Etiäppäin, sano mummo lumessa.

Mää kyllästyin. Ja lopetin tän blogin.

Koska alotin uuden: KataJenkeissa.

Ei tässä sitten muuta, heippa.

Kaksi vuotta

Niimpä. Kaksi vuotta on sitten tullut elettyä tätä uutta elämää ja nyt kai pitäisi olla sitten jollain lailla kotiutunut. Äijäseni on aikoinaan luvannut elättää minua kaksi vuotta muuton jälkeen eli siinä(kin) mielessä olisi jo aika olla taas oma itsensä. Käydä töissä ja silleen. No mikäs siinä sitten; minähän käyn töissä, jopa kahdessa paikassa viikon päästä. Elätänkö itseni... Noo, jos oikein niukasti syö, kai sitten.

Kun katsoo taaksepäin, niin aikahan se on tapansa mukaan vilahtanut käsistä ja aika karvaalta tuntuisi ajatus, että nyt olisi jo palaamassa Suomeen. Jos siis olisi ollut kahden vuoden pesti. Vielä enemmän kauhistuttaa ajatella kaksi vuotta eteenpäin, jolloin likka on tulossa takaisin Suomeen; siis jos luoja suo, niin Tampereen yliopistoon (äidin jalanjäljissä) on tämänhetkinen tavoite. Mutta siitä sitten aikanaa, jos niin käy, sillä jos jotain olen kahdessa vuodessa oppinut, niin elämään tässä hetkessä. Tai olen ainakin tullut paremmaksi, jos en vielä ihan mestari olekaan.

Tässä siis heppoinen syväanalyysi tästä hetkestä:

Maailma ei ole tullut valmiiksi, mutta tärkeintä ei olekaan loppuunsaattaminen, vaan jalo prosessi. Se, että ylämäen jälkeen tulee alamäki ja toistepäin, on tämän elämän saletti tosiasia.

Sitkeys vie pitkälle, mutta se ei olekaan sama kuin härkäpäisyys, ja kärsimättömyys on vain pysähtymisen pelkoa. Pysähtymisen haastellinen taito on opittavissa ja mistäpä muusta siinä on kyse kuin itsensä kanssa olemisesta. Paras tapa itsensä tuntemiseen ei siltikään ole pelkästään yksinolo, vaan nimenomaan yhdessäolo. Jokainen uusi ja vanha kohtaaminen opettaa jotain ja siinä se totuus on: kuinka läsnä ja arvottamatta osaat olla toisen kanssa, kertoo paljon itsestäsi. Kaksi vuotta on pitkä aika yrittää pysyä naamionsa takana, ihmiset ja ympäristö voivat muuttua vaikka kuinka paljon (toivon kuitenkin, ettei kovin usein), mutta itse olet juuri se joka olet. Sitten, kun uskallat jälleen olla oma itsesi, niin olet perillä.

Tilanne vaatii jonkinverran itseluottamusta (kuten elämä yleensäkin) ja siitähän maahanmuutossa pitkästi on kyse! Ihminen kasvaa isoksi, hankkii ystäviä, valitsee ammatin, kehittää ammattiylpeyden ja -identiteetin. Kuuluu johonkin ja joihinkin, koska haluaa kuulua ja on ylpeä siitä. Jokainen ihmissuhde työelämässä etsii oman väylänsä suhteessa noviisiuteen, ammattilaisuuteen ja mestaruuteen ja kaikkeen niiden välissä. Fiksu ihminen ymmärtäisi, milloin kannattaa lopettaa ponnistelu ja siirtyä hetkessä elämiseen.

Itseluottamuksen rakentumisessa on paikallaan oppia kieltä ja sitä kautta uskallusta ilmaista itseään samalta viivalta kuin muut. Altavastaajan asema ei ole kadehdittava. Itseluottamusta on myös hahmottaa ympäristöä niin, ettei panikoi lääkärin metsästyksessä tai auton hajoamisesta. Ei sitä kotomaassakaan tiennyt, mitä tekisi, jos auto hajoaisi metsätaipaleelle, mutta tiesi, että tilanteen tullessa osaisi toimia. [kop kop] Paniikki on lieventynyt, kun on pari kertaa pärryytellyt biitsille ja vuoristoon sekä 9 tunnin highway-taipaleen Floridaan naisporukassa.

Kahdessa vuodessa ehtii alkaa kuvittelemaan, että on kotonaan. Sillä kotinsa voi rakentaa minne vaan. Se ei poista juuria, entistä viitekehystä tahi varsinkaan kaipuuta vanhaan, joka lienee ihmisen perimään kirjoitettu ominaisuus. Mutta se tuo paljon alttiutta ymmärtää elämän hitusia, jos niin haluaa ja valitsee. Sillä jos osaa elää hetkessä, niin elää juuri nyt. Välillä se tarkoittaa itsensä kanssa kamppailemista ja välillä omien rajojensa rikkomista. Onni ei ole kiinni paikasta, vaan siitä, miten suhteutat itsesi ympäristöön. Suomalaisuus on minulle kovasti sitä työetiikkaa, mutta jätetään se luterilainen hölynpöly pois siinä ylenpalttisuuden merkityksessä ja keskitytään siihen mitä on.

Tässä, kun on koko päivän ollut onnellinen, niin kohtahan se kaipuu sieltä taas tunkee, sillä ylös ja alas ryömitään ja kieritään juuri niin kuin kuuluukin. Ja rajojen rikkominen jatkuu: paniikinpoikanen New Yorkin matkasta; eka sisäinen lento ja sekin naisporukassa on edessä elokuussa. Nyt, kun käy töissä, niin voi taas tuhlata ja täytyyhän sitä olla jotain mitä odottaa!

Yrittänyttä ei laiteta

Tämän päivän saldo: kasvohoidossa, lounaalla ja töissä. Juurikin tuossa kaivelin tämän 100 neliöisen vastaanoton avaimen laukustani ja poikkesin PaneraBreadissa hakemassa viiden taalan sopan, kun on niin pitkä työpäivä. Tohtori näes jo lopetti tältä päivältä, mutta työläiset vaan jatkaa.

Sillä alkaa näyttää siltä, että työläiseksi tässä täytyy ruveta! En ole töitä hakenut, mutta kun kotoa soitetaan, niin kai se on sitten ruvettava?! Tilanne on sellainen, että tämän yhden kiropraktikon vastaanoton lisäksi, olen ajatellut ottaa asiakkaita vastaan myös jossain muualla. Ainakin näin alkuvaiheessa, kun valmista asiakaskuntaa ei ole. Täällä olen siis independent contractorina eli vuokraan (hirvittävän halvalla) huoneen, mutta kaiken muun hoidan itse. Kiropraktikko sitten suosittelee minua asiakkailleen ja vastavuoroisesti minä (toivottavasti) tuon asiakkaita myös hänelle päin. Ja jos on aikaa, hoidamme toisiamme, opin käyttämään laseria (luvalla en tokikaan, mutta opin kuitenkin), infrapunaa, 'pyssyä', ymmärtämään hermoja, ruokavaliohoitoa, cytokine-terapiaa jne. Minusta oikein oiva diili, vaikka siis esitteeni on edelleen vaiheessa, maksan ajanvaraussysteemistä itse, kiikutan lakanani kotiin pestäväksi, imuroin koko kämpän joka toinen viikko, vien roskat ja vastaan puhelimeen (hih, minä, siis HÄNENkin puhelimeensa kökköenklannilla).

Rahaliikenteeni on sitten täysin, vain ja kokonaan omalla vastuullani. Hinnoittelen itse, otan rahat vastaan ihan itse (en tykkää siitä vaiheesta, sihteeri olis kiva), maksan oman maksupäätteeni ja olen aivan kokonaan vastuussa siitä, onko minulla asiakkaita vai ei. Sijainti on eittämättä hyvä ja tämä on se paikka, johon haluaisin asiakaskunnan tipahtavan tältä istumalta, jotta voisin nostaa hintoja ja alkaa maksaa isompaa vuokraa, järjestää koulutustilaisuuksia ja muuta kevyempää pikkujumppaa.

