Jottei elämä nyt olisi ihan pelkkää pohdintaa ja tajunnanvirtaa, niin onhan tässä toki muutamia konkreettisiakin tapahtumia jo joutunut läpikäymään, kun tuota muuttoa rapakon taakse on pähkitty. En tokikaan aio kertoa siitä kaikesta mitä on selvitettävä tai byrokratisoitava, jotta saa työluvan tai ameriikkalaisen ID-numeron, sillä niistä asioista minulla ei ole mitään käsitystä. Aion avata sanaisen arkkuni siitä, mitä kaikkea kivaa on saanut elämästään esitellä vuoden kesälomaa suunnitellessaan.
Terveystarkastus. Joulukuussa se alkoi: mieheni työnantaja laittoi eteen viisisivuisen lomakkeen, jossa pyydettiin kahdeksallatoista eri tavalla luonnehtimaan, miten käytän alkoholia väärin. Tämän jälkeen tiedän tasan tarkkaan kuinka monella tavalla alkoholia voi väärinkäyttää, joten oppia ikä kaikki.
Stten seurasi kysymyksiä sellaisista lievistä naiselämän yksityiskohdista kuten pituus ja paino sekä kuukautiskierron mitta, laajuus ja autuus. Näinollen mieheni työnantaja (n lääkäri) tietää minun naiseudestani enemmän kuin mieheni. Tätä seurasi liuta kysymyksiä sairauksista, joita minulla kenties voisi olla. Mutta kun ei ole, ei sitten ensimmäistäkään, mikä herätti kummastusta minua tutkineessa lääkärissä: luojan kiitos löysimme sitten penisiliiniallergian, niin pääsin siitäkin pannasta. Terve kuin pukki ja sairausvakuutuskortitkin saapuivat ajallaan! Nyt minulla on suomalainen, eurooppalainen ja amerikkalainen sairausvakuutuskortti, joten sopii alkaa sairastella.
Passit ja viisumit. Minulla ja tyttärellä oli tokikin voimassaolevat passit, jotka kuitenkin piti uusia, sillä elämää nopeuttaakseen passien tulisi olla mitälie sirullisia, sormenjälkitunnisteisia ja koneluettavia. Onhan se paljon kivampaa liimata se viisumi neitseelliseen passiin kuin kuusi vuotta nuoremman näköisen rouvan passiin! Ja kivaa oli sekin, kun Sokoksen rullaportaissa moikkailtiin valokuvaamon meitä kolmea kuvanneen kolme mustavalkoista passikuvaa ja samanverran värillisiä passikuvia sekä tietenkin kolme viisumikuvaa sekä väreissä että vähemmän väreissä askarrelleen miltei ystäväksi muodostuneen pojun kanssa. Eikä niistä kuvista sitten tarvittu kuin 2+1 per lärvä eli jos joku nyt haluaa saada minusta passikuvan niin on mistä valita; sama kuva neljänä eri versiona. Kätevää!
Ja viisumi! Olin jo unohtaa, että en ole terroristi, enkä terroristista epäilty. Enkä siis ole terroristi. Eikä suvussani ole yhtään terroristia. Enkä suunnittele terroristista tekoa. Minulla ei myöskään ole tarttuvia tauteja, enkä ole todistusti mielenvikainen. Olen kaikin puolen nuhteeton Suomen kansalainen ja kaiken lisäksi elossa; se on vissi tosi, sillä se on paperiin kirjoitettu. Itse viisumihaastattelu olikin sitten aika hankala juttu, sillä virkailija päätti kysyä juuri sellaisen kysymyksen, johon emme mieheni kanssa kumpikaan olleet varautuneet: "How long have you been married?"
Onneksi tytär osasi vastata sujuvammin (How do you feel about moving to States?) ja pääsimme poistumaan tilaisuudesta samalla tavalla kuin pääsimme sisällekin: erikseen, sormenjäljet jätettyämme, metallipaljastimen läpi, lompakot säilytyksestä ja ulos. Ei siinä sitten muuta kuin odottamaan viisumillista passia, joka saapui kotiosoitteeseen säällisessä Itellan määräämässä ajassa.
Peruuta. Olen myös päässyt peruuttelemaan monia asioita, vaikkakin taskuperuutuksen kuulemma opettelin ihan turhaan, ei sitä kukaan Pohjois-Carolinassa tarkista, vaikka autokouluun siis joudunkin. Mutta on tässä tullut peruutettua jo erinäisiä jäsenyyksiä, lehtitilauksia, TV-lupa, vakuutuksia, asiakkuuksia, tulevia hammaslääkäsiaikoja, K-plussatiedotteita jne. Ja paljon on vielä peruuttamatta: lisää vakuutuksia, lisää jäsenyyksiä, sähkölaskuja, puhelinliittymiä yms. Pitääköhän lapsen kouluun jotenkin virallisesti ilmoittaa, että neitiä ei ensi syksynä enää näy?
