumi neitseelliseen passiin kuin kuusi vuotta nuoremman näköisen rouvan passiin! Ja kivaa oli sekin, kun Sokoksen rullaportaissa moikkailtiin valokuvaamon meitä kolmea kuvanneen kolme mustavalkoista passikuvaa ja samanverran värillisiä passikuvia sekä tietenkin kolme viisumikuvaa sekä väreissä että vähemmän väreissä askarrelleen miltei ystäväksi muodostuneen pojun kanssa. Eikä niistä kuvista sitten tarvittu kuin 2+1 per lärvä eli jos joku nyt haluaa saada minusta passikuvan niin on mistä valita; sama kuva neljänä eri versiona. Kätevää!
Ja viisumi! Olin jo unohtaa, että en ole terroristi, enkä terroristista epäilty. Enkä siis ole terroristi. Eikä suvussani ole yhtään terroristia. Enkä suunnittele terroristista tekoa. Minulla ei myöskään ole tarttuvia tauteja, enkä ole todistusti mielenvikainen. Olen kaikin puolen nuhteeton Suomen kansalainen ja kaiken lisäksi elossa; se on vissi tosi, sillä se on paperiin kirjoitettu. Itse viisumihaastattelu olikin sitten aika hankala juttu, sillä virkailija päätti kysyä juuri sellaisen kysymyksen, johon emme mieheni kanssa kumpikaan olleet varautuneet: "How long have you been married?"
Onneksi tytär osasi vastata sujuvammin (How do you feel about moving to States?) ja pääsimme poistumaan tilaisuudesta samalla tavalla kuin pääsimme sisällekin: erikseen, sormenjäljet jätettyämme, metallipaljastimen läpi, lompakot säilytyksestä ja ulos. Ei siinä sitten muuta kuin odottamaan viisumillista passia, joka saapui kotiosoitteeseen säällisessä Itellan määräämässä ajassa.
Peruuta. Olen myös päässyt peruuttelemaan monia asioita, vaikkakin taskuperuutuksen kuulemma opettelin ihan turhaan, ei sitä kukaan Pohjois-Carolinassa tarkista, vaikka autokouluun siis joudunkin. Mutta on tässä tullut peruutettua jo erinäisiä jäsenyyksiä, lehtitilauksia, TV-lupa, vakuutuksia, asiakkuuksia, tulevia hammaslääkäsiaikoja, K-plussatiedotteita jne. Ja paljon on vielä peruuttamatta: lisää vakuutuksia, lisää jäsenyyksiä, sähkölaskuja, puhelinliittymiä yms. Pitääköhän lapsen kouluun jotenkin virallisesti ilmoittaa, että neitiä ei ensi syksynä enää näy?
Maallinen omaisuus. Huhhuh. Ihminen ei kaiketi kovin paljoa tavaraa tarvitsisi, mutta näyttä tuota nurkkiin kertyneen ja siinäpä sitä on sitten tullut paljastettua hamsteriutensa kaikelle kansalle, sillä kyllä nettimaailma on vertaansa vailla kaikessa markkinatalouteen liittyvässä propagandassa. Facebookkiin olen ladannut kuvia yhdestä jo kahdennestakinsadannesta härvelistä ja tavarasta, joka myynnissä olisi ja sieltä ne löytyvät myös auto(t) ja asunto. Tervetuloa vaan tekemään kauppaa, tavaraa on ja autuas on mieli, kun siitä irti pääsee.
On se aika vänkää, kun humanisti myy autoa ja moottoripyörää: toinen on punainen ja toinen musta; tarviiko niistä muka jotain muutakin osata kertoa? Mutta sen kyllä voin vannoa, etten todellakaan ole terroristi!
Terveystarkastus. Joulukuussa se alkoi: mieheni työnantaja laittoi eteen viisisivuisen lomakkeen, jossa pyydettiin kahdeksallatoista eri tavalla luonnehtimaan, miten käytän alkoholia väärin. Tämän jälkeen tiedän tasan tarkkaan kuinka monella tavalla alkoholia voi väärinkäyttää, joten oppia ikä kaikki.
