Olemme siis viettäneet elämämme toista Thanksgivingiä traditionaalisin menoin! Ihan kiva juhla keske---siis lopussa pim-- aurinkoista marraskuuta; on hyvä muistaa olla kiitollinen siitä mitä kullakin on ja viettää aikaa perheen kanssa.
Olimme jälleen syömässä jenkkiperheemme - Mike ja Nikki + poikaystävänsä - luona ja sehän tarkoittaa sitä, että syödään kunnolla ja pitkän kaavan mukaan. Siis ainakin vielä ylihuomenna syödään jäämiä ja ihmetellään, kun vatsa on turvoksissa. Tällä kertaa likka sai toimia kuskina Belmontin perukoille (sinne järvimaisen joen rannalle) ja harjoiteltiinpa sitten samalla kunnon peruutuksia: ylä- ja alamäkeä meni takaperin kunnioitettava matka ja ensimmäinen osa pimeällä ajosta on suoritettu (sitä vaaditaan kaikkiaan 10 tuntia, kokonaisajoja jotain 60 tuntia ekan vuoden aikana ja sitten pääsee ajotestiin).
Loppuilta sitten maattiin periamerikkalaisen tavan mukaan sohvalla ja katseltiin leffoja. Kaksi jaksoimme Netflixistä pyörittää; enemmän kuin koskaan ennen. Emme - toiseen periamerikkalaiseen tapaan - lähteneet sitten Black Fridayn avajaisiin, joita olisi ollut liikkeestä riippuen kello 6 tai 8 illalla. Eivät siis kaupantädit saa nauttia omasta Thanksgivingistään, vaan perheen ruokittuaan joutuvat töihin myymään yli-innokkaille shoppaajille kaikkea, mitä ei tarvita.
Täälläkin on toki vastaliike, jonka kannattajakunnan suuruudesta en tiedä, mutta mieluusti liityn heihin: anna myyjillekin Thanksgiving äläkä mene ostoksille pyhäpäivänä. Oma takapihan ostoskeskus muuten oli eilen ensimmäistä kertaa täysin hiljainen, kun ohi ajoimme iltapäivällä kuuden maissa. Tuli suorastaan aavemainen olo, sillä normaalisti ruokakaupat, kahvilat ja ravintolat ovat auki 24/7. Toiseen ääripäähän sitten törmäsin tänään (Black Fridayna), kun kävelin joogaan kello 12.30: ihmiset tappelivat parkkipaikoista ja autoja oli paljon kielletyillä paikoilla. Ekan kerran näin myös kolme (3) poliisiautoa ja 2 kävellen liikuskelevaa poliisisetää kiertelemässä ostoskeskuksessa. Itse en yhteenkään kauppaan astellut, joten en tiedä millainen meininki sisällä olisi ollut.
Walmartin Black Friday muuten menee seuraavasti: ennakkomarkkinoidaan huomattavan edullisesti esimerkiksi kodin elektroniikkaa ja sitten on sitä pientä pränttiä muutama rivi. Siitä selviää, että kyseinen tarjous on voimassa perjantaiaamuna kello 6-7. Ja huom: ostot on MAKSETTAVA tuona aikana. Voin vain kuvitella, millaiset tappelut ja käsirysyt jonoissa käydään, kun jokainen yrittää ehtiä kassalle ennen maagista kellonlyömää! En todellakaan kadehdi kaupan myyjiä tänään (enkä minään muunakaan päivänä).
Mutta sitten itse asiaan: oma musta perjantaini on nimittäinen aika täydellinen. Lukekaa ja kadehtikaa! Päivällä joogan jälkeen otin sitten vihdoin sen ruohonleikkurin ja leikkasin ruohon. Juu, siis marraskuun toiseksi viimeisenä päivänä silkoisessa auringonpaisteessa lämpötilan huidellessa 13 tienoilla (auringossa paljon enemmän eli ilman takkia ja joogahousuissa tuli hiki). Eikä se nurtsi siis oikeesti välttämättä olisi leikkaamista tarvinnut, sillä kyse oli enemmänkin pudonneiden lehtien keräämisestä, mutta kyllä se siinä samalla lyheni varsinkin tuolta talon sivuilta. Ja sitten ryhdyin laittamaan jouluvaloja! Siinä samassa auringonpaisteessa. Ja kaikki, mitä talosta löytyi. Omat ja perityt. Kylä muuten on hienot. Mutta kuvia ei ole vielä, sillä pimeän tuloon on vielä puoli tuntia. Sitten yritän saada jonkinlaisia kuvia kännykällä. Pysykää siis tuon kuvapäiväkirjan kanavalla!
Hyvää joulunodotusta ja tilulililulei, se on soinut kauppakeskuksessa jo kaksi viikkoa, huoh!
perjantai 29. marraskuuta 2013
tiistai 26. marraskuuta 2013
Puutarha, siis oikeesti: puutarhabloggaus
No nyt ollaan kovasti vieraalla maaperällä, mutta siihenhän tässä on jo totuttu, joten antaa mennä vaan. Tämän talon kylkiäisenä kun sattui tulemaan tuon etupihan lisäksi takapiha, joten pientä puuhaa riittäisi. Ja aloitetaan asiaankuuluvasti ja ytimekkäästi joulukoristuksista! Alla olevissa kuvaissa siis näkyy suunnaton ponnisteluni asian suhteen. Mutta tämä on voimassa vain toistaiseksi, odottakaapas, kun näette millaiset jouluvalot meille tulee. Minä ainakin odotan, sillä meillä on autotallissa kaksi laatikollista ystäviltä perittyjä jouluvaloja, joiden loiste paljastetaan ensi viikonloppuna. Sillä minähän en ennen Thanksgivingiä niitä ripusta. Voin kyllä illalla joogaan mennessä ottaa kuvat kahden naapurin jouluvaloista, niin pääsette ennakkotunnelmaan, josseivat nuo rusetit teille riitä. Ja haluan vielä huomauttaa, että löysin tuon kuusikrassimikälien koristuksen kuudella taalalla Pikestä. En sitten ottanut sitä kolmenkylmin vilkkuvalo-kimalle-härpäkettä. Jotain täytyy jättää ensi vuoteen!
Tässä olis sitten postilaatikolle istuttamani kevätkukkaset. Tai siis syyskukkaset, sillä mitkään muut eivät kestä pakkasta. (Oho, jaa ei vai?) Vasemmassa kuvassa on taannoin hankkimani mini-pansiesit ja oikeammassa näette sitten oikeat Pansiet, joita kahdella taalalla alennusmyynnistä lisäkkeeksi ostin. Ja kauan on kestänyt oppia tuo oikeamielinen kukkasen nimi; tarkistakaapa vain sanakirjoistanne mitä kaikkea orvokki tässä maassa tarkoittaakaan.
Ja pysytäänpä vielä hetkinen tuolla etupihalla, jossa kasvaa kaksi typerää puuta. Typerää siis siksi, että lehtipuut ne vaan tiputtaa vaan lehtensä syksyisin ja tältä se sitten näyttää. Eikä sitä kukaan jaksa haravoida eikä nuo pikkulehtiset (nyt pitäis varmaan selvittää mikä puu on kyseessä; se on PUU -kele) lähde mihkään lehtipuhaltimella. Ja sitten kävi niin, että allekirjoittanut ei osannut - sen jälkeen kun oli asentanut kutaleen koneen sen kahvasen oikeaan asentoon oikeilla ruuveilla (muuten se ei mahdu varastokoppiin) ja kiroilla sen pussukan, johon lehdet sitten kerääntyy, paikoilleen ja tarkistanut, että bensaa on koneessa - vetää sitä käyntiin. Puhun siis koneesta, joka ei ansaitse tulla kuvatuksi tänne, mutta majailee nyt tuolla autotallissa poreammeen kanssa. Tänään kun esteri on sen verran suopealla tuulella, että pihalle ei kukaan mennyt ja vesilillukossahan nuo tuolla uiskentelevat (ilman poreita toki). Ja sitten tiedoksi kaikille insinööreille: jos vaimo soittaa ja kysyy, tarviiko jotain vipstaakia johonkin suuntaan käynnistettäessä vääntää, niin vastaus on JOO, pidä se vipstaaki alhaalla. Sillä koneella olis siis voinut kerätä noi lehdet maasta; nurmikko ei sinällänsä leikkaamista enää marraskuun LOPUSSA kaipaa. Helmikuussa sitten vasta.