Maallinen omaisuus. Huhhuh. Ihminen ei kaiketi kovin paljoa tavaraa tarvitsisi, mutta näyttä tuota nurkkiin kertyneen ja siinäpä sitä on sitten tullut paljastettua hamsteriutensa kaikelle kansalle, sillä kyllä nettimaailma on vertaansa vailla kaikessa markkinatalouteen liittyvässä propagandassa. Facebookkiin olen ladannut kuvia yhdestä jo kahdennestakinsadannesta härvelistä ja tavarasta, joka myynnissä olisi ja sieltä ne löytyvät myös auto(t) ja asunto. Tervetuloa vaan tekemään kauppaa, tavaraa on ja autuas on mieli, kun siitä irti pääsee.
On se aika vänkää, kun humanisti myy autoa ja moottoripyörää: toinen on punainen ja toinen musta; tarviiko niistä muka jotain muutakin osata kertoa? Mutta sen kyllä voin vannoa, etten todellakaan ole terroristi!
keskiviikko 25. huhtikuuta 2012
sunnuntai 22. huhtikuuta 2012
Numeroita insinöörskä!
Kun on sairastanut kolme (3) päivää ja juhlinut iloisesti 13-vuotissynttäreitä ja joutunut tuona aikana nauttimaan yhteensä kolme (3) 400mg buranaa, niin ei vaan enää pysty olemaan paikallaan, vaikka lämpökäyrä kuuman aallon muodossa nousikin aamupäivällä 37,7:ään.
Imuroimaan en ole itsenäni vielä saanut (kaikki kunnia tyttärelle, joka tuon homman jo omalta osaltaan hoiti), mutta kellarivarasto on nyt sitten osaltani tyhjä. Toki siellä on vielä 4 talvirengasta ja 4 kesärengasta, mutta se siitä sitten. Sen sijaan ulkovarastossa on tällä hetkellä 5 laatikollista kirpputorikamaa, jotka toivottavasti jonkin hyvän haltijan muodossa sieltä katoavat!
Ja jos haltijat eivät niitä hoida, niin voisivatko käydä hakemassa niiden seitsemän (7) jo kirjastoon kiikutetun laatikon jälkeen jäämät 5 hyllyllistä + yhden laatikollisen (koska laatikot ovat lopuksissa, samoin tila, johon niitä kasaisi) kirjoja. Tämän jälkeen huusholliin jää yksi (1) kirjakaapillinen ja 4 hyllyllistä kirjoja maailmalle kuskattavaksi. Niin, ja likan kirjat ovat sitten erikseen.
Sitten olen laskelmoinut, että kontin lähtemisen (vissiin 6.6.) ja oman lähtemisen (vissiin 1.7.) väliin 26 päivää ja jos meillä vielä on pyykkikone ja jos pesee pyykkiä joka kolmas päivä (paitsi juhannuksena), niin periaatteessa 4 kalsarit riittää. Mutta jos ei ole pesukonetta, niin saako jostain kertakäyttökalsareita? No nyt joku nokkelista rouvasihmisistä keksii, että tuon ajan voi kulkea niissä kaikkein huonoimmissa, venyttyneimmissä ja reikäisimmissä kalsareissa ja jättää ne sitten kuormittamaan Suomen loistavaa roskienhuoltojärjestelmää (niin minäkin nimittäin aluksi ajattelin), mutta: määränpäässä on myös elettävä vanhoin kalsarein siihen saakka, kun kontti saapuu (vissiin joskun heinäkuun puolivälin jälkeen). Kuinkahan paljon mieheni onkaan siis budjetoinut naisihmisilleen uusiokalsarirahaa?
Häpeäkseni joudun taas kerran tunnustamaan, että olen sortunut nyhväämään kalenterini kanssa (Hei, olen Kata. Olen kalenteriholisti.) ja tullut siihen tulokseen, että työtyöpäiviä on jäljellä kahdeksan (8), mutta olen nyt myös ensimmäisen kerran - uskokaa minua kun vannon - ottanut aiheeksi laskea sen, kuinka monta työpäivää on vielä mahdollista tehdä. Ja tulokseksi tuli kuulkaas kymmenen (10)! Aikaa annoin 4.6. asti, mutta eihän vappuna, tai naistenreissulla tai helatorstagenina voi tehdä edes työtä ja sitten täytyy vielä miinustaa hampaanpoistopäivä. Sillä yhdestä poskihampaastakin on sitten vielä luovuttava, mutta ei kai se enempää tunnu kuin ystävien kirjeiden repiminen. Laastari peukaloon ja se on siinä!
Tavaroiden lähtöön on siis 45 päivää, lapsen rippileiri alkaa 53 päivän päästä ja itkumaratoni 61 päivän kuluttua. Ylpeä, ja edelleen kyynelehtivä, äiti seisoo rippilapsensa rinnalla 70 päivän päästä. Koska kaikkien näiden numeroiden ajattelemisesta tulee pää kipeäksi, niin pakkohan tässä on täyttää päivänsä kaikella häsläämisellä, jotta säilyisi suurinpiirtein järjissään. Tänään rauhoitin päätäni laskemalla hävitettävät CD-levyni: 135 kpl. Lähteviäni en laskenut, ne ovat alle 4%vähemmistönä kaikkien 370 seassa...