Stten seurasi kysymyksiä sellaisista lievistä naiselämän yksityiskohdista kuten pituus ja paino sekä kuukautiskierron mitta, laajuus ja autuus. Näinollen mieheni työnantaja (n lääkäri) tietää minun naiseudestani enemmän kuin mieheni. Tätä seurasi liuta kysymyksiä sairauksista, joita minulla kenties voisi olla. Mutta kun ei ole, ei sitten ensimmäistäkään, mikä herätti kummastusta minua tutkineessa lääkärissä: luojan kiitos löysimme sitten penisiliiniallergian, niin pääsin siitäkin pannasta. Terve kuin pukki ja sairausvakuutuskortitkin saapuivat ajallaan! Nyt minulla on suomalainen, eurooppalainen ja amerikkalainen sairausvakuutuskortti, joten sopii alkaa sairastella.
Passit ja viisumit. Minulla ja tyttärellä oli tokikin voimassaolevat passit, jotka kuitenkin piti uusia, sillä elämää nopeuttaakseen passien tulisi olla mitälie sirullisia, sormenjälkitunnisteisia ja koneluettavia. Onhan se paljon kivampaa liimata se viisumi neitseelliseen passiin kuin kuusi vuotta nuoremman näköisen rouvan passiin! Ja kivaa oli sekin, kun Sokoksen rullaportaissa moikkailtiin valokuvaamon meitä kolmea kuvanneen kolme mustavalkoista passikuvaa ja samanverran värillisiä passikuvia sekä tietenkin kolme viisumikuvaa sekä väreissä että vähemmän väreissä askarrelleen miltei ystäväksi muodostuneen pojun kanssa. Eikä niistä kuvista sitten tarvittu kuin 2+1 per lärvä eli jos joku nyt haluaa saada minusta passikuvan niin on mistä valita; sama kuva neljänä eri versiona. Kätevää!
Ja viisumi! Olin jo unohtaa, että en ole terroristi, enkä terroristista epäilty. Enkä siis ole terroristi. Eikä suvussani ole yhtään terroristia. Enkä suunnittele terroristista tekoa. Minulla ei myöskään ole tarttuvia tauteja, enkä ole todistusti mielenvikainen. Olen kaikin puolen nuhteeton Suomen kansalainen ja kaiken lisäksi elossa; se on vissi tosi, sillä se on paperiin kirjoitettu. Itse viisumihaastattelu olikin sitten aika hankala juttu, sillä virkailija päätti kysyä juuri sellaisen kysymyksen, johon emme mieheni kanssa kumpikaan olleet varautuneet: "How long have you been married?"
Onneksi tytär osasi vastata sujuvammin (How do you feel about moving to States?) ja pääsimme poistumaan tilaisuudesta samalla tavalla kuin pääsimme sisällekin: erikseen, sormenjäljet jätettyämme, metallipaljastimen läpi, lompakot säilytyksestä ja ulos. Ei siinä sitten muuta kuin odottamaan viisumillista passia, joka saapui kotiosoitteeseen säällisessä Itellan määräämässä ajassa.
Peruuta. Olen myös päässyt peruuttelemaan monia asioita, vaikkakin taskuperuutuksen kuulemma opettelin ihan turhaan, ei sitä kukaan Pohjois-Carolinassa tarkista, vaikka autokouluun siis joudunkin. Mutta on tässä tullut peruutettua jo erinäisiä jäsenyyksiä, lehtitilauksia, TV-lupa, vakuutuksia, asiakkuuksia, tulevia hammaslääkäsiaikoja, K-plussatiedotteita jne. Ja paljon on vielä peruuttamatta: lisää vakuutuksia, lisää jäsenyyksiä, sähkölaskuja, puhelinliittymiä yms. Pitääköhän lapsen kouluun jotenkin virallisesti ilmoittaa, että neitiä ei ensi syksynä enää näy?
Maallinen omaisuus. Huhhuh. Ihminen ei kaiketi kovin paljoa tavaraa tarvitsisi, mutta näyttä tuota nurkkiin kertyneen ja siinäpä sitä on sitten tullut paljastettua hamsteriutensa kaikelle kansalle, sillä kyllä nettimaailma on vertaansa vailla kaikessa markkinatalouteen liittyvässä propagandassa. Facebookkiin olen ladannut kuvia yhdestä jo kahdennestakinsadannesta härvelistä ja tavarasta, joka myynnissä olisi ja sieltä ne löytyvät myös auto(t) ja asunto. Tervetuloa vaan tekemään kauppaa, tavaraa on ja autuas on mieli, kun siitä irti pääsee.