Ja sitten mennään sinne takapihalle. Alla seisovassa vasemmassa kuvassa on kääntämäni neljäsosa kasvimaasta ja oikeassa kuvassa näkyy sitten samaisen maan itäpäädyn kääntämätön ja harventamaton osa. Vuokraan sen ensitilassa eniten tarjoavalle ja lupaan vielä kastellakin, mutta ainuttakaan rikkaruohoa en siitä nouki!
Tässä vaiheessa kunnianhimoinen tavoitteeni on raivata (tai ajattelin ennemminkin kasketa sen) toinen neljäsosa, johon sitten salaattia voisin pupusille laittaa. Porkkanoista en ole ollenkaan varma, mutta kaalia tämä maa tunnetusti kasvattaa, joten sitä sitten. Ja siitä toisestä puolesta saisi kyllä vaikka perunamaan, mutta ei ole tallipaikkaa sille hevoselle, joka tarvittaisiin vakoamaan. Joten perunat ehkä jää. Tomaattia tottakai, mutta se on sitten kevään hommia. Jokaisen itseään kunnioittava puutarhaihminen siis panostaa tuleviin istutuksiinsa jo syksyllä (vai lieneekö kyseessä urbaani legenda?)
Tässä on siis kuva toisesta näiväsestä piikkiruusupuskasta, jonka juurikin nipsuttelin varsin matalaksi. Tullee sitten keväällä jos on tullakseen. Siinä näkyy myös noita valmiita kehikoita, joiden keskelle sitten sopii laittaa niitä tomaatteja tai muita asiaankuuluvia peppereitä, joita ei siis paprikoiksi täällä kutsuta.
Tässä olis sitten postilaatikolle istuttamani kevätkukkaset. Tai siis syyskukkaset, sillä mitkään muut eivät kestä pakkasta. (Oho, jaa ei vai?) Vasemmassa kuvassa on taannoin hankkimani mini-pansiesit ja oikeammassa näette sitten oikeat Pansiet, joita kahdella taalalla alennusmyynnistä lisäkkeeksi ostin. Ja kauan on kestänyt oppia tuo oikeamielinen kukkasen nimi; tarkistakaapa vain sanakirjoistanne mitä kaikkea orvokki tässä maassa tarkoittaakaan.
Ja pysytäänpä vielä hetkinen tuolla etupihalla, jossa kasvaa kaksi typerää puuta. Typerää siis siksi, että lehtipuut ne vaan tiputtaa vaan lehtensä syksyisin ja tältä se sitten näyttää. Eikä sitä kukaan jaksa haravoida eikä nuo pikkulehtiset (nyt pitäis varmaan selvittää mikä puu on kyseessä; se on PUU -kele) lähde mihkään lehtipuhaltimella. Ja sitten kävi niin, että allekirjoittanut ei osannut - sen jälkeen kun oli asentanut kutaleen koneen sen kahvasen oikeaan asentoon oikeilla ruuveilla (muuten se ei mahdu varastokoppiin) ja kiroilla sen pussukan, johon lehdet sitten kerääntyy, paikoilleen ja tarkistanut, että bensaa on koneessa - vetää sitä käyntiin. Puhun siis koneesta, joka ei ansaitse tulla kuvatuksi tänne, mutta majailee nyt tuolla autotallissa poreammeen kanssa. Tänään kun esteri on sen verran suopealla tuulella, että pihalle ei kukaan mennyt ja vesilillukossahan nuo tuolla uiskentelevat (ilman poreita toki). Ja sitten tiedoksi kaikille insinööreille: jos vaimo soittaa ja kysyy, tarviiko jotain vipstaakia johonkin suuntaan käynnistettäessä vääntää, niin vastaus on JOO, pidä se vipstaaki alhaalla. Sillä koneella olis siis voinut kerätä noi lehdet maasta; nurmikko ei sinällänsä leikkaamista enää marraskuun LOPUSSA kaipaa. Helmikuussa sitten vasta.
Tässä vaiheessa kunnianhimoinen tavoitteeni on raivata (tai ajattelin ennemminkin kasketa sen) toinen neljäsosa, johon sitten salaattia voisin pupusille laittaa. Porkkanoista en ole ollenkaan varma, mutta kaalia tämä maa tunnetusti kasvattaa, joten sitä sitten. Ja siitä toisestä puolesta saisi kyllä vaikka perunamaan, mutta ei ole tallipaikkaa sille hevoselle, joka tarvittaisiin vakoamaan. Joten perunat ehkä jää. Tomaattia tottakai, mutta se on sitten kevään hommia. Jokaisen itseään kunnioittava puutarhaihminen siis panostaa tuleviin istutuksiinsa jo syksyllä (vai lieneekö kyseessä urbaani legenda?)
Tässä on siis kuva toisesta näiväsestä piikkiruusupuskasta, jonka juurikin nipsuttelin varsin matalaksi. Tullee sitten keväällä jos on tullakseen. Siinä näkyy myös noita valmiita kehikoita, joiden keskelle sitten sopii laittaa niitä tomaatteja tai muita asiaankuuluvia peppereitä, joita ei siis paprikoiksi täällä kutsuta.
Seuraavassa kuvassa näkyykin sitten LAPIO. Se on oiva työkalu ja inhoan sitä jo melkein sydämeni pohjasta, mutta olen sen verran humanisti, etten sitten (ette varmaan arvaa mihin ammattikuntarotuun tässä salamyhkäisesti viittaan) kuitenkaan marssi Lowesiin ostamaan mitä lien maanmuokkaustankkikalustoa, vaan sisulla ja naisvoimalla mennään. Etummainen puska on muuten mustikka ja takana rasberry ja vadelmat! Ihan omin kätösin ja kinttusin maahan kaivettu.
Sain sitten viimeinkin aikaiseksi kävellä sinne Pike Garden centeriin ja loimme aivan uuden asiakassuhteen: he saavat rahani, ja minä saan puutarhan. Meni syteen tai saveen, sillä KANTA-ASIAKKAANA minulla on elinikäinen TAKUU kaikille istutettaville kasveille. Jos (lue: kun) onnistun nämä pusikot tappamaan, niin kaivan ne ylös maasta ja palautan, ja hups vaan: saan uudet tilalle! Ei huono kauppa minulle ollenkaan. Olen muuten sitten kyseinen kauppareissun jälkeen Marvinin ylin ystävä (semmonen kaksimetrinen kuusikymppinen geltlemanni). Jaa mistä tiedän, no en mistään, mutta tiedän missä Marvin on matkustanut, mitä harrastaa, missä asuu, miten hoitaa puutarhaansa ja mihin tahtoisi muuttaa seuraavaksi, jos olisi varaa. Kyllä Suomessa kutsutaan ystäväksi jokaista, josta noin monta henkilökohtaista asiaa tietää! Mutta älkää kertoko Marvinin pomolle, ettei hän sitten myynyt minulle lisämultaa ja lannoitetta, joita en siis tokikaan tarvitse, mutta kun Marvinin tarvitsisi myydä. Vaikka henkilökohtaisesti suosiikin luomua ja paikallisia kasveja.
Nyt sitten jännitetään sitä, milloin on palautettava ensimmäinen kuollut marjapuskani. Ja tuleeko mun puskiini marjoja. Ja jos tulee, niin minkämerkkinen lintu ne syö. Ja sitten on investoitava siihen verkkoon. Ja kastelusysteemiin. Ja jos marjoja sitten oikeesti tulee, niin kipaisen hetpikaa ostamaan näille puskille kymmenen uutta kaveria.