Imuroimaan en ole itsenäni vielä saanut (kaikki kunnia tyttärelle, joka tuon homman jo omalta osaltaan hoiti), mutta kellarivarasto on nyt sitten osaltani tyhjä. Toki siellä on vielä 4 talvirengasta ja 4 kesärengasta, mutta se siitä sitten. Sen sijaan ulkovarastossa on tällä hetkellä 5 laatikollista kirpputorikamaa, jotka toivottavasti jonkin hyvän haltijan muodossa sieltä katoavat!
Ja jos haltijat eivät niitä hoida, niin voisivatko käydä hakemassa niiden seitsemän (7) jo kirjastoon kiikutetun laatikon jälkeen jäämät 5 hyllyllistä + yhden laatikollisen (koska laatikot ovat lopuksissa, samoin tila, johon niitä kasaisi) kirjoja. Tämän jälkeen huusholliin jää yksi (1) kirjakaapillinen ja 4 hyllyllistä kirjoja maailmalle kuskattavaksi. Niin, ja likan kirjat ovat sitten erikseen.
Sitten olen laskelmoinut, että kontin lähtemisen (vissiin 6.6.) ja oman lähtemisen (vissiin 1.7.) väliin 26 päivää ja jos meillä vielä on pyykkikone ja jos pesee pyykkiä joka kolmas päivä (paitsi juhannuksena), niin periaatteessa 4 kalsarit riittää. Mutta jos ei ole pesukonetta, niin saako jostain kertakäyttökalsareita? No nyt joku nokkelista rouvasihmisistä keksii, että tuon ajan voi kulkea niissä kaikkein huonoimmissa, venyttyneimmissä ja reikäisimmissä kalsareissa ja jättää ne sitten kuormittamaan Suomen loistavaa roskienhuoltojärjestelmää (niin minäkin nimittäin aluksi ajattelin), mutta: määränpäässä on myös elettävä vanhoin kalsarein siihen saakka, kun kontti saapuu (vissiin joskun heinäkuun puolivälin jälkeen). Kuinkahan paljon mieheni onkaan siis budjetoinut naisihmisilleen uusiokalsarirahaa?
Häpeäkseni joudun taas kerran tunnustamaan, että olen sortunut nyhväämään kalenterini kanssa (Hei, olen Kata. Olen kalenteriholisti.) ja tullut siihen tulokseen, että työtyöpäiviä on jäljellä kahdeksan (8), mutta olen nyt myös ensimmäisen kerran - uskokaa minua kun vannon - ottanut aiheeksi laskea sen, kuinka monta työpäivää on vielä mahdollista tehdä. Ja tulokseksi tuli kuulkaas kymmenen (10)! Aikaa annoin 4.6. asti, mutta eihän vappuna, tai naistenreissulla tai helatorstagenina voi tehdä edes työtä ja sitten täytyy vielä miinustaa hampaanpoistopäivä. Sillä yhdestä poskihampaastakin on sitten vielä luovuttava, mutta ei kai se enempää tunnu kuin ystävien kirjeiden repiminen. Laastari peukaloon ja se on siinä!
Tavaroiden lähtöön on siis 45 päivää, lapsen rippileiri alkaa 53 päivän päästä ja itkumaratoni 61 päivän kuluttua. Ylpeä, ja edelleen kyynelehtivä, äiti seisoo rippilapsensa rinnalla 70 päivän päästä. Koska kaikkien näiden numeroiden ajattelemisesta tulee pää kipeäksi, niin pakkohan tässä on täyttää päivänsä kaikella häsläämisellä, jotta säilyisi suurinpiirtein järjissään. Tänään rauhoitin päätäni laskemalla hävitettävät CD-levyni: 135 kpl. Lähteviäni en laskenut, ne ovat alle 4%vähemmistönä kaikkien 370 seassa...
perjantai 20. huhtikuuta 2012
Saunavuoro
Myönnän, että oli briljantti ajatus katsoa elokuva Miesten vuoro juuri tänään. Kolmestakin syystäkin kovasti mieltäylentävä ajatus. Ensinnäkin olen siis sairaana ja silloinhan aikaa on jollain lailla kulutettava; mutta en siis sentään aloittanut Sinkkuelämä-boxia uudestaan alusta. Toiseksi, on varsin todennäköistä, että oman mieheni saan käsinkosketeltavaksi seuraavan kerran vasta juhannuksena ja kolmas syy on tämän blogikirjoituksen aihe: Sauna.
Sauna on ihmiselle lämmön, läheisyyden ja olemassaolon lähde! No, ainakin suomalaiselle, joka palelee noin 8 kuukautta vuodesta ja tuntee olonsa kotoisimmaksi jonkun toisen alastoman henkilön vieressä ihanan lämpöisessä, pienessä ja kosteassa huoneessa. Oluella tai ilman. Makkaralla tai salaatilla, perheen tai kaver(e)i(de)n kanssa. Yhtäkaikki: Sauna.
Mika saa suomalaisen muuntamaan kapisenkin puhelinkopin löylyhuoneeksi, rakentamaan höyryhuoneen veneeseensä, hankkiutumaan tuulessa ja tuiskussa jokaviikkoiselle vesijumppatuokiolleen, käyttämään vapaa-aikansa kesämökin myyräkuumetta kuhisevassa vajassa tai ylläpitämään suhteessa varsin kalliiksi tulevaa hyttysasujaimistoa jonkin pikku rupakon rannalla? Mikä saa perheet kokoontumaan lauantai-iltaisin yhteen? Sauna.