Mutta ihan niin se ei tapahdu, sillä tästä maasta löytyy kiropraktikko joka korttelista ja hieroja joka toisesta. On siis pakko iskeä kultajyvään, erikoistua, tehdä groupon-diilejä (en koskaan!) tai otettava sivutyö jostain kaikkien ammattilaisten inhoamista ketjuhieromoista (joissa talo saa 80-120/ tunti, mutta itse hieroja saa 18/tunti ja vain tehdyista töistä), jos aikoo menestyä. Voisi myös vuokrata valmiin asiakaskunnan tai mennä hommiin arvostettuun hoitolaan ja maksaa 35% jokaisesta tienatusta taalastaan nyhtäjälle. Tai sitten voisi tehdä töitä kotona itsekseen ja täytellä sanaristikoita.

Tai sitten täydentää LinkedIn -profiilinsa ja saada soitto, jossa pyydetään töihin. Haastattelussa osoittautui, että se, että en taivu tekemään ruåttalaista hierontaa kuin äärimmäisen painostuksen edessä, ei olekaan synti ja häpeä, vaan tärkeintä on hyvät kädet. Ja sellaisethan minulla todistetusti on eli läpäisin kvalifikaatioseulan tekemällä herra-Kirolle vähän jäsenkorjausta. Rouva-Kiron kanssa sitten puhuimme taitovajeista ja mahdollisesta palkasta, joka ei todellakaan päätä huimaa, mutta onhan toki kyse vain ALKUpalkasta ja siitä, että on oikea tyyppi, innokas oppimaan, eikä pelkää uusia tilanteita. Haloo, siis minä! Palkkaa maksettaisiin sitten kaikesta AJASTA, jonka työmaalla viettää oli asiakkaita tahi ei. Kahden viikkopäivän diilistä tässä olisi kyse, eli ei haittaa millään lailla 'päätyötäni' täällä missä parhaiten viihdyn.

Ja palkkaan kuuluu: kaikki! Minun täytyy vain rahdata nämä taidokkaat käteni työpaikalle aamulla määrättyyn aikaan ja palkka alkaa jolkottaa. Ja työnantaja hoitaa verot, maksut, markkinoinnin, pyykkäyksen, ostaa välineet jne. Minulla olisi siis ensimmäistä kertaa työpaikka hierojana. Ja tässä maassa. Mitä tässä vielä epäröin?!

Jotta osaanko olla tarpeeksi huono. Alan kovasti sympatiseerata lääkäreitä, jotka joutuvat siivoamaan. Ammattiylpeys vai alkuvaiheen pakollinen puurtaminen? Tasainen valtionvirka vai innovatiivinen oma projekti. Vai usko siihen, että hitaasti hyvä tulee ja parhaansa tekeminen palkitaan vielä joskus. Ota oppia kaikesta ja kaikilta. Tartu hetkeen ja maailma on mahdollisuuksia täynnä. Mikä näistä poluista on se oikea? Saako poukkoilla polkujen välillä?

Ylimääräinen vapaapäivä

Kun tuntuu ihan sunnuntailta, vaikka siis lienee vasta lauantai. Aika mukavaa, että paikallisten suuri touhotuspäivä osui perjantaille ja siksi saa venytellä rauhassa vielä huomenaamullakin. Vaikka siis tänään heräsinkin jo 7ltä ja kymmeneen mennessä olin levittänyt kananpaskat puutarhaan. Haisee muuten sille ittellensä, silläihan oikeaa lannoitetta sinne tungin, enkä Lowesin myymää kukkaistuoksuista murenta.

Voihan puutarha! Nyppimistä riittäisi ja yksi ilta suunnittelin jo, miten ensi kesäksi laitan uuden harsotetun pohjan tomaateille ja kurkuille, jotta siis rikkaruohosouvi vähän helpottaisi. Uhraan selkääni ja aikaani kasvimaille vain kerran viikossa, ja se on ihan liian vähän!  Kyllä ne siellä kasvaa: ne rikkaruohot, ja salaatit, herneet ja yrtit tuottaa jo satoakin, mutta tuhottomasti enemmän olisi nähtävä vaivaa. Kuten tukkia kaikki reitit linnuilta, jotka kovin ytimekkäästi osaavat kulkea verkon alitse syömään marjaseni. Olen ratkaissut ongelman (lisäverkko on odottanut virittäjäänsä kohta kaksi viikkoa) makaamalla badenbadenissa ja paukuttamalla käsiä aina kun nuo punaiset otukset lähestyvät, mutta vissiin yöaikaa kerkiävät kaiken rosvota.

Tomaatit ovat kohta tulollaan ja saas nähdä käyvätkö nuo mokomat sirputtajat niidenkin kimppuun? Sitten kyllä alan paukutella jotain muutakin kuin käsiä. Ja levitellä vähän useammin turvetta, multaa tai kompostia (Lowesin ehtaa) ja karsia umpeen kasvaneen "ruusutarhan". Montakos vuotta menee, että saa takapihan näyttämään tehokkaalta? Nimim. Tuleva dekki voisi olla sittenkin 15x 15 metriä.

Eilen päästiin sitten (bileiden kautta) katselemaan ilotulitustakin ja voi pojat, kun rahaa lensi taivaalle! Oli mukavaa katsella, tottahan toki, mutta samalla rahalla olisi saanut likalle hienomman auton kuin kellään tässä perheessä. No, suomme toki kansalle tämän huvin, sillä paukutusvastaavana toimi rakas ystävämme, jolle lämmin kiitos! (Noin potenssiin 4 Tampereella näkemäni itsenäisyyspäivän tulitus.)

Tänään on sitten vuorossa CrabFeast eli otamme irti kaiken tästä vapaasta viikonlopusta, sillä majatalo aukeaa jälleen tiistai-iltana. Sitten onkin pelkkää tyhjyyttä varauskalenterissa eli pistäkääs nyt vaan suunnitelmia pystyyn! Täällä on tavallisesti aika mukavaa ja tuo hurrikaanimyrskyukkospuuskakin meni jo sopivasti tuossa vierailijoiden välissä eli ei huolta eikä murhetta! Lämmintä piisaa, vaikka eilen paleltiinkin, kun illalla tupsahti 24ään ja bileissä valittivat hyttysistä. Vaikka itse olen edelleenkin sitä mieltä, että alle 10 yksilön parvea ei lasketa.

Tervetuloa siis neitosille, täällä odotellaan kovasti. Taidetaan jo pianaikaan laskea minuutteja!

Bisnestäkö?

Ei olla ihan vielä asiakastulvan huipulla, mutta maasta se pienikin ponnistaa. En yhtään muista, kuinka nopeasti ja mistä ne kotomaan asiakkaat tuli kerättyä, mutta jostainhan se on aloitettava. Tai siis aloitin viime tammikuussa ja totuus on se, että viimeisen puolen vuoden aikana kerätyt kosketuskontaktit ovat ne, jotka nyt kantavat hedelmää. Tällä alalla kun paras (ainoa?) tapa saada uusia asiakkaita on koskettaa. Eikä tuolla kaupan kassalla oikein tohdi mennä kaikkia hipelöimään, vaan jotain muuta se on keksittävä. Hemmotteluillat ja muut tapahtumat, joihin menee melkolailla aikaa ja energiaa, kunniaan. Ja sen jälkeen se on suusta suuhun, joka toimii.

Tässä vaiheessa joka viikko tulee uusi asiakas, eikä sillä ihan vielä elä. Tunku näyttää olevan enemmän kotihoitolaan kuin uuteen toimistooni kiropraktikon luona, mutta sitä kotihoitolaa vartenhan tässä sen puoli vuotta tein töitä. Nettisivut ja facebook-sivut ovat pakollinen kuvio, mutta todellisuudessa ne eivät suoranaisesti kovin paljoa kontakteja tuota, enemmänkin ovat sellainen varmistuskanava. Eli oikeasti olen olemassa ja minulla on lupa. Sen voi muuten tarkistaa NC Massage Boardin nettisivulta.

Tänään sitten tartuin härkää sarvista ja postitin 10 postikorttia tuleville/potentiaalisille asiakkaille ja samanverran aion laittaa sähköpostiviestejä, kunhan saan jonkun oikolukemaan hienot väännökseni. Ottaa muuten luonnolle, kun joutuu kaiken ensin näyttämään tyttärelle ja sitten se heiluu punakynän kanssa. Mun mielestä sen pitäisi olla toistepäin. (Huokaus.)