On se aika vänkää, kun humanisti myy autoa ja moottoripyörää: toinen on punainen ja toinen musta; tarviiko niistä muka jotain muutakin osata kertoa? Mutta sen kyllä voin vannoa, etten todellakaan ole terroristi!
sunnuntai, 22. huhtikuuta 2012
Numeroita insinöörskä!
Kun on sairastanut kolme (3) päivää ja juhlinut iloisesti 13-vuotissynttäreitä ja joutunut tuona aikana nauttimaan yhteensä kolme (3) 400mg buranaa, niin ei vaan enää pysty olemaan paikallaan, vaikka lämpökäyrä kuuman aallon muodossa nousikin aamupäivällä 37,7:ään.
Imuroimaan en ole itsenäni vielä saanut (kaikki kunnia tyttärelle, joka tuon homman jo omalta osaltaan hoiti), mutta kellarivarasto on nyt sitten osaltani tyhjä. Toki siellä on vielä 4 talvirengasta ja 4 kesärengasta, mutta se siitä sitten. Sen sijaan ulkovarastossa on tällä hetkellä 5 laatikollista kirpputorikamaa, jotka toivottavasti jonkin hyvän haltijan muodossa sieltä katoavat!
Ja jos haltijat eivät niitä hoida, niin voisivatko käydä hakemassa niiden seitsemän (7) jo kirjastoon kiikutetun laatikon jälkeen jäämät 5 hyllyllistä + yhden laatikollisen (koska laatikot ovat lopuksissa, samoin tila, johon niitä kasaisi) kirjoja. Tämän jälkeen huusholliin jää yksi (1) kirjakaapillinen ja 4 hyllyllistä kirjoja maailmalle kuskattavaksi. Niin, ja likan kirjat ovat sitten erikseen.
Sitten olen laskelmoinut, että kontin lähtemisen (vissiin 6.6.) ja oman lähtemisen (vissiin 1.7.) väliin 26 päivää ja jos meillä vielä on pyykkikone ja jos pesee pyykkiä joka kolmas päivä (paitsi juhannuksena), niin periaatteessa 4 kalsarit riittää. Mutta jos ei ole pesukonetta, niin saako jostain kertakäyttökalsareita? No nyt joku nokkelista rouvasihmisistä keksii, että tuon ajan voi kulkea niissä kaikkein huonoimmissa, venyttyneimmissä ja reikäisimmissä kalsareissa ja jättää ne sitten kuormittamaan Suomen loistavaa roskienhuoltojärjestelmää (niin minäkin nimittäin aluksi ajattelin), mutta: määränpäässä on myös elettävä vanhoin kalsarein siihen saakka, kun kontti saapuu (vissiin joskun heinäkuun puolivälin jälkeen). Kuinkahan paljon mieheni onkaan siis budjetoinut naisihmisilleen uusiokalsarirahaa?
Häpeäkseni joudun taas kerran tunnustamaan, että olen sortunut nyhväämään kalenterini kanssa (Hei, olen Kata. Olen kalenteriholisti.) ja tullut siihen tulokseen, että työtyöpäiviä on jäljellä kahdeksan (8), mutta olen nyt myös ensimmäisen kerran - uskokaa minua kun vannon - ottanut aiheeksi laskea sen, kuinka monta työpäivää on vielä mahdollista tehdä. Ja tulokseksi tuli kuulkaas kymmenen (10)! Aikaa annoin 4.6. asti, mutta eihän vappuna, tai naistenreissulla tai helatorstagenina voi tehdä edes työtä ja sitten täytyy vielä miinustaa hampaanpoistopäivä. Sillä yhdestä poskihampaastakin on sitten vielä luovuttava, mutta ei kai se enempää tunnu kuin ystävien kirjeiden repiminen. Laastari peukaloon ja se on siinä!