Jos miehet kerääntyvätkin yhteen (sillä se on tuon leffan tärkeä sisältö) jollekin hervottomalle stadionille katselemaan jotain mukamas tärkeää jalkapalloksi kutsuttavaa kampitusjuoksua, niin ei siellä ainakaan maailma parane. Tai tekevät samaa olutpullojen ja screenien seurassa lyhythameisten tarjoilijattarien kipittäessä taustalla, niin ei siinä humalatilasta huolimatta maailma aukene. Tai että naiset eivät voi ajatella hiustensa tai irtoripsiensä tuhoutumista kostean höyryn ansiosta puhumattakaan, että reitensä voisi paljastaa kenellekään toiselle naiselle. Sauna.
Mitä ihminen tarvitsee, kun maailma murjoo ja haluaa olla itsensä kanssa rauhassa? Mistä ihminen saa lämpöä silloinkin, kun sitä ei riitä jaettavaksi ystäviltä ja lähimmiltä? Mikä pelastaa yksinäisen viikonlopun? Mikä on suomalaisen (LUE: minun) rakkain paikka huolimatta siitä, missä se on, millainen se on ja millä se lämpiää? Sauna.
Tässä vaiheessa minulle ei tee tiukkaakaan vaihtaa ulkona viihtyvää räntäsadetta Pohjoisen Karoliinan lämpöön, mutta mitä ihmettä muka saa tilalle, jos saunasta luopuu? Ja mitään kahta ja puolta kylpyhuonetta ei tässä oteta lukuun. Sen pitää olla jotain, joka kulkee mukana läpi elämän, muuntuu ja mukautuu jokaisen elämäntilanteen mukaan ja tuo lämpöä ja turvaa juuri silloin kun sitä kaipaa.
Se on Sauna!
Sauna on ihmiselle lämmön, läheisyyden ja olemassaolon lähde! No, ainakin suomalaiselle, joka palelee noin 8 kuukautta vuodesta ja tuntee olonsa kotoisimmaksi jonkun toisen alastoman henkilön vieressä ihanan lämpöisessä, pienessä ja kosteassa huoneessa. Oluella tai ilman. Makkaralla tai salaatilla, perheen tai kaver(e)i(de)n kanssa. Yhtäkaikki: Sauna.
Mika saa suomalaisen muuntamaan kapisenkin puhelinkopin löylyhuoneeksi, rakentamaan höyryhuoneen veneeseensä, hankkiutumaan tuulessa ja tuiskussa jokaviikkoiselle vesijumppatuokiolleen, käyttämään vapaa-aikansa kesämökin myyräkuumetta kuhisevassa vajassa tai ylläpitämään suhteessa varsin kalliiksi tulevaa hyttysasujaimistoa jonkin pikku rupakon rannalla? Mikä saa perheet kokoontumaan lauantai-iltaisin yhteen? Sauna.
Jos miehet kerääntyvätkin yhteen (sillä se on tuon leffan tärkeä sisältö) jollekin hervottomalle stadionille katselemaan jotain mukamas tärkeää jalkapalloksi kutsuttavaa kampitusjuoksua, niin ei siellä ainakaan maailma parane. Tai tekevät samaa olutpullojen ja screenien seurassa lyhythameisten tarjoilijattarien kipittäessä taustalla, niin ei siinä humalatilasta huolimatta maailma aukene. Tai että naiset eivät voi ajatella hiustensa tai irtoripsiensä tuhoutumista kostean höyryn ansiosta puhumattakaan, että reitensä voisi paljastaa kenellekään toiselle naiselle. Sauna.
Mitä ihminen tarvitsee, kun maailma murjoo ja haluaa olla itsensä kanssa rauhassa? Mistä ihminen saa lämpöä silloinkin, kun sitä ei riitä jaettavaksi ystäviltä ja lähimmiltä? Mikä pelastaa yksinäisen viikonlopun? Mikä on suomalaisen (LUE: minun) rakkain paikka huolimatta siitä, missä se on, millainen se on ja millä se lämpiää? Sauna.
Tässä vaiheessa minulle ei tee tiukkaakaan vaihtaa ulkona viihtyvää räntäsadetta Pohjoisen Karoliinan lämpöön, mutta mitä ihmettä muka saa tilalle, jos saunasta luopuu? Ja mitään kahta ja puolta kylpyhuonetta ei tässä oteta lukuun. Sen pitää olla jotain, joka kulkee mukana läpi elämän, muuntuu ja mukautuu jokaisen elämäntilanteen mukaan ja tuo lämpöä ja turvaa juuri silloin kun sitä kaipaa.
Se on Sauna!
sunnuntai 15. huhtikuuta 2012
Ahdistuksen kanahäkki
Onneksi tällä viikolla löytyi kolmannesta kaupasta munia, joten kanahäkistä on sopiva kirjoittaa. Vaan ennen kuin jatkat lukemista, niin tiedä, että tämä häkki ei ole se kellarivarastosta löytyvä varastorompetori vaan henkinen kalteristo, jota mukanani olen tavannut kanniskella.