Yritän silti viettää aikaa täällä hoitolassani, sillä on kiva käydä töissä. Ja keskustella asioista ja kuulla uusia juttuja. Ja kokea palohälytys (väärä hälytys). Ja hoitaakin vähän ja sitten saada vastahoitoa. Jos minulle tulee outo asiakas, niin kiropraktikkoni osaa tulla tekemään tikusta asiaa ja minä taas vastavuoroisesti menen jututtamaan mummoja, jos hän joutuu puhelimeen. Näin meillä töissä. On aika ihanaa, kun asiat lutviutuu luonnostaan enkä minäkään enää jännitä kieltäni. Se on mikä on, eikä ymmärtäminen ole (aina) siitä kiinni. Täällä siis jäsenkorjaaja ja tohtori (chiropractic physisian) työskentelevät yhdessä. Aika coolia, vai mitä?

Nyt kun on juhlaviikko eli itsenäisyyspäivä kilkuttaa ovella, niin on aika rauhallista. Myös kiropraktikolla eli peruutuksia on tullut puolin ja toisin. On siis ollut aikaa muuhun puuhasteluun ja tänään sitten keksimme suunnitella pienen mainos/markkinointi/keskustelutilaisuuden. Tai siis idea on hänellä ollut jo aiemminkin, mutta tänään siitä tehtiin totta ja laitettiin päivämäärä kalenteriin ja yksityiskohtia paperille. Muutaman viikon päästä pääsette siis kuulemaan naisten terveydestä, osallistumaan arvontaan, nauttimaan terveellistä välipalaa ja kokemaan pieniä hierontatuokioita. Sen siitä saa, kun voi suunnitella jotain yhdessä; yksin taaplaaminen on vähän sitä mummo lumihangessa -meininkiä.

Pitäisköhän seuraavaksi pyytää valokuvaaja paikalle ja tehdä kunnin brosyyrit? Kuvaajan jo tiedän eli kuvattavaa vailla, mutta eiköhän sekin onnistuisi. Kun vaan keksisi, millä konseptilla tämän hoitomuodon lanseeraisi. Vai jättääkö lanseeraamatta ja pysyisi vain hierojana?

Positiivisuushaaste 2

Mää oon mää.
Sää oot sää.
Se on se.
Me ollaan meitä.
Te ootte teitä.
Ja ne on sitten niitä.

Mut oonks mää vaan mää vai vähän jo niitä?

Positiivisuushaaste

Sain Pohjois-Karoliinabloggarikollegalta haasteen ja tässäpä olisi sananen viikonvaihteen päätteeksi:

1. Varjo-juhannus on taas vietetty ja saatu monen monta ystävää kerääntymään takapihallemme keskikesän juhlan puitteissa. Onhan se onni ja autuus, että tietää keskiyön auringosta ja on sen saanut kokea monta kertaa tässä elämässä. Eihän sitä muuten olisi mitä muistella ja muistutella asiasta tietämättömille ihmispoloisille.

2. Eilisen tuskanhikisen juhannuskelin jälkeen koitti toinen tuskanhikinen päivä. Ilman hikeä ei saattaisi ymmärtää viilennysjärjestelmän hienoutta saati jääpalakoneen autuutta. Miten mukavaa onkaan istua ja katsella, kun vesi suihkuaa letkusta kasvimaalle vain yhdellä ranneliikkeellä ja salaatit kohisevat kasvuaan.

3. Ylensyömisen ja -juomisen tuska on siedettävissä, kun kirkkaanpunaiset linnut (robin) vaihtelevat paikkaa puiden oksilla ja sirkuttavat kauniisti. Toisaalta nekin kärsivät ylensyömisen tuskasta, sillä kiveykset ovat täynnänsä mustikanväristä linnunpas*** ja tottahan niilläkin on oltava huono omatunto, kun ovat opetelleet reitin verkon alitse apajilleni. Pupujussitkin saavat synninpäästön, sillä ne keikkuvat enimmäkseen naapuritontilla tomaattivarkaissa. Hyvä, etteivät minun tomaattini ole vielä kasvaneet.

4. Elämäni ensimmäisen laser-questin jälkeen olen päättänyt säästää nuo viattomat luontokappaleet kostonhimoisilta ampuma-ajatuksiltani ja päättänyt siirtyä kasvimaan ja marjapensaiden suojelussa järeämpiin aseisiin. Aion virittää hirmuisen discojytkeen kaikumaan takapihalle ja sitten osoittelen jokaista siivekästä ja pupukasta taskulampulla niin kauan, että niiden rintamus alkaa vilkkua erivärisin valoin ja ne ymmärtävät, että ihan jokapaikkaan ei tarvitse tunkea. Pyydän avukseni kaikki ihanaiset kiiltomatomme ja kaikki kahdeksan hyttystämme. Discojytkeen puutteessa saatan myös käyttää sammakoita ja kaskaita operatiivisessa puolustustehtävässä.

5. Viimeviikkoisen Myrtle Beach ja Charleston -matkailun jälkeen tällä viikolla pääsee vuorostaan vuoristoon. Ja pääsee myös lähtemästä Concord-mallille eli suunnaton rahallinen autokouluponnistus tyttären suuntaan kantaa hedelmää. Mielelläni maksoin autokoulusta $25 ja ajokortista kaksi kertaa $7 jotta kesävieraat pääsevät nauttimaan teinin ajopalvelusta, kun mamma jää töihin. Siis ansaitsemaan palkkaa omin pullein kätösin.

BONUS: onneksi on mitä ikävöidä, sillä mitä ihminen ikävöisi, jossei voisi muuttaa muille maille vierahille. Charlestonin jälkeen olen niin kovasti ikävöinut Tuijaa ja Penaa, että taidanpa mennä keskiviikkona ikävöimään lisää Coyote Joehin. Ja Grandfather mountainin jälkeen alan sitten ikävöimään Tupsua, mutta Terhi saa vielä odottaa jouluvalojen viritystä. Ja onneksi sinne Myrtle Beachille pääsee tänä kesänä vielä toisen kerran, jotta sitten vihta voikin ikävöidä. Onni on ystävät, jotka tulevat käymään!

Kesälomalla

Täällä sitä käkitään eteläisessä Karoliinassa ja otetaan aurinkoa. Ihan meinaan on rusketusrajat, vaikka pihalle olen tällännyt itseni vasta viiden jälkeen illalla ja silloinkin varjoon. Olen myös päättäväisesti käynyt sekä hotellin uima-altailla ja meressä. Hotellin altaista paras on ehdottomasti se, missä on baari. Tai no, on tuo parvekkeeltamme näkyvä slow riverkin ihan kiva, mutta kaikenmaailmat mukulat häiritsivät, kun siellä yritin renkaalla sirosti maaten lukea kirjaa. Kastui mokoma, eikä näinollen ollut kovin siroa. Jos oli muutenkaan.

Ei ole minua luotu rantaeläimeksi, mutta ihan kivasti pari päivää kuluu, kun välillä lähtee itekseen syömään erinomaista kalaruokaa ja kahville. Kahvirutiineista täytyy näes pitää kiinni näin lomallakin, ettei ihan metsity. Tänään oli mieli vielä lähteä rannalle auringonlaskun aikaan, mutta laiskuus iski ja katselen punaista auringonlaskua tästä parvekkeelta, sillä eihän se sinne rannalle ees näkyis. Mikäs tässä on kölliessä, kun helikopterit nousee ilmaan tuosta vierestä kymmenen minuutin välein ja kaskaatkin ovat taas tulleet iloksemme. Myös tuo highway tuossa ääntelee, lentokenttä on mailin päässä ja kakarat (ja aikuiset) remuavat edelleen tuossa altaalla. Mutta muuten siis oikein rattoisaa, kun lämpötila killuu edelleen kolmenkympin tietämissä ja hotelli on oikein mukava. Melkolailla viihtyisämpi kuin viime vuoden Myrtle -keikalla.

Tuolla altaalla lukiessani (aloitin pitkästä aikaa suomenkielisen dekkarin) mietin, että ihan mukavaa tämä on. Asua maassa, jossa muutaman tunnin ajomatkan päässä on kiinni biitsielämässä ja tulee huomaamattaan kyselleeksi ohikulkevilta jonninjoutavia. Eikä kukaan ole (sattumoisin) pariin päivään kysellyt mistä olen kotoisin. Tai tarkemmin sanottuna en ole itse pariin päivään miettinyt mistä olen kotoisin. Ei ole tuli perseen alla liikenteessä ja Myrtlestä selviää ilman navia. Sitä on vähän niinkuin kotonaan. Vaikka vähän kaipaakin omaa takapihaa, sen tulikärpäsiä ja lintujen sätkätystä ilman helikopterin lapoja.