Jos saan tuon loppupään joskus möyhennettyä.
Sillä mikään ei ole niin tärkeää kuin puutarhanhoito, eikä sekään ole loppujen lopuksi tärkeää.
sunnuntai 17. marraskuuta 2013
Mikä Jenkeissä kummastuttaa!?
Kaveri vinkkasi facebookissa linkistä, johon muualta tulleet ovat kirjanneet ylös mielestään kummallisia asioita Amerikassa. Tässä oma näkemykseni lukemani pohjalta. Siis: mikä minua kummastuttaa Pohjois-Karoliinassa.
Inhoan sitä, että mikään ei maksa sitä, mitä hintalapussa sanoo! Ravintolassa pitää laskea lisäksi tippi ja kaupassa hintaan lisätään vero. Etelä-Karoliinan puolella se on pienempi kuin meillä, joten käyn siellä tankkaamassa. Tippi raivostuttaa, kun aina (koskaan) ei tiedä tipatako vai ei. Ja silläkin on kaksi nimeä, virallisemmin gratuity.
Toisaalta taas kivaa on se, että kaiken voi aina palauttaa, eikä kukaan kysy miksi. Senkun palautat ja saat rahat takaisin. Kuulin juuri Lowesilla kuinka eräskin mies palautti 9 kuukautta sitten ostamansa tavarat, joita ei sitten tarvinnutkaan. Ja sai lahjakortin.
Sitä en ymmärrä, että Hersheytä kutsutaan suklaaksi. Sillä ei ole mitään tekemistä suklaan kanssa!
Amerikkalaiset rakastavat maataan, lippuaan ja uskontoaan. Intomielisesti ja piilottelematta. Suomalainen ei-edes-tapakristitty tuppaa välillä ottamaan touhotuksen ulkokultaisena itsensä ylistämisenä jeesuksen välityksellä, mutta sitä se ei ole. Ihmiset ihan oikeasti uskovat jumalaansa, mikä ei sinänsä häiritse, koska takana ei ole julistamisen maku. Meikäläiselle se, että lippu liehuu (tai usko mainitaan) joka salossa, pihassa, autossa ja postilaatikossa ei sinällään nosta lipun arvoa, vaan enemmänkin tylsistyttää sen arvokasta sanomaa. Ja tällä samalla allekirjoittaneella seisoo kotomaan lippu sekä etupihalla että auton takalasissa.
Autot ovat täällä pääosin isoja ja kiiltäviä. Niillä ajetaan surutta ja liikennesääntöjä lieventäen aina ja joka paikkaan. Miksikö? Siksi, että busseja tahi junia ei kulje! Sen sijaan keltaiset koulubussit näkyvät (ja kuuluvat) usein; jokaisella lapsella on oikeus koulukuljetukseen, vaikka koulu olisi 200 metrin päässä kotoa. Osa vanhemmista ajaa sitten autolla lasta vastaan koulubussille (sen 200 metriä) ja osa kuskaa lapsensa kouluun, mikä tarkoittaa jokapäiväistä 40-80 minuutin jonotusta koulun pihaan ja sieltä pois. Alle 14-vuotias lapsi ei saa kävellä 200 metriä autolta koulun pihaan, vaan jokainen lapsi on tipautettava määrätylle alueelle, josta hänet myös haetaan. Äidit ehtivät lukea monta romaania koulukuljetusjonossa!
Amerikassa hypätään ikstriimistä toiseen ääripäähän surutta. Kiipeäminen ei tarkoita, että ensin säästetään yksiötä ja sitten kaksiota ja pikkuhiljaa neliötä kohti. Kun ostetaan, niin ostetaan kunnolla. Koko setti, isompi auto ja talo, johon suomalainen helposti majoittaisi kolme perhettä. Yhdestä ravintola-annoksesta ruokkisi kolme henkeä ja kaikki liikenevä tyrkyteään automaattisesti kotiin vietäväksi. Roskaruokaa saa pikkurahalla, mutta terveellinen sapuska on kallista. Moskalla ruokitut lapset ovat ylipainoisia viisivuotiaina, eikä heillä ole koskaan varaa maksaa itselleen terveysvakuutusta. Sillä sairausvakuutus on liian kallis tällä haavaa jo keskiluokkaisillekin tulonsaajille, mikäli sellaista enää saa. Iso osa vakuutusyhtiöistä myy ei-oota (lue: emme halua myydä, koska sairastamattomia on liian vähän suhteessa sairastaviin vakuutuksenottajiin) obamacaren myötä. Ja mikä surullisinta, ihmiset eivät tiedä mistä (tässäkään) asiassa on kyse.
Jokaisella lapsella on iPod tai iPad tai jokin muu vastaava peliversio ja aikuiset ovat koko ajan saatavilla ja käytettävissä erilaisten viestimien välityksellä. Puhelimiin on olemassa squaret ja muut maksusysteemit ja oma pankkitili on aina muutaman napin painalluksen takana (paitsi jos olet luokan ö-kansalainen eli luottotiedoton tai ulkkis, jolla ei ole luottokorttia), mutta silti: iso osa rahaliikenteestä kulkee edelleen sekkeinä! Kenelläkään ei ole käteistä, vaikka jokaisen pankin automaatille pääsee autokaistaa pitkin nousematta autosta. Eikä sitä takamusta tarvitse autonpenkistä nostaa kaupassa, Starbucksissa tai pikaruokalassakaan. Ulkoilmaleffateattereita sen sijaan ei nykyään juuri ole, mutta leffassa voi samalla syödä (moska)ruokaa (tarjoilija kiikuttaa sitä koko esityksen ajan) ja teatterissa nauttia viiniä katsomossa niin paljon kuin sielu sallii. Ja aika paljon sallii myös poliisisetä, sillä ei niitä busseja tai junia kulje viikonloppuisin sen enempää kuin viikollakaan.
Byrokratia on ihan omaa luokkaansa ja amerikkalainen byrokraatti rakastaa paperia vielä enemmän kuin suomalainen tuotantolaitos. Kun olen allekirjoittanut noin 26 paperia, niin niistä kaikista otetaan sitten kopio arkistoon ja toinen jonnekin muualle. Lääkäriin, hierojalle tai muuhun osavaltion valtuuttaman HIPAA-lain (paikallinen henkilösuojatietoturvaäläkoskaanpaljastaminutakenellekään) alaiseen palveluun on aina seitsemän sivun allekirjoitusurakka. Ajokorttitoimistot ovat kuin yhteiskunta pienoiskoossa: muutamalla on valta, vielä harvemmalla pääsy ja kaikki ovat yhtä tyhmiä. Jonottaminen on päivän sana, mutta kun tiskille pääset, niin palvelu on ystävällistä. Jos sinne tiskille pääset. Asia hoituu reippaasti, jos mukanasi on tarvittava määrä oikeanlaisia ja riittävän leimattuja papereita kolmena kappaleena. Ja siellä on muuten käytävä ajokortti uusimassa tasaisin väliajoin ja kaksoiskappale haettava myös osoitteenmuutoksen yhteydessä.
Palvelu kaupoissa on ystävällistä ja tasalaatuista, joten sen kerran kuin myyjällä on huono päivä, niin siitä oikeasti tekee mieli valittaa. Tottumus on toinen luonto ja suomalainen hyvä palvelu ja samalla tasolla kuin täällä rutiini. Aurinkoisiin hymyihin kuulkaas tottuu kovinkin nopeasti!
Mutta sitä en jaksa käsittää, että kaikki muistavat kaikkien elokuvien nimet ja kussakin leffassa näytelleet näyttelijät siitä vuodesta kun ovat täyttäneet kymmenen! Samoin kuin ihmisten nimet, sillä kulttuuriin kuuluu tervehtiä jokaista etunimellä. Aina ja kaikkialla missä nimi on tiedossa. Jokaista joogaajaa tervehditään ja jokainen ohjaaja käy esittelemässä itsensä kädestä pitäen. Lapsille olen Miss Kata ja muille mä´äm. Ko/kö-kysymykseen vastataan aina yes/no ma´am / sir; mikä ei meikäläiseen tartu millääan. Omasta suusta omin korvin kuultua menee aivan liian korniksi. Höpöttäminen on taito sinänsä eikä vaikeneminen ole kultaa.