Minun kanahäkkini on kotoisin pieneltä paikkakunnalta entisestä Satakunnasta, jossa häkkiin on pikkupaikkakunnan tavan mukaisesti ladattu naapuruston kyräilyä, kyttäilyä ja pohjalaista lievempää muotoa uhosta, jonka lähtökohta on "elä leveämmin kuin naapurisi, tai ainakin anna se vaikutelma". Kanahäkkiin on sullottuna myös sellainen luterilaispohjainen paatos kuin "ensin työ ja sitten huvi" tai "ken ei töitä tee, ei syömänkään pidä" ja muuta hölynpölyä.
Minut on siis kasvatettu semmoiseksi, että kiitosta ei turhaan (LUE: ikuna) jaella ja kakarat on hiljaa kuin aikuiset puhuu eli ole mahdollisimman näkymätön, kuulumaton, tuntematon ja hajuton. Ihmisen olisi mieluusti oltava täsmälleen samanlainen kuin kaikki muut tai ainakin toimittava samojen kaavojen mukaisesti. Ja jos hyväksi ihmiseksi mielit tulla, niin kovasti paljon töitä tekemällä se on mahdollista, joskaan kiitosta ei sen kummemmin kannata odottaa.
Jokainen siis ponnistaa omista lähtökohdistaan ja tekee parhaansa välittääkseen omat arvonsa ja uskomuksensa seuraavalle sukupolvelle. Näin on aina tehty ja näin tullaan aina tekemään. Ja sitä minäkin tässä yritän.
Minut on sysätty elämäntilanteeseen, jossa on yksinkertaisesti pakko romuttaa ajatus siitä, että voisi toimia samoin kuin ennen (toki me kaikki olemme siinä tilanteessa aivan koko ajan, mutta muuttosuunnittelu nostaa ajatuksen konkreettisemmaksi ja mielellä kosketeltavammaksi). Olen myös - onnekseni - tilanteessa, jossa pääsen konkretian kautta hylkimään ajatusta siitä, että ihmisarvoni on yhtä kuin tekemäni työ. Tämä näennäinen itsestäänselvyys vaatii melkomoista pureskelua näistä lähtökohdista, mikäli haluaa ajatuksen sisäistää tai jopa uudeksi toimintamalliksi muuntaa. 17 vuoden työuran loppuhuipennuksessa olen vihdoin ymmärtämässä - siis sisäistämässä - että kukaan ei minua tule tehdystä työstä erikseen kiittämään, enkä koskaan saavuta tilaa, jossa työt olisi tehty. Tätä ei nyt tokikaan kannata ymmärtää niin, että kokisin olevani työelämässä muiden taholta huonosti kohdeltu, vaan enemmänkin kamppailen omien sisäisten ajatushautomoitteni kanssa. Vihdoinkin osaan laittaa työnteon siihen kuuluvaan asemaan: työtä tehdään siksi, että saadaan palkkaa, eikä siksi, että tultaisiin riittävän hyväksi.
Takaisin ahdistukseen. Sillä uskoakseni olen tiellä, jonka jossain mutkassa odottaa - ei enempää eikä vähempää kuin - vapaus! Päivä, jona voin vähät välittää siitä, mitä muut minusta ajattelevat ja muistella omaa menneisyyttä lämmöllä ja kiitoksella sen enempää asioiden laatua arvottamatta. Ahdistus on tässä yhtälössä juuri se olennainen pala, sillä siitä on vielä luovuttava. Ja luopumisen ihanuudesta olen tällä palstalla sanasen jos toisenkin jo vuodattanut. No, tämä ahdistuksesta ja siihen liittyvistä sijaistoiminnoista luopuminen vaan on pirun vaikeaa. Miksi ihminen on mieluummin muuttumaton jääräpää kuin joustava hetkessä eläjä? Minä syytän ajatusteni joustamattomuudesta kanahäkkiä!
Luulen siis, että minulla on vielä mahdollisuus muutokseen. Tai-ji quan on avannut silmieni lisäksi sisäisiä lukkoja ja auttaa ajattelemaan hetkeä ja siinä elämistä. Minulla on kyllä omat periaatteeni, mutta niistä kannattaa pitää kiinni vain silloin, kun niistä todellakin kannattaa pitää kiinni. Periaatteetkin siis joustavat, eikä huomisen olosuhteita kannatalyödä lukkoon tänään. Periaate ei siis olekaan perintöaate, vaan oman mielen joustava tuotos, joka muuntuu hetkestä toiseen. Tarvittaessa.
Sen verran tönkkösuolattu pököpää kuitenkin olen, että yhdestä, tällä haavaa itselleni läheisimmästä, tavoitteesta en jousta: aion kasvaa hyväksi jäsenkorjaajaksi. Koska niin se vain on ja se on puhtaasti minua. Enkä todellakaan tiedä mistä sen olen perinyt. Mutta ensin siis ahdistuksen kimppuun...