Huomenna jatketaan Charlestonin kultturellimpiin maisemiin ja ollaan niin historiallisia. Kyllä tätä rantaelämää tässä jo olikin, varsinkin kun tänne pääsee taas reilun kolmen viikon päästä. Näin tämä matkailu avartaa.

Pelit ja vehkeet

Pankki, tuo kaiken maallisen ilon ja valuutanlähteen tyyssija. Meillä se on Wells Fargo ja siitä on tullut minulle jo kovasti läheinen ystävä.

Eilen posti toi paketin, jossa on minun maksupäätepalikkani, jolla siis into piukassa vastaanotan maksuja kännykän välityksellä yritykseni (Doing Business As Kata Hyvarinen) sekkitilille. Sille, josta kerran kuussa vilahtaa se pakollinen 150 SÄÄSTÖtilille, jotta systeemi pysyy maksuttomana. Siis jos muistaa mennä nettisivuille (ei tätä ei voi tehdä iPhonella tai Padilla) ja löytää viidakosta kohdan, josta ruksaa, että en tahdo postin tuovan tiliotetta parin viikon välein. Printtaan sen itse tältä tietokoneelta.

JA sitten vaan asentamaan! Samassa rytäkässä tuli 5 informatiivista viestiä wells fargolta ja heidän tytäryhtiöltään, joka tätä terminaalikauppaa (siis maksupääte-) hoitaa. Jokainen viesti kertoi mitä pitää tehdä ja jokainen luetteli kolme erilaista tilinumeroa tai ID numberia tai pääsykoodia tai muuta mukavaa numerosarjaa. Paketissa onneksi oli myös selkoohjeet siitä, miten terminaali (mun on vaan pakko käyttää tuota sanaa) asennetaan ja verifioidaan.

Eipäs kun, verifiointi täytyykin tehdä soittamalla numeroon x-xxx-xxx-xxxx. Tämä täytyy tehdä eri puhelimelle kuin sillä, johon sen terminaalin asentaa. Siispä lainamaan tyttären kännykkää ja soittamaan. Kun selvisin ensimmäisen asteen näppäile tunnuslukuviidakosta ja sain ihmisen langattomaan päähän, niin pyydettiin avaamaan se ohjeposti sieltä sähköpostista. Siis mikä niistä? Ei nro 1, 2, 3, 4 tai 5. Pitäisi löytää numero 6. No ei ole edes roskaposteissa, mutta ystävällinen poju lähettää sen minulle uudelleen. Odotan siis vähän aikaa läppäri auki ja asentelen appsia kännykkääni samalla kun kuuntelen odotusmusiikkia tyttären kännykällä. Kaikki hyvin, kunnes likan känny sammuu.

Ei se mitään, ystävällinen poju soittaa minulle uudestaan, mutta hommaa ei voi hoitaa puhumalla samassa puhelimessa, missä terminaali asentautuu. Likan puhelin ei toimi, joten herätän tämän pienen ihmisen ja hän saa puhelimensa kuntoon. Soitan uudelleen ja saan puhelimeen näppärän tytön, jonka kanssa jatkamme askartelua ja saan kaiken kuntoon. Minut opastetaan seikkaperäisesti laitteen käyttöön ja teen parit tilisiirrot suit sait sukkelaan. Kätevää!

Sitten alan ohjelmoida inventaariolistaa, siis palveluitani eli hintatietoja valikkoon, ja jokin ei tästää. Kaikki näkyy EUROINA! Mistä himpun vinkkelistä tämä 5x5 sentin kokoinen pikkuinen boksi voi tietää, että olen eurooppalainen? Mitähän asiakkaat tuumivat, kun maksu räpsähtääkin euroina ja sattuupa vielä olemaan sellainen tilanne, että jos ohjelmoin koneeseen 60 (euroa), niin höyläyksen jälkeen se muuntuu 6000,00 euroksi. Tässähän rikastuu äkkiä!

Ei muuta kuin soittamaan sinne Wells Fargoon, muttakun en edelleenkään saa soittaa puhelimesta, jossa terminaali on kytkettynä. Annanpa lapsen nukkua ja kerään voimia ja soitan illemmalle. Hyvä, että asiakaspalvelu on paikalla 24/7. Huoh.

Sitten otin valokuvan sekistä ja hups, sinne se vilahti raha tilille soittamatta yhtään kenellekään. Toivottavasti jokin systeemi käänsi valuutan taaloista euroiksi ja lisäsi pari nollaa perään.  Ihmeellisiä nämä iPhonet puhumattakaan pankeista. Jatketaan askartelua.

Lorvipostaus (alkuperäinen otsikko: luontopostaus)

Ensinnäkin, täällä on kylmä, ja toiseksikin: minua kovasti laiskottaa. Ja silloin kun laiskottaa, niin saa laiskotella. Vaikka varpaat paleleekin ja meidän takapihalla on hyttysiä. Siis oikeesti. Ainakin 4 olen jo tavannut ja jokainen niistä on imaissut ensiluokkaista vertani parempiin suihin. Toivottavasti tämän päivän viileys (25) palaa taas normaaliin (30) lämpöön huomenna.

Sitkeästi makoilen tässä takapihan badenbadenissa, jolla jokin toinen nimi tässä maassa on, ja kuuntelen kesäillan ääniä. Kyyhkynen kujertaa, kolme muunsorttista lintua kuulen, kun pinnistelen ja sitten kuuluu Blakeneyn joku tuuletin tai muu laite. Aina silloin, kun meidän viilennin ei tuossa korvan juuressa rämise. Se on aika kovaääninen, mutta kaikkeen on totuttava ja peittäähän se alleen nuo lentokoneiden huminat ja liikenteen kolinat. Onneksi mitään liikennettä (tai no, lentsikoita toki näkee, jos taivaalle katselee) ei näe, jossei sellaiseksi lasketa noita citykaneja, jotka kasvimaa-apajilleni hamuavat. Tuossa lepikössä asustelee yksi jättipupu, joka vuorotellen käy naapurin ja meidän puolella narskuttamassa. Onneksi minulla on nuo verkkosysteemit, joten naapurista tuo saa enemmän einestä kuin meiltä.

Eilenillalla tulivat sitten tulikärpäsetkin paikalle (tai minä bongasin ne eilen), mutta sammakot ja kaskaat ovat toistaiseksi hiljaa. Ihana autuus korville, sille se kurnutus alkaa aika äkkiä käydä hermoon. Joku variksensukuinen lokkikin tuossa mennä loikottaa, mutta onnellinen olen myös siitä, että emme asu ihan rupakon (väittävät järviksi tai lammiksi täällä) vieressä, sillä siellä kaakattavat sitten ne hanhet, eivätkä vain kaakata vaan jättävät ikimuistoisia pläiskähdyksiään joka paikkaan. Kunhan korppikotkat pysyvät poissa, niin kaikki hyvin.

Muurahaissodankin toinen taistelu, jonka perheen ainoa miespuolinen taisteluvalmis kävi, näyttää tehonneen; ovat reitit pysyneet ulkoseinien toivotulla puolella ainakin toistaikseksi. Ampiaisia ei enää näy kuin aniharvoin ja kärpäsiä samoin. Hämiksiä näkyy pihalla, mutta ei ollenkaan niin paljoa kuin vuokrakämpässä, jossa terminaattori ei vieraillut neljästi vuodessa. Sitten kun se vääjäämätön, eli käärmehälytys tapahtuu, niin tulette taatusti saamaan korviahivelevän kuvauksen tapauksesta. Tuossa rytteikössä niitä aivan varmasti asuu, mutta asukoon niin kauan kuin pysyvät siellä ja poissa silmistä.

Kasvimaalla kukoistavat rikkaruohot, samaa tekevät omakotiyhdistyksen mielestä myös etupihalla, mutta ei siitä sen enempää. Salaattia saa jo ihan omasta takaa, mutta tomaateissa ei vielä paukuroita näe. Höh! Johan tässä mennään kesäkuuta ja satokausi parhaimmillaan! Kurkut ja paprikatkin ovat ihan vaiheessa, puhumattakaan kukkakaaleista, kaaleista ja punajuurista. Sipulit taitavat tukehtua omaan paremmuuteensa eli jospa haen taimia vielä. Eilen pöljyyksissäni kiskoin ohimennen valkosipulitkin rikkaruohoina maasta. Toivottavasti eivät suuttuneet ja lähtevät uuteen nousuun.