Koulusysteemi täällä on aivan pakarasta, sillä monivalinta on jokaisen äärirajoille vedetyn alipalkatun opettajan tae stardardoidusta tiedonjakamisesta. Opettajan palkalla kun ei aina ole varaa ottaa liability-vakuutusta, jolla saisi itsensä turvattua äidinpikkukultahippusten loukkaamisesta seurattuja oikeustaisteluja. Tästä syystä muksut oppivat menemään sieltä missä aita on työläin ja jokainen asia selitetään viimeisen päälle pitkäveteisesti niin, ettei oma ymmärrys vaan tule kehitettyä. Toisena, erinomaisen suosittuna, tapana on kotikouluttaa omat pikku kullannuput. Se käy helposti ja kaikki standardoidut testit saa kätevästi sopivaa maksua vastaan tilattua netitse kotiin. Fiksu lapsi oppii tarvittavan oppimäärän nopeasti ja ensimmäiset kahdeksan vuotta homma on suhteellisen helppoa. Lukioiässä tilanne muuttuu, sillä neljävuotinen lukio tähtää sopivan collegen/yliopiston löytämiseen ja sinne sisään pääsemiseen. Sisään tuntuu pääsevän kolmea reittiä: 1. Olemalla erinomaisen hyvä standarditesteissä ja vastaustekniikassa (tätä varten on tietenkin olemassa preppauskursseja, jos on fyffeä niitä rahoittaa). 2. Olemalla äärettömän tietämätön/piittaamaton oman kroppansa fyysisistä rajoituksista eli urheilemalla vimmatusti ja 3. Syntymällä rikkaaseen perheyhteisöön. Tämä sisäänpääsyn varmistaminen siis vielä kaikki neljä (4) vuotta, mutta hienoa olisi jos jo kyseisen neljän vuoden aikana suorittaisit muutaman erinomaisen työlään collegekurssin (AP-kurssit), jotta ne olisi sitten suoritettuna ja siellä collegessa voisit sitten maksaa joistain muista erinomaisen tärkeistä tietohippusista. Tämän hetkisen kokemukseni valossa kaikki edellämainittu suunnittelu ja selvittely vaatii vähintään yhden vanhemman kokoaikaisen työajan, jotta lapsosen tie olisi riittävän turvattu. Lapsen omat rationaaliset (koulussa opettamattomat) kyvyt ja/tai käytettävissä oleva aika, eivät kaikkeen selvittelyyn riitä. Ja sitten kun viimeinen lukiovuosi koittaa, niin marraskuussa alkaa kaikkien äitien ylpeyden juhlat: koulussa parhaiten pärjäävät näyttävät pääsevän useampaan hakemaansa yliopistoon (saat siis hakea useaan, yhteishakua ei ole) ja viimeisen puoli vuotta lukioaikaa voi parhaassa tapauksessa ottaa vapaaksi, jos tarvittavat kurssit on kerran suoritettu.
Mutta ihan kaikkea en minäkään ymmärrä. Kuten sitä, miten paljon vouhotetaan miehistä sukkahousuissa ja kypärissä, kun ei edes ymmärretä sitä, että pallo on oikeasti PYÖREÄ ja jos sitä tungetaan koriin, se on koripallo, jos taas käytetään käsiä, niin käsipallo ja jos puetaan ne sukkahousut, niin...
Sen taas ymmärrän, että puhun paikallista kieltä miten sattuu, mutta tilanne nyt on se mikä on. Se, että jokainen, aina ja kaikkialla korostaa kuinka hieno aksentti minulla on, ei mieltäni kohota. Tiedän kuinka sössin, eikä siitä koko ajan tarvitse muistuttaa.
Inhoan sitä, että mikään ei maksa sitä, mitä hintalapussa sanoo! Ravintolassa pitää laskea lisäksi tippi ja kaupassa hintaan lisätään vero. Etelä-Karoliinan puolella se on pienempi kuin meillä, joten käyn siellä tankkaamassa. Tippi raivostuttaa, kun aina (koskaan) ei tiedä tipatako vai ei. Ja silläkin on kaksi nimeä, virallisemmin gratuity.
Toisaalta taas kivaa on se, että kaiken voi aina palauttaa, eikä kukaan kysy miksi. Senkun palautat ja saat rahat takaisin. Kuulin juuri Lowesilla kuinka eräskin mies palautti 9 kuukautta sitten ostamansa tavarat, joita ei sitten tarvinnutkaan. Ja sai lahjakortin.
Sitä en ymmärrä, että Hersheytä kutsutaan suklaaksi. Sillä ei ole mitään tekemistä suklaan kanssa!
Amerikkalaiset rakastavat maataan, lippuaan ja uskontoaan. Intomielisesti ja piilottelematta. Suomalainen ei-edes-tapakristitty tuppaa välillä ottamaan touhotuksen ulkokultaisena itsensä ylistämisenä jeesuksen välityksellä, mutta sitä se ei ole. Ihmiset ihan oikeasti uskovat jumalaansa, mikä ei sinänsä häiritse, koska takana ei ole julistamisen maku. Meikäläiselle se, että lippu liehuu (tai usko mainitaan) joka salossa, pihassa, autossa ja postilaatikossa ei sinällään nosta lipun arvoa, vaan enemmänkin tylsistyttää sen arvokasta sanomaa. Ja tällä samalla allekirjoittaneella seisoo kotomaan lippu sekä etupihalla että auton takalasissa.
Autot ovat täällä pääosin isoja ja kiiltäviä. Niillä ajetaan surutta ja liikennesääntöjä lieventäen aina ja joka paikkaan. Miksikö? Siksi, että busseja tahi junia ei kulje! Sen sijaan keltaiset koulubussit näkyvät (ja kuuluvat) usein; jokaisella lapsella on oikeus koulukuljetukseen, vaikka koulu olisi 200 metrin päässä kotoa. Osa vanhemmista ajaa sitten autolla lasta vastaan koulubussille (sen 200 metriä) ja osa kuskaa lapsensa kouluun, mikä tarkoittaa jokapäiväistä 40-80 minuutin jonotusta koulun pihaan ja sieltä pois. Alle 14-vuotias lapsi ei saa kävellä 200 metriä autolta koulun pihaan, vaan jokainen lapsi on tipautettava määrätylle alueelle, josta hänet myös haetaan. Äidit ehtivät lukea monta romaania koulukuljetusjonossa!
Amerikassa hypätään ikstriimistä toiseen ääripäähän surutta. Kiipeäminen ei tarkoita, että ensin säästetään yksiötä ja sitten kaksiota ja pikkuhiljaa neliötä kohti. Kun ostetaan, niin ostetaan kunnolla. Koko setti, isompi auto ja talo, johon suomalainen helposti majoittaisi kolme perhettä. Yhdestä ravintola-annoksesta ruokkisi kolme henkeä ja kaikki liikenevä tyrkyteään automaattisesti kotiin vietäväksi. Roskaruokaa saa pikkurahalla, mutta terveellinen sapuska on kallista. Moskalla ruokitut lapset ovat ylipainoisia viisivuotiaina, eikä heillä ole koskaan varaa maksaa itselleen terveysvakuutusta. Sillä sairausvakuutus on liian kallis tällä haavaa jo keskiluokkaisillekin tulonsaajille, mikäli sellaista enää saa. Iso osa vakuutusyhtiöistä myy ei-oota (lue: emme halua myydä, koska sairastamattomia on liian vähän suhteessa sairastaviin vakuutuksenottajiin) obamacaren myötä. Ja mikä surullisinta, ihmiset eivät tiedä mistä (tässäkään) asiassa on kyse.