Minun kanahäkkini on kotoisin pieneltä paikkakunnalta entisestä Satakunnasta, jossa häkkiin on pikkupaikkakunnan tavan mukaisesti ladattu naapuruston kyräilyä, kyttäilyä ja pohjalaista lievempää muotoa uhosta, jonka lähtökohta on "elä leveämmin kuin naapurisi, tai ainakin anna se vaikutelma". Kanahäkkiin on sullottuna myös sellainen luterilaispohjainen paatos kuin "ensin työ ja sitten huvi" tai "ken ei töitä tee, ei syömänkään pidä" ja muuta hölynpölyä.
Minut on siis kasvatettu semmoiseksi, että kiitosta ei turhaan (LUE: ikuna) jaella ja kakarat on hiljaa kuin aikuiset puhuu eli ole mahdollisimman näkymätön, kuulumaton, tuntematon ja hajuton. Ihmisen olisi mieluusti oltava täsmälleen samanlainen kuin kaikki muut tai ainakin toimittava samojen kaavojen mukaisesti. Ja jos hyväksi ihmiseksi mielit tulla, niin kovasti paljon töitä tekemällä se on mahdollista, joskaan kiitosta ei sen kummemmin kannata odottaa.
Jokainen siis ponnistaa omista lähtökohdistaan ja tekee parhaansa välittääkseen omat arvonsa ja uskomuksensa seuraavalle sukupolvelle. Näin on aina tehty ja näin tullaan aina tekemään. Ja sitä minäkin tässä yritän.
Minut on sysätty elämäntilanteeseen, jossa on yksinkertaisesti pakko romuttaa ajatus siitä, että voisi toimia samoin kuin ennen (toki me kaikki olemme siinä tilanteessa aivan koko ajan, mutta muuttosuunnittelu nostaa ajatuksen konkreettisemmaksi ja mielellä kosketeltavammaksi). Olen myös - onnekseni - tilanteessa, jossa pääsen konkretian kautta hylkimään ajatusta siitä, että ihmisarvoni on yhtä kuin tekemäni työ. Tämä näennäinen itsestäänselvyys vaatii melkomoista pureskelua näistä lähtökohdista, mikäli haluaa ajatuksen sisäistää tai jopa uudeksi toimintamalliksi muuntaa. 17 vuoden työuran loppuhuipennuksessa olen vihdoin ymmärtämässä - siis sisäistämässä - että kukaan ei minua tule tehdystä työstä erikseen kiittämään, enkä koskaan saavuta tilaa, jossa työt olisi tehty. Tätä ei nyt tokikaan kannata ymmärtää niin, että kokisin olevani työelämässä muiden taholta huonosti kohdeltu, vaan enemmänkin kamppailen omien sisäisten ajatushautomoitteni kanssa. Vihdoinkin osaan laittaa työnteon siihen kuuluvaan asemaan: työtä tehdään siksi, että saadaan palkkaa, eikä siksi, että tultaisiin riittävän hyväksi.
Takaisin ahdistukseen. Sillä uskoakseni olen tiellä, jonka jossain mutkassa odottaa - ei enempää eikä vähempää kuin - vapaus! Päivä, jona voin vähät välittää siitä, mitä muut minusta ajattelevat ja muistella omaa menneisyyttä lämmöllä ja kiitoksella sen enempää asioiden laatua arvottamatta. Ahdistus on tässä yhtälössä juuri se olennainen pala, sillä siitä on vielä luovuttava. Ja luopumisen ihanuudesta olen tällä palstalla sanasen jos toisenkin jo vuodattanut. No, tämä ahdistuksesta ja siihen liittyvistä sijaistoiminnoista luopuminen vaan on pirun vaikeaa. Miksi ihminen on mieluummin muuttumaton jääräpää kuin joustava hetkessä eläjä? Minä syytän ajatusteni joustamattomuudesta kanahäkkiä!
Luulen siis, että minulla on vielä mahdollisuus muutokseen. Tai-ji quan on avannut silmieni lisäksi sisäisiä lukkoja ja auttaa ajattelemaan hetkeä ja siinä elämistä. Minulla on kyllä omat periaatteeni, mutta niistä kannattaa pitää kiinni vain silloin, kun niistä todellakin kannattaa pitää kiinni. Periaatteetkin siis joustavat, eikä huomisen olosuhteita kannatalyödä lukkoon tänään. Periaate ei siis olekaan perintöaate, vaan oman mielen joustava tuotos, joka muuntuu hetkestä toiseen. Tarvittaessa.
Sen verran tönkkösuolattu pököpää kuitenkin olen, että yhdestä, tällä haavaa itselleni läheisimmästä, tavoitteesta en jousta: aion kasvaa hyväksi jäsenkorjaajaksi. Koska niin se vain on ja se on puhtaasti minua. Enkä todellakaan tiedä mistä sen olen perinyt. Mutta ensin siis ahdistuksen kimppuun...
Muistoja vain
Ylläriylläri: kaappien siivous jatkuu eli oikeastaan on varsinaisesti alkanut! Mies muuttaa mannerta maanantaina ja minä lähetän kaikki perheen tavarat kontissa meren yli kesäkuun alussa, joten varsin aktiivista roskiin-kierrätykseen-mukaan-en tiedä -puuhastelua on ollut ilmassa.