Eilen pistin myös vehnänorasta ja harventelin vähän sieltä täältä, sillä savimaa meinaa tukehduttaa kaiken. Ensimmäinen säkillinen mushroom compostia on levitetty ja kaipa sitä saisi hakea suosiolla viisi säkkiä ja levitellä joka toinen tai kolmas viikko. Kanankakkaakin löytyy ja sitä olen käyttänyt kasteluun. (No hehheh, veteen sekoitettuna.)

Mustikapensaat näyttää hyviltä ja ensimmäinen vadeltakin jo punottaa eli ensi viikonloppuna saattaa olla verkon viritystä. Mansikat istutin selvästi ihan väärään paikkaan, mutta olkoot siellä nyt tämän kesän, sillä ensi vuonna marjapensaikko tulee saamaan rutkasti lisäalaa ja kasvimaa siirtyy sen verran etelään. Tilaa on! Nuo mansikat vissiin tarvitsisiva enemmän aurinkoa, jäivät liikaa pensaiden varjoon ja nyt mietinkin, että jos tuohon talon seinustalle raivaisi mansikkamaan. Siihen ruusutarhan viereen. Ruusut saisivat velloa savessa, mutta mansikoille pitäisi perustaa ja harsottaa multamaata. Saahan sitä suunnitella. Jos vaikka hankkisi maanmylläyskoneen. Vaikka voihan siinä käydä niin, että rikkaruohopoimuri saa jo tänä kesänä tarpeekseen ja ostaa ensi vuonna ruohonsa torilta. Missä en ole vielä varsinaisesti ehtinyt käydä.

Uudet rutiinit hakee vielä uomiaan, en ole millään oppinut muistamaan, että lähitoripäivä on keskiviikko. Lauantaiaamuisin olisi tietenkin parhaat farmers marketit, mutta asianlaitahan on niin, että silloin minä vielä nukun. Vaan nyt toi pupusemme koko sukunsa näytille, joten lähden vähän pelottelureissulle ja haen kännykän, jotta voin kuvata majataloon saapuville tulevaa työmaata: ruohonleikkuun lisäksi luvassa on kasvimaan perkausta aina silloin kun minä olen töissä!

Tervetuloa vaan!

Hikistä on Strömsössä!

Se on kesä ny. Täällä se ei jäänyt pieneksi pyrähdykseksi, vaan tuntuu jatkuvan yhtä soittoa lukemissa 26-30. Ja sehän meinaa sitten sitä, että kaikki skandinavian naapurista kotoisin olevat hehkuttavat intopiukassa, että on niin mukavaa. Varsinkin jos ei tartte tehdä mitään, mutta jos sitten jotain tartteekin, niin on siinä Suomen suvessakin puolensa.

Tuli sitten viimein se lupa toimia hierojana tässä osavaltiossa (ei tokikaan koko maassa, se olisi sitten kivinen polku taas se) ja siitä sitten vaan hommiin. Kunhan saa ensin (vuokra)sopimuksen, ostaa tarvikkeet, hinnoittelee itsensä oikein, rustaa pakolliset lomakkeet, maksaa vakuutuksen ja parit verot, hankkii maksusysteemit, luo ajanvaraussysteemin nettiin, tekaisee nettisivut ja sitten pikkuisen markkinoi. Mutta niinhän se on, että täytyy maksaa, jotta voi saada tuloja. Taas.

Olen tässä kuluvalla viikolla tullut siihen tulokseen, että minun on tehtävä ainakin 10 vuotta täyspäiväisesti töitä, jotta saan maksettua kaikki kulut, joita tämän ammatin uudelleenhankkimisesta on kasautunut. Ja kasautuu yhä, sillä AMTAn vuosimaksu on kolmisensataa taalaa (siinä on sitten se pakollinen liability-vakuutus mukana), joka vuosi on käytävä täydennyskoulutusta noin 300 taalerilla, luvan uusminen on aina 90 (joka toinen vuosi) ja sitten räpsähtää Art of Healing-vero, jonka perustetta en edes jaksa miettiä, sitä vuokraa täytyy maksaa kans ja yrityksen perustaminen (jota ei siis tarvitse tehdä, mutta joka täytyy tehdä; riippuen ihan keneltä kysyy) kustantaa 45 taalaa (no eihän se ole mitään; no ei, mutta kun näitä ei-mitään näyttää kertyvän kolme kappaletta joka päivä, niin äijäsen kukkarolle se on taas jonotettava) ja käyntikortit maksaa, vaikka siis nekin saa halvemmalla, kun ei tilaa yhdistyksen -15% alennuksella vaan ihan vaan normaalisti tarjousten kautta. Sama sitten on tilanne Amazon versus Massage Warehouse, jonne saa myös -15%. Joka on sitten tokikin kolme kertaa enemmän kuin vastaava tuote Amazonissa.

Ja sitten on vielä pankki, joka vie osansa, vaikkakin siis omien tilien välillä saa vaihtaa rahaa niin paljon kuin haluaa, paitsi että säästötilistä sekkitilille saa siirtää vain 5 kertaa vuodessa ja sekkitililtä säätötilille täytyy siirtää 150 joka kuukausi, jotta tämä lupaus konkretisoituu, mutta siis ihan vapaasti saa siirrellä. Ja ilmaiseksikin, jos osaa säännöt, jotka muuttuvat useammin kuin pankkiireilla on omat pakolliset vuosittaiset koulutuksensa, joilla sitten seuraavan puolisvuotiskauden saavat taas pankkeroida eli soitella viattomille ihmisille ja luvata hoitaa kaikki asiat. Jotka sitten oikeasti hoitaakin joku, joka vastaa puhelimeen Marylandissa ja toinen Arizonassa, sillä eihän sama ihminen osaa vastata kysymykseen tilin avaamisesta, maksupäätteen hankkimisesta ja kännykkään liitettävän maksusiirtovimpainen käytöstä. Oli sitten mukava puhelinpalaveri kolmen pankki-ihmisen kanssa tänään ja tehotäti yritti samaan aikaan saada minua kuuntelemaan kahden miehen mainospuhetta ja allekirjoittamaan papereita. Johon minä hermostuin ja karjuin, jotta yksi asia kerrallaan, tämä on minulle se vieras kieli ja varasin ajan siksi, että SAISIN PUHUA KASVOKKAIN IHMISEN KANSSA. Että hyvää päivää ja minulle kuuluu hyvää ja oli oikein mukava asioida sinun (ja Tedin ja Joshin) kanssa!

No, opinpahan taas paljon. Ensinnäkin sen, että en ole tyhmä. Toiseksi sen, että en ole kärsivällinen. Ja kolmanneksi sen, että oikeasti siis tilin avaaminen tässä maassa tarkoittaa väkisinkin SEKKItilin ja SAVINGtilin käsikäteistä komppaa. Jos sitten se tili on YRITYStili, niin täytyy olla yritys. Jonka perustaminen maksaa. Jota en siis tarvitse. Mutta tarvitsen se yritystilin. Koska siihen saisi sen pankin turvaaman maksusysteemin. Koska ne sekit eivät sitten ihan riitäkään, mutta ovat siis olellisia, koska täytyy olla se oikea määrä rahaliikennettä näiden kahden naimisisssa olevan tilin välillä.

Taidan sittenkin päätyä Squareen, joka lupaa veloittaa vain 2,75% jokaisesta pyyhkäisystä ja arviointien mukaan hukkaa vain joka viidennentoista maksun. Pankki ei lupaa hukata mitään, mutta ottaa pari prosenttia välistä, napsauttaa aloitusmaksun, mutta tsekkaa asiakkaan luottokelpoisuuden, lupaa rahat tilille heti seuraavana päivänä ja sitten olisi 24/7 asiakaspalvelu. Joka sijaitsee todennaköisesti Timbuktussa ja vaatii kahdenkymmenenminuutin automaattinäppäilyn, jotta herra Timbuktu vastaa: ´hyva paiva, tahdotteko tehdä pakollisen kuukausittainen sadanviidenkymmenen taalan sekkisiirron? Jos tahdotte, niin painakaa nappia 8 ja odottakaa sulkematta puhelinta, kunnes kuulette sibeliuksen musiikkia.´

Tämän jälkeen ei sitten oikein jaksanut innostua siitä innovatiivisesta markkinoinnista, vaan keitin kahvit ja istun takapihalla kastelemassa kasvimaata. Mutta jos nyt satutte tänne päin, niin varatkaa aika, nettisivun tekele on olemassa, mutta facebookkiin en ole vielä ehtinyt. Tuo Genbookki vei aikansa. Tämä on nyt se vaihe, kun painaa niska limassa eikä mitään näkyvää saa aikaiseksi. Ei tässä kyllä mitään asiakkaita ehtisi hoitaakaan!