Tavaroiden lähtöön on siis 45 päivää, lapsen rippileiri alkaa 53 päivän päästä ja itkumaratoni 61 päivän kuluttua. Ylpeä, ja edelleen kyynelehtivä, äiti seisoo rippilapsensa rinnalla 70 päivän päästä. Koska kaikkien näiden numeroiden ajattelemisesta tulee pää kipeäksi, niin pakkohan tässä on täyttää päivänsä kaikella häsläämisellä, jotta säilyisi suurinpiirtein järjissään. Tänään rauhoitin päätäni laskemalla hävitettävät CD-levyni: 135 kpl. Lähteviäni en laskenut, ne ovat alle 4%vähemmistönä kaikkien 370 seassa...
Imuroimaan en ole itsenäni vielä saanut (kaikki kunnia tyttärelle, joka tuon homman jo omalta osaltaan hoiti), mutta kellarivarasto on nyt sitten osaltani tyhjä. Toki siellä on vielä 4 talvirengasta ja 4 kesärengasta, mutta se siitä sitten. Sen sijaan ulkovarastossa on tällä hetkellä 5 laatikollista kirpputorikamaa, jotka toivottavasti jonkin hyvän haltijan muodossa sieltä katoavat!
Ja jos haltijat eivät niitä hoida, niin voisivatko käydä hakemassa niiden seitsemän (7) jo kirjastoon kiikutetun laatikon jälkeen jäämät 5 hyllyllistä + yhden laatikollisen (koska laatikot ovat lopuksissa, samoin tila, johon niitä kasaisi) kirjoja. Tämän jälkeen huusholliin jää yksi (1) kirjakaapillinen ja 4 hyllyllistä kirjoja maailmalle kuskattavaksi. Niin, ja likan kirjat ovat sitten erikseen.
Sitten olen laskelmoinut, että kontin lähtemisen (vissiin 6.6.) ja oman lähtemisen (vissiin 1.7.) väliin 26 päivää ja jos meillä vielä on pyykkikone ja jos pesee pyykkiä joka kolmas päivä (paitsi juhannuksena), niin periaatteessa 4 kalsarit riittää. Mutta jos ei ole pesukonetta, niin saako jostain kertakäyttökalsareita? No nyt joku nokkelista rouvasihmisistä keksii, että tuon ajan voi kulkea niissä kaikkein huonoimmissa, venyttyneimmissä ja reikäisimmissä kalsareissa ja jättää ne sitten kuormittamaan Suomen loistavaa roskienhuoltojärjestelmää (niin minäkin nimittäin aluksi ajattelin), mutta: määränpäässä on myös elettävä vanhoin kalsarein siihen saakka, kun kontti saapuu (vissiin joskun heinäkuun puolivälin jälkeen). Kuinkahan paljon mieheni onkaan siis budjetoinut naisihmisilleen uusiokalsarirahaa?
Häpeäkseni joudun taas kerran tunnustamaan, että olen sortunut nyhväämään kalenterini kanssa (Hei, olen Kata. Olen kalenteriholisti.) ja tullut siihen tulokseen, että työtyöpäiviä on jäljellä kahdeksan (8), mutta olen nyt myös ensimmäisen kerran - uskokaa minua kun vannon - ottanut aiheeksi laskea sen, kuinka monta työpäivää on vielä mahdollista tehdä. Ja tulokseksi tuli kuulkaas kymmenen (10)! Aikaa annoin 4.6. asti, mutta eihän vappuna, tai naistenreissulla tai helatorstagenina voi tehdä edes työtä ja sitten täytyy vielä miinustaa hampaanpoistopäivä. Sillä yhdestä poskihampaastakin on sitten vielä luovuttava, mutta ei kai se enempää tunnu kuin ystävien kirjeiden repiminen. Laastari peukaloon ja se on siinä!
Tavaroiden lähtöön on siis 45 päivää, lapsen rippileiri alkaa 53 päivän päästä ja itkumaratoni 61 päivän kuluttua. Ylpeä, ja edelleen kyynelehtivä, äiti seisoo rippilapsensa rinnalla 70 päivän päästä. Koska kaikkien näiden numeroiden ajattelemisesta tulee pää kipeäksi, niin pakkohan tässä on täyttää päivänsä kaikella häsläämisellä, jotta säilyisi suurinpiirtein järjissään. Tänään rauhoitin päätäni laskemalla hävitettävät CD-levyni: 135 kpl. Lähteviäni en laskenut, ne ovat alle 4%vähemmistönä kaikkien 370 seassa...
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)