Jokaisella lapsella on iPod tai iPad tai jokin muu vastaava peliversio ja aikuiset ovat koko ajan saatavilla ja käytettävissä erilaisten viestimien välityksellä. Puhelimiin on olemassa squaret ja muut maksusysteemit ja oma pankkitili on aina muutaman napin painalluksen takana (paitsi jos olet luokan ö-kansalainen eli luottotiedoton tai ulkkis, jolla ei ole luottokorttia), mutta silti: iso osa rahaliikenteestä kulkee edelleen sekkeinä! Kenelläkään ei ole käteistä, vaikka jokaisen pankin automaatille pääsee autokaistaa pitkin nousematta autosta. Eikä sitä takamusta tarvitse autonpenkistä nostaa kaupassa, Starbucksissa tai pikaruokalassakaan. Ulkoilmaleffateattereita sen sijaan ei nykyään juuri ole, mutta leffassa voi samalla syödä (moska)ruokaa (tarjoilija kiikuttaa sitä koko esityksen ajan) ja teatterissa nauttia viiniä katsomossa niin paljon kuin sielu sallii. Ja aika paljon sallii myös poliisisetä, sillä ei niitä busseja tai junia kulje viikonloppuisin sen enempää kuin viikollakaan.
Byrokratia on ihan omaa luokkaansa ja amerikkalainen byrokraatti rakastaa paperia vielä enemmän kuin suomalainen tuotantolaitos. Kun olen allekirjoittanut noin 26 paperia, niin niistä kaikista otetaan sitten kopio arkistoon ja toinen jonnekin muualle. Lääkäriin, hierojalle tai muuhun osavaltion valtuuttaman HIPAA-lain (paikallinen henkilösuojatietoturvaäläkoskaanpaljastaminutakenellekään) alaiseen palveluun on aina seitsemän sivun allekirjoitusurakka. Ajokorttitoimistot ovat kuin yhteiskunta pienoiskoossa: muutamalla on valta, vielä harvemmalla pääsy ja kaikki ovat yhtä tyhmiä. Jonottaminen on päivän sana, mutta kun tiskille pääset, niin palvelu on ystävällistä. Jos sinne tiskille pääset. Asia hoituu reippaasti, jos mukanasi on tarvittava määrä oikeanlaisia ja riittävän leimattuja papereita kolmena kappaleena. Ja siellä on muuten käytävä ajokortti uusimassa tasaisin väliajoin ja kaksoiskappale haettava myös osoitteenmuutoksen yhteydessä.
Palvelu kaupoissa on ystävällistä ja tasalaatuista, joten sen kerran kuin myyjällä on huono päivä, niin siitä oikeasti tekee mieli valittaa. Tottumus on toinen luonto ja suomalainen hyvä palvelu ja samalla tasolla kuin täällä rutiini. Aurinkoisiin hymyihin kuulkaas tottuu kovinkin nopeasti!
Mutta sitä en jaksa käsittää, että kaikki muistavat kaikkien elokuvien nimet ja kussakin leffassa näytelleet näyttelijät siitä vuodesta kun ovat täyttäneet kymmenen! Samoin kuin ihmisten nimet, sillä kulttuuriin kuuluu tervehtiä jokaista etunimellä. Aina ja kaikkialla missä nimi on tiedossa. Jokaista joogaajaa tervehditään ja jokainen ohjaaja käy esittelemässä itsensä kädestä pitäen. Lapsille olen Miss Kata ja muille mä´äm. Ko/kö-kysymykseen vastataan aina yes/no ma´am / sir; mikä ei meikäläiseen tartu millääan. Omasta suusta omin korvin kuultua menee aivan liian korniksi. Höpöttäminen on taito sinänsä eikä vaikeneminen ole kultaa.
Koulusysteemi täällä on aivan pakarasta, sillä monivalinta on jokaisen äärirajoille vedetyn alipalkatun opettajan tae stardardoidusta tiedonjakamisesta. Opettajan palkalla kun ei aina ole varaa ottaa liability-vakuutusta, jolla saisi itsensä turvattua äidinpikkukultahippusten loukkaamisesta seurattuja oikeustaisteluja. Tästä syystä muksut oppivat menemään sieltä missä aita on työläin ja jokainen asia selitetään viimeisen päälle pitkäveteisesti niin, ettei oma ymmärrys vaan tule kehitettyä. Toisena, erinomaisen suosittuna, tapana on kotikouluttaa omat pikku kullannuput. Se käy helposti ja kaikki standardoidut testit saa kätevästi sopivaa maksua vastaan tilattua netitse kotiin. Fiksu lapsi oppii tarvittavan oppimäärän nopeasti ja ensimmäiset kahdeksan vuotta homma on suhteellisen helppoa. Lukioiässä tilanne muuttuu, sillä neljävuotinen lukio tähtää sopivan collegen/yliopiston löytämiseen ja sinne sisään pääsemiseen. Sisään tuntuu pääsevän kolmea reittiä: 1. Olemalla erinomaisen hyvä standarditesteissä ja vastaustekniikassa (tätä varten on tietenkin olemassa preppauskursseja, jos on fyffeä niitä rahoittaa). 2. Olemalla äärettömän tietämätön/piittaamaton oman kroppansa fyysisistä rajoituksista eli urheilemalla vimmatusti ja 3. Syntymällä rikkaaseen perheyhteisöön. Tämä sisäänpääsyn varmistaminen siis vielä kaikki neljä (4) vuotta, mutta hienoa olisi jos jo kyseisen neljän vuoden aikana suorittaisit muutaman erinomaisen työlään collegekurssin (AP-kurssit), jotta ne olisi sitten suoritettuna ja siellä collegessa voisit sitten maksaa joistain muista erinomaisen tärkeistä tietohippusista. Tämän hetkisen kokemukseni valossa kaikki edellämainittu suunnittelu ja selvittely vaatii vähintään yhden vanhemman kokoaikaisen työajan, jotta lapsosen tie olisi riittävän turvattu. Lapsen omat rationaaliset (koulussa opettamattomat) kyvyt ja/tai käytettävissä oleva aika, eivät kaikkeen selvittelyyn riitä. Ja sitten kun viimeinen lukiovuosi koittaa, niin marraskuussa alkaa kaikkien äitien ylpeyden juhlat: koulussa parhaiten pärjäävät näyttävät pääsevän useampaan hakemaansa yliopistoon (saat siis hakea useaan, yhteishakua ei ole) ja viimeisen puoli vuotta lukioaikaa voi parhaassa tapauksessa ottaa vapaaksi, jos tarvittavat kurssit on kerran suoritettu.
Mutta ihan kaikkea en minäkään ymmärrä. Kuten sitä, miten paljon vouhotetaan miehistä sukkahousuissa ja kypärissä, kun ei edes ymmärretä sitä, että pallo on oikeasti PYÖREÄ ja jos sitä tungetaan koriin, se on koripallo, jos taas käytetään käsiä, niin käsipallo ja jos puetaan ne sukkahousut, niin...
Sen taas ymmärrän, että puhun paikallista kieltä miten sattuu, mutta tilanne nyt on se mikä on. Se, että jokainen, aina ja kaikkialla korostaa kuinka hieno aksentti minulla on, ei mieltäni kohota. Tiedän kuinka sössin, eikä siitä koko ajan tarvitse muistuttaa.
maanantai 11. marraskuuta 2013
Jalkapalloa sukkahousuissa
Ei, tällä kertaa en ole itse pelaamassa, vaan tommosta outoa melskaamista tulee justiinsa telkkarista. Tai siis siellä noi äijät pyllistelee kypärät päässä pitkin tartaria, joten ei se minusta jalkapallolta näytä, mutta olkoon sitten. Ihan yhtä vähän jaksan innostua soccerista. En siis pätkän vertaa, mutta kaikki muut täällä on ihan kuumissaan aiheesta. Siis myös naiset. Jalkapallosta. Käsittämätöntä, ja minä pidän pintani: en todellakaan lähde katsomaan peleja kavereitten kanssa, en telkkarista enkä stadionille. Juu, mutta kun se on sosiaalinen tapahtuma ja siellä on niin hauskaa... Pitäkää hauskanne, mä meen teatteriin!