Raittiinilmanmyrkytys ja home sweet home

Täällä sitä taas ollaan: kotona. Ja kylläpäs pari ensimmäistä yötä nukutti hyvin! Minä se osaan takaperoisesti tankata unta palloon aina, kun on jäänyt edellisen yön unet väliin. Nyt alkaa jo unirytmi normalisoitua ja elämä tuntuu omalta.

Matka meni hyvin ellei jopa erinomaisesti, mutta sen verran kallista on kahvi Munchenissä, etten taas ihan heti lähde. Kotona sitten odotti ilmoitus siitä, että sormenjäljet hierontatoimikunnalle eivät täyttäneetkään laatukriteereitä eli luvan saanti siirtyi sitten muutaman viikon. No, enhän mä nyt töitä haluaisikaan tehdä... Juu, ja kaikki luokkakaverit sitten tietenkin luvan jo saivat vain minun sormenjäljistä ei saatu selvää. Selvä!

No jottei kaikki sitten olisi pelkkää negaatiota, niin sitkeys kyllä kannattaa. Jotain sentään minäkin sain ja jo neljännellä yrittämällä: luottokortin! Tosin siis pantillisen eli luottokelpoiseksi en sitten vieläkään yllä, mutta enää en ole b-luokan kansalainen! Nyt se sitten täytyisi virittää toimintaan, mutta se vaatii aivotoimintaa eli jätän suosiolla huomiseksi.

Tänään oli nimittäin erinomainen sää (sadeuhka päällä koko ajan), joten perjantaisen typeryyteni jälkeenkin  saatoin viettää päivän ulkosalla. Perjantaina siis kävin ensin kaverikävelyllä ja sitten istuksittiin kotiäidin lounasaika (pari tuntia vierähtää kevyesti) auringossa. Koska oli niin kylmä, että piti olla auringossa. Poltin vain niskan, käsivarret ja hivenen nenääkin. Täytyy siis toivoa helteitä takaisin, silloin sentään tajuan pysyä koko ajan varjossa!

Olin nimittäin auttamassa DrumStrong tapahtumassa, joka on nimensä mukaisesti rummutustapahtuma ja ulkoilmakonsertti. Yllätys yllätys, syöpätutkimuksen hyväksi taas, mutta se ei omalla kohdallani ollut se pääpointti. Olin nimittäin auttamassa ystävää, joka pyöritti hierontapistettä rummuttajille. Jotka paukuttivat menemään 24 tuntia yhtä putkea. Loppupaukutus oli aika huikea, kun kaikki kynnelle kykenevät olivat paukuttamassa jossei rumpua, niin vaikkapa ämpäriä. Yön pimeinä tunteina rummuttajien lukumäärä oli kuulemma pudonnut vähimmillään kymmeneen, mutta päiväsaikaa näytti reilu parisataa pärisyttäjää olevan vauhdissa. Ja ystävänikin siis vietti kaksi yötä teltassa, jossa kävi nukkumassa muutaman tunnin ja sitten taas hommiin. Ensi vuonna lupaan olla paikalla koko viikonlopun, mutta käyn kyllä nukkumassa kotona, mikä ei ole lainkaan ongelma, sillä pitopaikka sijaitsee seitsemän minuutin matkan päässä. Kiva tapahtuma ja taas kerran: koko perheelle!

Pärinäleirillä vietin siis viisi tuntia ja sen jälkeen huhkin vielä puutarhassa. Aloin siis vihdoinkin karsia villivatturytteikköä takapihalta, sillä haluan seinään viereen kukkapenkin! Voipi olla etten saa perennoja pysymään hengissä, mutta siksipä kokeilenki yksivuotisia tänä kesänä. Seinänvierusta on nimittäin aika kuuma ja rikkaruohoa tunkee ihan kiitettävästi. Mutta ruusupuska (joka ei ole puska, vaan törö) siinä viihtyy ja pari uutta ruusua sitten jo tajusinkin istuttaa. Mutta vaahteranalkujen kitkemisessä menee vielä tovi.. Varsinkin kun isomman puskan tappotouhussa sain sitten (vaikka on Fiskars!) lapion hantaakinkin hajalle. Kaipa siihen saa vaihtokahvan!? Ja valitettavasti on sitten myönnettävä sekin, että etupihalla oli otettava järeämmät aseet, siis myrkkypullo, käyttöön. Mutta siis vain koska olen tällainen rikollinen! Ainakin omakotiyhdistyksen silmissä. Painepesuri vissiin hoiti sakkouhan, jonka saimme likaisesta seinästä, mutta tänään räpsähti seuraava: sakkomaksu alkaa taas raksuttaa, koska meillä on a) liian pitkä nurmikko (kun ei siis kolmea kertaa viikossa leikata) ja b) rikkaruohoja. Siis oikeesti. Rikkaruohoa! Ollaan varmaan siis ihan ainoita, joilla kasvaa ruohoa pihalla.

No, hommaa jäi vielä, mutta selkä sanoi, että nyt riittää ja sitä on kuunneltava. Jotta jaksaa huomenna mennä reenaamaan punttisalille, sillä jossei kerran tehdä töitä, niin tehdään sitten lihasta. Ainakin vatsalihas tuntuu muodostuvan ihan kouriintuntuvasti, sillä vähän yritin jumppapallon kanssa seurustella. Jotainhan se on aikansa kuluksi yritettävä.

Kuvat kuvablogissa.

Kotomaassa

Radio Iskelmä soittaa Dingoa ja samat juontajat lääpyttää kuin 2 vuotta sittenkin.

Autonratissa takaraivo paukuttaa "Muista kytkin, muista kytkin". Ei, en ole saanut sammumaan kertaakaan, vielä. Niin, ja autoista täytyy kömpiä ylös.

Kahvilajonossa äijät taklaa ja kurottaa juomalasinsa välittämättä, että tämä tapahtuu annokseni yli.

Kauppaan mennessä täytyy muistaa pantti ostoskärryihin.

Linnut sirputtaa oikealla kielellä.

Toukokuussa voi sataa lunta.

'Kesälomalla'

Mä oon ny kesälomalla! Makaan takapihalla ja yritän pysyä auringon mukana, sillä tykkään pitää kintut auringossa ja muun kropan varjossa.

Tiedätte varmaan loman eka päivä -tunteen, kunnei saa kiinni mistään eikä mitään aikaseksi. Vaikka olen tuijottanut töllötintä, käyny lenkillä (ihan siis greenwaylla asti), etsinyt tuliaisia Walmartista sekä Barnes&Noblessilta ja perannu kasvimaata. Ja kukkapenkkiä. Aikatauluja on tullut vekslattua moneen suuntaan useassa asiassa ja ihan vähän tehty töitäkin.

Pitäis osastollakin on asioita: päättää missä ja kuinka paljon tekee töitä (oikeammin maksaa vuokraa), ne nettisivut, maksusysteemi, muutamat ilmoitukset, ostoslista (lakanoita, jakkaroita, pumppupulloja, öljyä, pyyhkeitä...) noin niinkuin aluksi. Mutta kun ei tällai lomalla viitti.

Julistin pari päivää sitten, että en osta tuliaisia; ajattelin suoriutua pienellä matkalaukulla, mutta saas nähdä kuinka käy?! Karkkipusseja ainakin on luvattoman monta ja muuta tilpehöörää lapsille. Eikös tämä ole moskan, kaman ja tilpehöörin luvattu maa ja siksihän mä siellä Walmartissakin koikkelehdin. Sitten mennään samoissa farkuissa kaks viikkoa ja lainataan systeriltä takkia. Kunnei mulla ole sopivaa takkia olemassa. Omat kengät on kuitenkin saatava mahtumaan mukaan! Ajattelen Terhiä ja selviän tästä. Ihminen ei tarvitse kovin paljoa, jos niin päättää, ja itseasiassa aion olla isoimman osan aikaa nakuna eli saunassa!