Mikä on siis sinänsä mukavaa eli lopputulemaltaan palkitsevaa touhua silloin, kun touhuilun kohteena on jokseenkin rajattu alue tahi ala; siis vaikka vaatekaappi, varasto, huone tms. Vähemmän palkitsevalta touhu alkaa tuntua siinä vaiheessa, kun koko kämppä kellareineen, varastoineen ja kaikkine kaappeineen on käytävä läpi. Eikä siinäkään vielä kaikki: lajittelu olisi suoritettava hupshaps sukkelaan kaksi kuukautta ennen tavaroiden lähtöhetkeä ja niin, ettei pahvilaatikoita jää lojumaan nurkkiin. Vai ostaisitko itse asunnon, jonka huoneet on vuorattu erikokoisilla pahvilaatikoilla?
Ja jotta ilmiö nimeltään "roudaa elämäsi Amerikkaan" olisi mahdollisimman täydellinen, niin huomautan vielä, että sen jälkeen, kun tavarat on lähtetetty matkaan, niin tavarattomassa kämpässä tulee pysyä kodin tuntu semmoiset 3 viikkoa eli sänkyä ei tokikaan roudata mihinkään. Eikä juhlavaatteita. Eikä juhannusvaatetustakaan (siis likipitäien kaikki bikineistä villapaitaan) voi lähettää ennakkoon. Ja jostain astiasta tulisi kai se kolme viikkoakin syödä. Pari jakkaraa täytyy jättää. Juhlakengät, meikkipussit, saunapyyhkeet, lakanat, verhot ikkunoihin.... Paljonkos se matkalaukun kiloraja olikaan? Tässä siis päätetään heinäkuun alussa lähtevän matkalaukun sisältöä. Ennakointi kunniaan?!
No mutta sortimentaalitouhussa ollaan tällä kaiketi jo voiton puolella, sillä kellari on näennäisesti tyhjä eli siellä on vain autonrenkaat, teltta, makuualustat, kanoottiliivit ja varmaan jotain, jonka olemassaolon olen jo unohtanut. Varasto on jyvitetty hyllyittäin lähtee - ei lähde. Plus tietenkin ne 5 epämääräistä hyllyä. Vaatehuoneessa on jo 5 boxia, joissa lukee yksiselitteisesti "lähtee". Enää pari hyllyä on siis lajittelematta. Kahvikuppimaljakkoenkoskaankäytälasien vitriinin sisältö on jaettu kummitytöille, enää toinen vitriineistä häälyy juupas-eipäs -tilassa.
Suurimpia lajittelun aloittamiseen liittyviä haasteita ovat tuottaneet ne pahvilaatikot, joiden kyljessä on lukenut: vanhat päiväkirjat, kirjeet, Sonjan lapsuus, Sonjan koulu ja valokuvat+negat. Itse prosessi ei sitten loppujen lopuksi ollut kovinkaan kummoinen, mitä nyt muutama haava sormissa, kun revin kaikki päiväkirjani ja ystävien lähettämät kirjeet. Lapsosen piirustukselliset tahi muut taiteelliset tuotokset puolitettiin tyylikkäästi yhteen boxiin ja valokuvat toki säilyivät, mutta kaikki vanhat negatiivit kuormittavat valitettavasti Suomen luontoa kaatopaikkakuormassa. Periaatteeni "kaikkea saa olla vain yksi laatikollinen" pitää siis edelleen erinomaisesti paikkansa; paitsi niissä joulukoristeissa, joita on pakattu laatikko+vähän irtorompetta ja kuusenjalka! Nyt sitten etsimään riittävän isoa laatikkoa kengille, vaatteille, kirjoille, astioille, moottoripyörälle... Ei vaineskaan, sehän onkin muuttofirman tehtävä. Minun tehtäväni on sormella osoittaa lähtevät ja jäävät; kaipa se sormi siihen mennessä jo tietää.
Tällä hetkellä pöydällä lojuu jonkinasteista päätöstä odottamassa seuraavat olennaiset tavarat: 1 kpl uusi testamentti, 1 kpl virsikirja, kiinalaiset stressipallot, 17 avainta, joihin sopivaa ovea ei joulupukkikaan osaa sanoa, pari koulussa tehtyä puutyötä, erinäisiä rikkinäisiä sateenvarjoja, Nokian uimahallin kortti, jossa tuskin lienee ladattua rahaa, 3 vanhaa kännykkää, jatkojohtoja ja heijastimia. Valehtelematta noita erinomaisen tärkeitä henkivakuutushyödykkeitä pulpahtelee joka laatikosta ja korista.
Niin, että tervetuloa käymään vaan: kukaan ei ole kolmeen kuukauteen meiltä lähtenyt ilman pahvilaatikkoa, muovikassia tai jotain muuta pakkaukseen käytettävää hyödykettä täynnä erinäisiä erinomaisen tärkeitä Tavaroita, jotka olemme Suomeen jääviksi hyljänneet. Riittää kyllä sullekin!
P.S. Häämekko lähti yhdessä isoisän pompan kanssa. Toivottavasti niillä on mukava yhteinen tulevaisuus.