Vaikken ole mennyt sinnekään ainakaan neljään viikkoon (taitaa olla ennätys), sillä kotonurkissakin on ollut puuhaa. Ruokahuoneessa on lattia, mutta koska lasit on kaikki edelleen pahvilaatikoissa, niin en ole vielä kuviin asti ehtinyt. Kylppärissä on pönttö ja pesualtaan, mutta suihkukaappi ja amme on vielä Lowesin huomassa. Autotallissa on hyllyt ja ruohonleikkurikin hankittu. Muutamia tauluja on seinillä ja hyllyjäkin on jo saatu pysymään seinässä. Alkaa näyttää asutulta, kun kaikki ajattelemani kolme verhotankoakin verhoineen on paikallaan. Tänään käytiin ostamassa sohva, sillä vuodesohva on nyt vierashuoneen vuoteena (koekäyttämättä!) ja tuo ikealainen loveseat on liian pieni. (Loveseat on kahdenistuttava sohva, jota ei sovi sohvaksi tässä maassa kutsua.) se saanee siirtyä kitarahuoneeseen, kun aika koittaa.
Kitarahuone on siis äijäseni kitaroiden säilytyshuone tai man cave, jos sellaiseksi ei autotallia lasketa. Autotallissa kun on vaan kaksi mieheni maailman täyttävää asiaa: Harrikka ja jääkaappi täynnä olutta. Ja lisäksi hyllyittäin työkaluja, joita voi sitten tarvittaessa asetella siihen kaluvyöhön tarvittavan määrän kerrallaan. Tässä on myös syy siihen, että kaikkia hyllyä ei viitsi pultata seinään kerralla; muutenhan mies ei sais pukea tuota miehisyyden ankkuria ollenkaan niin usein yllensä. Arvojärjestys se olla pitää eli autollani tai ruohonleikkurilla ei autotalliin näytä olevan mitään asiaa, toinen on jätetty takapihan vajaan ja toinen etupihalle Truckin viereen. Se ei autotalliin muuten mahtuiskaan, ei vaikkei sitä kaksipyöräistä siellä olisikaan.
Takapiha onkin sitten oma juttunsa. Siellä nimittäin seisoo se kasvimaa. Heinittyneenä toki, mutta ihan kunnon kasvimaasta on kyse. Tai meikäläisen viherpeukaloille tuo on jo perunamaa, jolla ruokkisi tämän perheen koko talven. Puhutaan siis puoltoista kertaa neljän metrin määräpalstasta ja tomaatti- ja chilikehikot päälle. Kehikoita ja verkkovirityksiä on tontin hämisviidakossa sitten lisää, joten sinne saisi vaikka mitä. Jos olisi taitoa eli tai edes intoa. Meikäläisen into on lähes rajatonta, niin kauan kuin saa pysyä raivaamisen, repimisen ja rääpimisen puolella, mutta heti kun kyse on istuttamisesta, perkaamisesta, lannoittamisesta tai vaikka vain kastelemisesta, niin tuo tuppaa katoamaan jonnekin.
Olen raivannut kasvimaasta neljäsosan sekä kehikot. Käänsin omin pikku kätösin tuon pienen pläntin ja ajattelin kauhuissani samaa operaatiota kolmenkymmenenviiden asteen helteessä, jossa pelkkään nurmikonleikkuuseenkin tarvitsen kolme tuntia lepoaikaa jokaista kymmenen minuutin leikkuupätkää kohti. Tällä matematiikalla nurmikon leikkaamiseen menee päivä ja koska sen saa leikata keskimäärin puoltoista kertaa viikossa huhtikuusta marraskuuhun, niin aika rajoitetuksi jää kasvimaanhoitoaika. Toisaalta oman maan salaatit (jos ne saa pupusilta suojattua), tomaatit ja kurkut - toukokuusta lokakuuhun- kuullostaa aika suloiselta. Jos saa kastelujärjestelmän viritettyä. Jos joku repii rikkaruohot. Jos joku istuttaa ne sinne. Lannottaa savimaan. Myrkyttää tai kehittää minkälie heinäsirkka- ja leppäkerttuarmeijan. Hmm.
Koska kasvimaa nyt kummiskin on siinä verkkoineen päivineen, niin jotain sinne on laitettava. Ehkä vattupuskia? Tai puskamustikkaa? Viinitarha? Niin pitkälle olen jo päässyt, että harkitsen Pike Nurseryyn marssimista ja neuvon kysymistä. Puut pitäisi istuttaa nyt, mutta millon pensaat? Vai luottaisko perennoihin tai laatisi luonnonnniityn hämähäkeille. Ainakin niille myrkyllisille.
Saa nähdä kuinka tässä käy, haravaan kun ei tänään loppuviimeksi tarttunut yhtään mitään ja ruusutkin on karsimatta. Puhumattakaan siitä kolmesta neljäsosasta raivaamatonta sarkaa. Kaskeamistakin jo harkitsin; tulisikohan sillä häätö naapurustosta? Etupihan puskatki täyyisi muotoilla kuntoon, jotta pääsee itse asiaan: JOULUVALOJEN AIKA ON TÄÄLLÄ TAAS. Odottakaas vaan, kunhan näette mitä meillä on tarjolla tässä asiassa tänä jouluna. Mä ainakin odotan. Hyvää veteraanipäivää eli huomenna saa nukkua pitkään. Isänpäivä onkin sitten kesällä.
Vaikken ole mennyt sinnekään ainakaan neljään viikkoon (taitaa olla ennätys), sillä kotonurkissakin on ollut puuhaa. Ruokahuoneessa on lattia, mutta koska lasit on kaikki edelleen pahvilaatikoissa, niin en ole vielä kuviin asti ehtinyt. Kylppärissä on pönttö ja pesualtaan, mutta suihkukaappi ja amme on vielä Lowesin huomassa. Autotallissa on hyllyt ja ruohonleikkurikin hankittu. Muutamia tauluja on seinillä ja hyllyjäkin on jo saatu pysymään seinässä. Alkaa näyttää asutulta, kun kaikki ajattelemani kolme verhotankoakin verhoineen on paikallaan. Tänään käytiin ostamassa sohva, sillä vuodesohva on nyt vierashuoneen vuoteena (koekäyttämättä!) ja tuo ikealainen loveseat on liian pieni. (Loveseat on kahdenistuttava sohva, jota ei sovi sohvaksi tässä maassa kutsua.) se saanee siirtyä kitarahuoneeseen, kun aika koittaa.
Kitarahuone on siis äijäseni kitaroiden säilytyshuone tai man cave, jos sellaiseksi ei autotallia lasketa. Autotallissa kun on vaan kaksi mieheni maailman täyttävää asiaa: Harrikka ja jääkaappi täynnä olutta. Ja lisäksi hyllyittäin työkaluja, joita voi sitten tarvittaessa asetella siihen kaluvyöhön tarvittavan määrän kerrallaan. Tässä on myös syy siihen, että kaikkia hyllyä ei viitsi pultata seinään kerralla; muutenhan mies ei sais pukea tuota miehisyyden ankkuria ollenkaan niin usein yllensä. Arvojärjestys se olla pitää eli autollani tai ruohonleikkurilla ei autotalliin näytä olevan mitään asiaa, toinen on jätetty takapihan vajaan ja toinen etupihalle Truckin viereen. Se ei autotalliin muuten mahtuiskaan, ei vaikkei sitä kaksipyöräistä siellä olisikaan.