Sitten iski matkajännitys. Hups vaan! Se, että jännittää kotio tulemista, on aika vinhaa. Enkä meinaa vain itse matkustamista (sitä varten on uudet äänikirjat ja ristikkolehti varattuna), vaan sitä tunnetta, joka on hiljalleen hiipunut nykyisestä elämästä kestettyään semmoiset 15 kuukautta. Lomafiilis, kunnei ole huolenhäivää. Outoon paikkaan sopeutuminen ja rentoutuminen kohteeseen. Takaraivon hippuinen 'kaikki menee hyvin eikä mitään satu'- jyskytys. Ei tarvi tietää eikä osata eikä löytää sitä tai  tätä virastoa, kun on vaan käymässä. Paitsi, että menee 'kotio' ja kaiken hyvän ja ihanan lisäksi, elämä ei olekaan ruusuilla tanssimista. Nordea uhkaa vaihtaa luottokortin juuri, kun sitä tarvitsisi ja Kela heittää ulos systeemeistä. Eli ei asiaa terveyskeskukseen, mutta taasko saa mennä jonottamaan Kelaan?!

Ja jossei vuokra-autossa ole navia? Montako kertaa sammutan auton risteykseen? Särkylääkettä en tuo täältä vaan toisinpäin. Jetlag on karmea. Selkä menee jumiin. Ei saa hyvää kahvia! Kaupasta ei löydä mitään. On kylmä! Milta musta sitten tuntuu, kun olen siellä?

Kuka kertois, miltä musta tuntuu.

Pääsiäistäkin!

No niin, nyt se on ohi! Toivottavasti lopullisesti ja ikuisesti. Tai no, lupahan on uusittava kahden vuoden välein ja se tapahtuu osallistumalla jatkokoulutuksiin, joten koulunpenkille mars, mutta ei enää tällaista pitkää rupeamaa. Ikinä. Tässä maassa.

Hyvä puoli tässä kaikessa on se, että tyttären suunnitelmat tulla/mennä Suomeen yliopistoon, ovat äidinkin mielestä juuri oikeanlaiset ja välttämättömät. Ilman omaa koulukokemusta olisin jo alkanut pedata likkaa pysymään täällä ja alkanut säästää lukukausimaksuihin. Ajatus siitä, että tytär lähtee Suomeen ja mä jään tänne on hyytävä, mutta vielä enemmän sielua jäytää se, että hän perustaisi tulevaisuutensa AINOASTAAN tämän maan tarjoaman opetuksen varaan. Juu, yliopistotaso on tietenkin ihan oma maailmansa, mutta silti. Uskon, luotan ja pidän kaiken toivoni suomalaisessa koulutussysteemissä, vaikkei sekään täydellinen ole. Tämä on ollut kokemuksena kaikin puolin -uskomaton ja kasvattava - enkä tiedä mitä tulevaisuus tuo, mutta oikeesti: systeemi on ihan perseestä!

Ja sitten nokka kohti uusia pettymyksiä! Eli elämää eteenpäin positiivisessa hengessä. Lupapaketti lähti matkaan eilen (liitin mukaan ylimääräisetkin todisteet olemassaolostani, viisumin, passin ja syntymätodistuksen ajokortin tueksi) ja viikon päästä leivon munkkeja Suomi-klubin Vappuhappeningiin kirmatakseni sitten lentokentälle ja Suomeen. Viettämään Valpuria Kotomaassa.

Sitten kaikki sormet ristiin ja peukut ylös, että virallinen lupa toimia hierojana saapuisi toukokuun aikana. Kuitit, lomakkeet ja kansiot on ostettuna ja todistukset kehystettynä, joten sitten vaan hommiin. Varmuudeksi menen tulevalla viikolla keskustelemaan toisenkin huoneen vuokraamisesta, sillä asiakaspiirin haaliminen ei ole aivan yksinkertaista. Sitten nettisivujen ja varaussysteemien kimppuun. Ja lakanoiden ostoon... Täällä niitä tarvitaan, sillä pyyheliinoja tai paperia ei pöydän suojana käytetä.

Mutta olisihan tässä tämä pääsiäinenkin! Ripottelin kyllä tipuja pitkin poikin ja tänään meillä kokataan lammasta, mutta kovin kummoista juhlatunnelmaa ei ole syntynyt. Rairuohoa en viitsinyt, sillä nurmikkoa pukkaa pihalla semmoista vauhtia, ettei kerkeä leikkaamaan. Suklaamunat on tässä maassa kielletty (siis ne pikkulelut on niin hengenvaarallisia), eikä neito varmaan jaksaisi innostua, vaikka piilottelisin munia sinne tänne. Sellainen rento, hyvinsyötävä viikonloppu tämä kuitenkin on ja toivottavasti akut lataantuu ja aurinko paistaa taas ensi viikolla. Kunhan saan nauloja seinille, niin laitan kuvia tuonne kuvapäiväkirjaan...

Nyt on vähän sellainen pysähtyneisyyden hetki. Kun tekisi mieleni ryhtyä raivaamaan kaikkea tavaraa tunkiolle ja karsia kaikki rönsyt! Mistä tätä rompetta oikein tulee?!

Paperisotaa a´la lisenced massage therapist ja toiminimi

Ja taas sitä saa valmistautua perustamaan yritystä. Mistä tulikin mieleeni, että pitäisköhän suomalainen yritysjäänne nyt sitten lakkauttaa? Ei kai, siihen ei vielä pysty.

Paperipino, joka arvoisalle lautakunnalle lähetetään, kasvaa kasvamistaan. Ja sittenkin pelkään, että jokin pruju puuttuu, vaikka kuinka tankkaan ja yritän ymmärtää kolmekymmentäneljäsivuista hakuohjetta. Nyt puuttuu (käsittääkseni ja ainakin) opettajan laatima ´olet hyvä ihminen´-lanketti (sitä on nyt väännetty kolme viikkoa, joten jokohan se sieltä tällä viikolla tulisi) ja passikuva. Kun ei jaksa tätä nassuansa laittaa turhanpäiten.

Notaari (alkuperäinen bosnialainen suomalaista lähestyvällä aksentilla) läheisessä Wells Fargossa ei kyllä ollut yhtään vakuuttava, kun ei tiennyt mitä name affidavit tarkoittaa, joten lopulta sanelin hänelle mitä ja mihin voisi kirjoittaa. Hankaluutena täällä on se, että kun etunimeni on virallisesti kolmiosainen, niin jokainen virallinen paperi tuli allekirjoittaa käyttäen noita kaikkia kolmea nimeä. Kuinka moni teistä pränttää allekirjoituksessaan kaikki kristikunnan itselleen suomat nimet? Juu, en minäkään!

Toinen mielenkiintoinen seikka on rakkaan sukunimeni kirjoitusasu. Passissa se on ä:llä, mutta viisumissa ae:lla. Ja ajokortissa a:lla. Ja kaikki variaatiot on oikein! Ja sitten kun minua on siunattu kahdella muullakin sukunimellä elämäni aikana (onneksi keskimmäisessä ei ole yhtään ä:tä) ja olenpahan kertaalleen vaihtanut myös viralliset etunimeni, niin kukaan ei tiedä kuka olen. Notaari-parka sitten kummiskin ränttäs leiman ja näillä mennään! (Fingers crossed, ettei tähän narahda hakemusprosessini.)

Seuraavaksi sitten täytyy tehdä asianmukaisia lanketteja. Eli informed content-lomake, jossa luetellaan asiat, joita luvataan tahi ei luvata. Eli sanellaan, mitä minulla on lupa tehdä ja kuka maksaa no showt. Toisekseen täytyy olla sisääntulolomake, jossa kysytään kaikki mahdolliset taudit ja muut seikat, jotka tulee ottaa huomioon hoidossa. Ja jos/kun aion työskennellä jonkun muun kanssa, niin sitten on saatava allekirjoitus lomakkeeseen, jossa annetaan lupa vaihtaa tietoja asiakkaan asioista. Onneksi näihin lomakkeisiin on saatavilla valmiita pohjia, jotka ovat - noin kahdeksansivuisia. No ainakin kolme per lomake, joten kuka niitä jaksaa lukea? En mä ainakaan.