Mikä on siis sinänsä mukavaa eli lopputulemaltaan palkitsevaa touhua silloin, kun touhuilun kohteena on jokseenkin rajattu alue tahi ala; siis vaikka vaatekaappi, varasto, huone tms. Vähemmän palkitsevalta touhu alkaa tuntua siinä vaiheessa, kun koko kämppä kellareineen, varastoineen ja kaikkine kaappeineen on käytävä läpi. Eikä siinäkään vielä kaikki: lajittelu olisi suoritettava hupshaps sukkelaan kaksi kuukautta ennen tavaroiden lähtöhetkeä ja niin, ettei pahvilaatikoita jää lojumaan nurkkiin. Vai ostaisitko itse asunnon, jonka huoneet on vuorattu erikokoisilla pahvilaatikoilla?
Ja jotta ilmiö nimeltään "roudaa elämäsi Amerikkaan" olisi mahdollisimman täydellinen, niin huomautan vielä, että sen jälkeen, kun tavarat on lähtetetty matkaan, niin tavarattomassa kämpässä tulee pysyä kodin tuntu semmoiset 3 viikkoa eli sänkyä ei tokikaan roudata mihinkään. Eikä juhlavaatteita. Eikä juhannusvaatetustakaan (siis likipitäien kaikki bikineistä villapaitaan) voi lähettää ennakkoon. Ja jostain astiasta tulisi kai se kolme viikkoakin syödä. Pari jakkaraa täytyy jättää. Juhlakengät, meikkipussit, saunapyyhkeet, lakanat, verhot ikkunoihin.... Paljonkos se matkalaukun kiloraja olikaan? Tässä siis päätetään heinäkuun alussa lähtevän matkalaukun sisältöä. Ennakointi kunniaan?!
No mutta sortimentaalitouhussa ollaan tällä kaiketi jo voiton puolella, sillä kellari on näennäisesti tyhjä eli siellä on vain autonrenkaat, teltta, makuualustat, kanoottiliivit ja varmaan jotain, jonka olemassaolon olen jo unohtanut. Varasto on jyvitetty hyllyittäin lähtee - ei lähde. Plus tietenkin ne 5 epämääräistä hyllyä. Vaatehuoneessa on jo 5 boxia, joissa lukee yksiselitteisesti "lähtee". Enää pari hyllyä on siis lajittelematta. Kahvikuppimaljakkoenkoskaankäytälasien vitriinin sisältö on jaettu kummitytöille, enää toinen vitriineistä häälyy juupas-eipäs -tilassa.
Suurimpia lajittelun aloittamiseen liittyviä haasteita ovat tuottaneet ne pahvilaatikot, joiden kyljessä on lukenut: vanhat päiväkirjat, kirjeet, Sonjan lapsuus, Sonjan koulu ja valokuvat+negat. Itse prosessi ei sitten loppujen lopuksi ollut kovinkaan kummoinen, mitä nyt muutama haava sormissa, kun revin kaikki päiväkirjani ja ystävien lähettämät kirjeet. Lapsosen piirustukselliset tahi muut taiteelliset tuotokset puolitettiin tyylikkäästi yhteen boxiin ja valokuvat toki säilyivät, mutta kaikki vanhat negatiivit kuormittavat valitettavasti Suomen luontoa kaatopaikkakuormassa. Periaatteeni "kaikkea saa olla vain yksi laatikollinen" pitää siis edelleen erinomaisesti paikkansa; paitsi niissä joulukoristeissa, joita on pakattu laatikko+vähän irtorompetta ja kuusenjalka! Nyt sitten etsimään riittävän isoa laatikkoa kengille, vaatteille, kirjoille, astioille, moottoripyörälle... Ei vaineskaan, sehän onkin muuttofirman tehtävä. Minun tehtäväni on sormella osoittaa lähtevät ja jäävät; kaipa se sormi siihen mennessä jo tietää.
Tällä hetkellä pöydällä lojuu jonkinasteista päätöstä odottamassa seuraavat olennaiset tavarat: 1 kpl uusi testamentti, 1 kpl virsikirja, kiinalaiset stressipallot, 17 avainta, joihin sopivaa ovea ei joulupukkikaan osaa sanoa, pari koulussa tehtyä puutyötä, erinäisiä rikkinäisiä sateenvarjoja, Nokian uimahallin kortti, jossa tuskin lienee ladattua rahaa, 3 vanhaa kännykkää, jatkojohtoja ja heijastimia. Valehtelematta noita erinomaisen tärkeitä henkivakuutushyödykkeitä pulpahtelee joka laatikosta ja korista.
Niin, että tervetuloa käymään vaan: kukaan ei ole kolmeen kuukauteen meiltä lähtenyt ilman pahvilaatikkoa, muovikassia tai jotain muuta pakkaukseen käytettävää hyödykettä täynnä erinäisiä erinomaisen tärkeitä Tavaroita, jotka olemme Suomeen jääviksi hyljänneet. Riittää kyllä sullekin!
P.S. Häämekko lähti yhdessä isoisän pompan kanssa. Toivottavasti niillä on mukava yhteinen tulevaisuus.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)