Takapiha onkin sitten oma juttunsa. Siellä nimittäin seisoo se kasvimaa. Heinittyneenä toki, mutta ihan kunnon kasvimaasta on kyse. Tai meikäläisen viherpeukaloille tuo on jo perunamaa, jolla ruokkisi tämän perheen koko talven. Puhutaan siis puoltoista kertaa neljän metrin määräpalstasta ja tomaatti- ja chilikehikot päälle. Kehikoita ja verkkovirityksiä on tontin hämisviidakossa sitten lisää, joten sinne saisi vaikka mitä. Jos olisi taitoa eli tai edes intoa. Meikäläisen into on lähes rajatonta, niin kauan kuin saa pysyä raivaamisen, repimisen ja rääpimisen puolella, mutta heti kun kyse on istuttamisesta, perkaamisesta, lannoittamisesta tai vaikka vain kastelemisesta, niin tuo tuppaa katoamaan jonnekin.
Olen raivannut kasvimaasta neljäsosan sekä kehikot. Käänsin omin pikku kätösin tuon pienen pläntin ja ajattelin kauhuissani samaa operaatiota kolmenkymmenenviiden asteen helteessä, jossa pelkkään nurmikonleikkuuseenkin tarvitsen kolme tuntia lepoaikaa jokaista kymmenen minuutin leikkuupätkää kohti. Tällä matematiikalla nurmikon leikkaamiseen menee päivä ja koska sen saa leikata keskimäärin puoltoista kertaa viikossa huhtikuusta marraskuuhun, niin aika rajoitetuksi jää kasvimaanhoitoaika. Toisaalta oman maan salaatit (jos ne saa pupusilta suojattua), tomaatit ja kurkut - toukokuusta lokakuuhun- kuullostaa aika suloiselta. Jos saa kastelujärjestelmän viritettyä. Jos joku repii rikkaruohot. Jos joku istuttaa ne sinne. Lannottaa savimaan. Myrkyttää tai kehittää minkälie heinäsirkka- ja leppäkerttuarmeijan. Hmm.
Koska kasvimaa nyt kummiskin on siinä verkkoineen päivineen, niin jotain sinne on laitettava. Ehkä vattupuskia? Tai puskamustikkaa? Viinitarha? Niin pitkälle olen jo päässyt, että harkitsen Pike Nurseryyn marssimista ja neuvon kysymistä. Puut pitäisi istuttaa nyt, mutta millon pensaat? Vai luottaisko perennoihin tai laatisi luonnonnniityn hämähäkeille. Ainakin niille myrkyllisille.
Saa nähdä kuinka tässä käy, haravaan kun ei tänään loppuviimeksi tarttunut yhtään mitään ja ruusutkin on karsimatta. Puhumattakaan siitä kolmesta neljäsosasta raivaamatonta sarkaa. Kaskeamistakin jo harkitsin; tulisikohan sillä häätö naapurustosta? Etupihan puskatki täyyisi muotoilla kuntoon, jotta pääsee itse asiaan: JOULUVALOJEN AIKA ON TÄÄLLÄ TAAS. Odottakaas vaan, kunhan näette mitä meillä on tarjolla tässä asiassa tänä jouluna. Mä ainakin odotan. Hyvää veteraanipäivää eli huomenna saa nukkua pitkään. Isänpäivä onkin sitten kesällä.
tiistai 5. marraskuuta 2013
Normisettiä
On tämäkin taas.... kun ei saa mitään aikaiseksi kirjoittamisrintamalla saati joululahjojen kanssa. Luulette tietenkin, ettei joululahjoilla ole vielä mitään kiirettä, mutta jos ne aikoo lähettää ajoissa Suomenmaahan, niin parempi ajoissa kuin ensi viikolla. No, pääsyy on siinä, että aion samassa paketissa laittaa myös kahden kummitytön synttärilahjat ja nuo synttärit ovat jo ovella. Katsotaan kerkiääkö, vaikka huonolta näyttää, sillä keskeneräisenä tuossa vielä kaikki lojuu eikä ensimmäistä joulutarraa tahi muuta hörpökettä ole ostettuna. Eikä kyse ole siitä, etteikö niitä kaupoissa olisi tarjolla.
Ei vaan huvita kiertää kauppoja kuin ne pakolliset. Mittani täyttyi eilen kun poikkesi supersoppaamassa BJ:llä (se bulkkikauppa, josta ei voi ostaa 40:tä rullaa vähempää vessapaperia) ja Carolina Place Mallilla ekaa kertaa sitten kesälomavieraiden lähdön. Enkä varmaan enää ennen joulua kovasti yritä moisiin paikkoihin tunkeakaan, täällä kauppaboikotti on aloitettava marraskuun alussa, Suomessa riitti, että pysyi joulukuun poissa tohinoista. Ja tässä välissä on vielä Thankgiving-hulabalookin. Huoh.
Beth Bath and Beyondissa laitoin itseni tänään käymään, sillä tarvitsin lämmittimen hoitohuoneeseeni. Sillä täällä palelee. Sisällä. Ovista ja ikkunoista vetää ja takasta puhaltaa itse siperia sisään ja koskapa tuota hierontaa ja haasteellista tehdä vaatteiden läpi, niin asiakkaiden mukavuuttahan tässä ajatellaan. Nyt minulla on sitten semmoinen auton sisätilalämmitin tuossa odottamassa sen sähköhuovan lisäksi. Ja jalassa patterisukat. Repikää siitä!
Mutta aurinko ilahduttaa elämää eli ei valittamista. Päivän lenkki tehtiin auringonpaisteessa (eikö kuullostakin siltä, että käyn joka päivä lenkillä?) ja siitä sitten suoraan Sturbucksiin kahville tapaamaan ystävää. Itsellä oli kyllä lenkkarit ja fleece päällä (ja korvanapit korvilla; tosin en kuuntele räimemusaa vaan kirjoja), sillä pääosin kotiäidit Blakeneyn Sturbucksilla (sillä, jonne hilpasen kävellen) esiintyvät joogapantseissa (juu, sortsipituisissa) ja urheilupaidoissa kello 9 ja 11 välillä. Siitä olikin sitten jo kiire kikattamaan naistenryhmän brunchille (kello 11.30 aloitettava syöminki ns. aamiaispaikassa on brunssi eikä lounas) eli en ehtinyt olla kotona kun lapsonen saapui koulusta. Tämä oli siis päivän hyvä työ, sillä raahasin mukana erään tuttavan, joka ei ole vielä ehtinyt tutustua kovin moniin ihmisiin täällä. Ja samalla jakelin käyntikortteja tuohon ihanaan hoitohuoneeseeni. Verkostoitumista siis elämä tyynni.
Sillä huomenna ja torstaina on taas koulupäivät ja opettamaankin pitäisi ehtiä. Nykyisin ajelen kouluun parin muun opiskelijan kanssa, sillä satumme asumaan aivan lähekkäin. Mikä tarkoittaa alle 5 mailin päässä toisistamme eli ajomatkat kuluvat rattoisasti. Mikä ihana sattuma, että ikäisiäni opiskelijoita löytyy lähistöltä noin vain ja toinen on kotoisin Saksasta. Millä ei siis ole mitään vaikustusta mihinkään, mutta tulipahan kerrottua. Ja huomenna on se tentti, johon edellisessä tekstissä viittasin, mutta siihen(kään) en siis lue; itseluottamus on katossa ja läpi mennään että humahtaa. Olemme Jillin kanssa jo laatineet aikataulun, jonka mukaan yhdessä opiskellaan osavaltion tenttiä varten. Siihenkään en siis muuten lue. Mutta avitan toki Jilliä.... (Hah, oikeesti on ihanaa, kun voi tätä kieltään harjoittaa toisen kanssa.)
Ensi viikonloppu onkin taas pitkä viikonloppu (elän siinä suhteessa tuon koululaisen arkea), sillä maanantai on Veterans Day eli lapsoset eivät mene kouluun. Lauantaina on ystävän yllätysbileet ja perjantai-illalle olisi tarjolla naisten itsepuolustuskurssi. Nämä tulivat sopivasti täydentämään viikonloppua, josta peruuntui naistenreissu Charlestoniin. Aika hyvä niin, sillä itse en näytä osaavan näitä tohinoitani osaavan rajoittaa. Kotiviikonloppukin olisi väliin kiva, varsinkin kun taulut odottaa asettautumista oikeille seinille ja miljoona lasia odottaa purkamista pahvilaatikoista. En ole myöskään saanut kylppärin puolikasta siivotuksi, eikä auto mahdu talliin. Pahvilaatikot sain kyllä jo litistetyksi autoon (josko ne huomenna saisi roudatuksi Ketunkoloon eli kierrätyskeskukseen), mutta kehikot (kylppärin kaapit oli vissiin ylihyvin suojattu) on purkamatta. Ja takapiha on semmoinen työmaa, että oksat pois. Joku päivä taas senkin kimppuun; ruohonleikkuri, trimmeri ja lehtipuhallin on jo hankittuna. Enää tarvittais kasvimaan kääntäjä, rikkaruohon kitkijä, ruusujen karsija ja joku, joka viitsisi tehdä kaiken tuon. Itse ylpeilen jo sillä, että sain ne parisataa BULBia maahan. (Kesti meinaan hetken, kun kummastelin, miksi kaveri istuttu polttimoita maahan.)
Koskapa Frendit loppuivat tältä iltapäivältä (niitä tulee kolmesta viiteen arkisin), niin täytyy yrittää saada jotain aikaiseksi. Mies on reissussa tämän viikon ja likka käkkii huoneessaan eli alakerran telkkari on yksin mun, mutta ensin jotain hyödyllistä. Se kylppäri, jotta sais taas pari pahvilaatikkoa pois lojuksimasta. Ja roskasäiliöt täytyy muistaa kiikuttaa tienposkeen, sillä huomenna nekin tyhjennetään. Mutta kun siellä on niin pimeä. Ja kylmä.
Terveisiä kaikille, joille en ole saanut kirjettä tai s-postia aikaiseksi. Olette kaikki mielessäni: Irma, Tupsu, Tuija ja Elina etummaisina! Lämpöisin ajatuksin.
Ei vaan huvita kiertää kauppoja kuin ne pakolliset. Mittani täyttyi eilen kun poikkesi supersoppaamassa BJ:llä (se bulkkikauppa, josta ei voi ostaa 40:tä rullaa vähempää vessapaperia) ja Carolina Place Mallilla ekaa kertaa sitten kesälomavieraiden lähdön. Enkä varmaan enää ennen joulua kovasti yritä moisiin paikkoihin tunkeakaan, täällä kauppaboikotti on aloitettava marraskuun alussa, Suomessa riitti, että pysyi joulukuun poissa tohinoista. Ja tässä välissä on vielä Thankgiving-hulabalookin. Huoh.
Beth Bath and Beyondissa laitoin itseni tänään käymään, sillä tarvitsin lämmittimen hoitohuoneeseeni. Sillä täällä palelee. Sisällä. Ovista ja ikkunoista vetää ja takasta puhaltaa itse siperia sisään ja koskapa tuota hierontaa ja haasteellista tehdä vaatteiden läpi, niin asiakkaiden mukavuuttahan tässä ajatellaan. Nyt minulla on sitten semmoinen auton sisätilalämmitin tuossa odottamassa sen sähköhuovan lisäksi. Ja jalassa patterisukat. Repikää siitä!
Mutta aurinko ilahduttaa elämää eli ei valittamista. Päivän lenkki tehtiin auringonpaisteessa (eikö kuullostakin siltä, että käyn joka päivä lenkillä?) ja siitä sitten suoraan Sturbucksiin kahville tapaamaan ystävää. Itsellä oli kyllä lenkkarit ja fleece päällä (ja korvanapit korvilla; tosin en kuuntele räimemusaa vaan kirjoja), sillä pääosin kotiäidit Blakeneyn Sturbucksilla (sillä, jonne hilpasen kävellen) esiintyvät joogapantseissa (juu, sortsipituisissa) ja urheilupaidoissa kello 9 ja 11 välillä. Siitä olikin sitten jo kiire kikattamaan naistenryhmän brunchille (kello 11.30 aloitettava syöminki ns. aamiaispaikassa on brunssi eikä lounas) eli en ehtinyt olla kotona kun lapsonen saapui koulusta. Tämä oli siis päivän hyvä työ, sillä raahasin mukana erään tuttavan, joka ei ole vielä ehtinyt tutustua kovin moniin ihmisiin täällä. Ja samalla jakelin käyntikortteja tuohon ihanaan hoitohuoneeseeni. Verkostoitumista siis elämä tyynni.
Sillä huomenna ja torstaina on taas koulupäivät ja opettamaankin pitäisi ehtiä. Nykyisin ajelen kouluun parin muun opiskelijan kanssa, sillä satumme asumaan aivan lähekkäin. Mikä tarkoittaa alle 5 mailin päässä toisistamme eli ajomatkat kuluvat rattoisasti. Mikä ihana sattuma, että ikäisiäni opiskelijoita löytyy lähistöltä noin vain ja toinen on kotoisin Saksasta. Millä ei siis ole mitään vaikustusta mihinkään, mutta tulipahan kerrottua. Ja huomenna on se tentti, johon edellisessä tekstissä viittasin, mutta siihen(kään) en siis lue; itseluottamus on katossa ja läpi mennään että humahtaa. Olemme Jillin kanssa jo laatineet aikataulun, jonka mukaan yhdessä opiskellaan osavaltion tenttiä varten. Siihenkään en siis muuten lue. Mutta avitan toki Jilliä.... (Hah, oikeesti on ihanaa, kun voi tätä kieltään harjoittaa toisen kanssa.)
Ensi viikonloppu onkin taas pitkä viikonloppu (elän siinä suhteessa tuon koululaisen arkea), sillä maanantai on Veterans Day eli lapsoset eivät mene kouluun. Lauantaina on ystävän yllätysbileet ja perjantai-illalle olisi tarjolla naisten itsepuolustuskurssi. Nämä tulivat sopivasti täydentämään viikonloppua, josta peruuntui naistenreissu Charlestoniin. Aika hyvä niin, sillä itse en näytä osaavan näitä tohinoitani osaavan rajoittaa. Kotiviikonloppukin olisi väliin kiva, varsinkin kun taulut odottaa asettautumista oikeille seinille ja miljoona lasia odottaa purkamista pahvilaatikoista. En ole myöskään saanut kylppärin puolikasta siivotuksi, eikä auto mahdu talliin. Pahvilaatikot sain kyllä jo litistetyksi autoon (josko ne huomenna saisi roudatuksi Ketunkoloon eli kierrätyskeskukseen), mutta kehikot (kylppärin kaapit oli vissiin ylihyvin suojattu) on purkamatta. Ja takapiha on semmoinen työmaa, että oksat pois. Joku päivä taas senkin kimppuun; ruohonleikkuri, trimmeri ja lehtipuhallin on jo hankittuna. Enää tarvittais kasvimaan kääntäjä, rikkaruohon kitkijä, ruusujen karsija ja joku, joka viitsisi tehdä kaiken tuon. Itse ylpeilen jo sillä, että sain ne parisataa BULBia maahan. (Kesti meinaan hetken, kun kummastelin, miksi kaveri istuttu polttimoita maahan.)
Koskapa Frendit loppuivat tältä iltapäivältä (niitä tulee kolmesta viiteen arkisin), niin täytyy yrittää saada jotain aikaiseksi. Mies on reissussa tämän viikon ja likka käkkii huoneessaan eli alakerran telkkari on yksin mun, mutta ensin jotain hyödyllistä. Se kylppäri, jotta sais taas pari pahvilaatikkoa pois lojuksimasta. Ja roskasäiliöt täytyy muistaa kiikuttaa tienposkeen, sillä huomenna nekin tyhjennetään. Mutta kun siellä on niin pimeä. Ja kylmä.
Terveisiä kaikille, joille en ole saanut kirjettä tai s-postia aikaiseksi. Olette kaikki mielessäni: Irma, Tupsu, Tuija ja Elina etummaisina! Lämpöisin ajatuksin.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)