Sitten listalla on nettisivujen rakentaminen. Tämä on onneksi helppo nakki, sillä hakeuduin juuri Amta:n eli hierojayhdistyksen jäseneksi (normaali vuosimaksu 240 taaleria) ja samalla saa ilmaiseksi nettivisupohjat (ja liability-vakuutus kuuluu myös kauppaan)! Sen hienompia sivua en ole ajatellut tarvita tässä vaiheessa. Mutta olen kovasti miettimässä, että jokin nettipohjainen ajanvaraussysteemi voisi toimia hyviä niinä päiviä, kun työskentelen kodin ulkopuolella. Schedulicity laskuttaisi 20/kuukaudessa ja ekan kuukauden saa ilmaiseksi. Tämä mahdollistaisi sen, että kuka tahansa voisi tehdä varauksen eikä aina tarvitsisi soittaa/tekstata minulle. Mikä tarkoittaisi toisinpäin sitä, että puhelimitse varauksia ottaessani, tarvitsisin itsekin aina nettiyhteyden, jottei tule päällekkäin buukkauksia. Hyvänä puolena myös se, että myös kiropraktikko voisi buukata asiakkaita minulle. Tai se, että sen voi ohjelmoida niin, että on maksettava varattaessa... Ja schedulicity lienee kasvava systeemi ja sieltäpä sitten bongahtaisi yhteystiedot koko maailman nähtäville, jos hakukenttään syöttää vaikkapa postinumeromme.

Maksamisesta puheenollen: korttiyhteys kännykän kautta on must eli jos Wells Fargo nyhtää kovasti paljon välimaksuja, niin sitten square (joka kiskoo vähän alle 3%). Suomessa olisi tullut niin kalliiksi, mutta täällä jo kaikilla käytössä (ja 40% asiakkaista kirjoittaa sekin, joka sitten kipitetään lunastamaan joko pankkiin tai automaatille. Juu, autokaistalla toki!).

Mutta maassa maan tavalla eli rahastahan kaikessa on kyse! Muistattehan, että sen osavaltion virallisen testin tekeminen maksoi 290. Hakupakettia (joka tilatessa maksoi 25) palauttaessa mukaan on tuikattava kuluja (mm. taustatsekkaus) varten 290 cashiers check! Ja sormenjäljet oli otatettava itse postitoimistossa 15 taalalla. Jos tarvitsee suosituskirjeen vaikkapa lääkäriltään (itse sain onneksi ystävä-kollegoilta), niin se maksaa käyntikerran verran (minimi 150). Suosituksia tarvitaan siis kolme. Passikuva (laadultaan surkeampi kuin iPhonella otettu) maksaa CMV:llä sen 15 taalaa. Sitten on maksettava Karoliinan asettama art of healing-vero (noin 50 taalaa).  Muistattehan myös, että hierojalupa on uusittava kahden vuoden välein (190?) ja ennen uusimista on käytävä määrätty määrä täydennyskoulutuksia (myyjän markkinat). Ja veroja varten on laitettava ohjeiden mukaan 35% tuloista syrjään!

Sain muuten työtilatarjouksen, jossa vuokraaja olisi veloittanut 35% per asiakas eli aika kivastihan tässä kaikkineensa pääsee tienaamaan. Eli jos 35 vuokranantajalle ja 35 veroihin, niin joha tuolla 30%lla sitten maksaisi pyykkäämisen ja sähkölaskun ja saisipa ehkä bensaakin autoonsa, mutta miehen on edelleen maksettava se auton vakuutus. Eli ei pääse rikastumaan ei, vaikka kuinka hinnoittelisi itsensä pihalle. Tavallisimmin (hyvät) hierojat laskuttavat 60/tunti. Tähän lisätään sitten tippi, joka spa-paikoissa on aika automaatti, mutta kiropraktikon luona (medical setting) harvinainen etuus. Ja siis kunkin asiakkaan päätettävissä. Spa:issa on yleensä kuukausimaksu (johon kuuluu yksi ´ilmainen´hieronta) 50-70 ja siihen siis se tippi päälle. Jaa onko pakko tipata? No ei, mutta kaikki tietävät, että varsinainen hieroja saa palkkaa tunnin hieronnasta 18 taalaa, joten tippi on toki ansaittu. Ja se kokonaan hierojalle. Joka ilmoittaa sen veroissa tuloiksi. Tottakai! (Tästä syystä monissa paikoissa hienovaraisesti pyydetään tippaamaan KÄTEISELLÄ, vaikka useimmiten toki tippisumma vaan lisätään korttimaksuun.)

Hinnoittelu- vai sanoisinko suoraan, että numero-ongelma on itselläni siis ilmeinen! Tässä vaiheessa olen pohtimassa jotain tämän suuntaista: Relaxing Swedish massage 50/60min. (tällä nimellä tunnetaan perusrutiinihieronta tässä maassa); Effective Deep Tissue ja nmt (neuromuscular treatment) 65/60min; Unbelievable Integrative European Treatment 90/75min. Ja sitten sen kuusisivuisen Agreementin loppuun lauselma: This Therapist is mentally able to give only the Unbelievalble Treatments simply because Swedish (massages) are bullshit.

Ugh! Terveisin intomielinen ja asioihin tyynesti suhtautuva numerosarjaansa (lmbt#####) odottava malttamaton jäsenkorjaaja.

Äh puh öh

Jee, enää viisi päivää koulua jäljellä eli kahden viikon päästä todistus on kourassa ja hakupaketti menossa kohti arvoisaa hierantalautakuntaa. Miten ihmeessä jaksaa ne viisi?

Mun piti tänään mennä viinitilareissulle, mutta päätinkin jäädä puutarhailemaan ja mennä siis rautakauppaan. Koska äijä on Texasissa ja toisaalta myös siksi, että sinne olisi liki 4 tunnin ajomatka, suuntaansa. Ja viikon pakkotyöklinikoinnin jälkeen selkä huutaa jo valmiiksi hoosiannaa eli istuminen ei innosta. Mukavampi maata sohvalla ja odottaa Cosby showta alkavaksi. Siis vasta kymmeneltä alkaa, siiheksi saa lojua. Huxtablen perheen kanssa täytyy sitten kotivenytellä ainakin jaksonverran. Tai sitten viiden...

Sitten olisi vähän hankintoja tehtäväksi. Kun tuli tilattua lentoliput Suomeen ja tiedättehän, että inhoan syvästi matkustamista, eli vatsa paukahti sekaisin samantein ja probioottikauppaan siis tieni käy. Tätä en kerro siksi, että voitte kuvitella, kuinka ihanaa on hieroa ilmaiseksi kaksi kahdentunnin puuduttavan pitkästyttävää hoitoa vatsalla, jossa ei pysy mikään ja nälkää kourii, vaan siksi, että ymmärrätte, kuinka suuri uhraus kotomaahan lentäminen, ja vieläpä yksin, minulle on. Saavat kantaa mut paareilla koneesta, kun pahoinvoin koko matkan. Tai sitten kiskon konjamiinia ja rähinöin Munchenin kentällä. Huoh! Seuraavaksi sitten iskee hammassärky (yhtä hammasta muuten vihloi jo) ja sitten olenkin ihan valmis astumaan koneeseen.

Jos sitten kuitenkin lentomatkasta selviän ( kirjaimellisesti)  niin perusteellisen ja kärsivällisen luonteeni ansiosta olenkin jo siirtynyt petaamaan laskeutumista seuraavaa kulttuurisokkia. Se käy helposti kuuntelemalla autossa Pentti Hietasta ( juu, ja kaveri luulee nyt, että ymmärrän sujuvasti italiaakin) ja yksin ollessaan Suvi Teräsniskan Yö-kokoelmaa. Ja jos se ei vielä riitä, niin kyynelhanat takuulla aukeavat tästä:  Tampere .  Tai viimeistään: Tampere . Miten kaipaankaan sinisiä busseja! TKL in my mind!!

Kaupan päälle olen alkanut näkemään unia ikivanhoista asioista enklanniksi ja hyvää päivää vaan, puhunut parille kaverille tyylipuhtaasti suomea. Silti koti ja elämä ja..kaikki on täällä ja nyt. Tästä elämästä ja tästä kaupungista on tullut tavallisia - ja normi. Sitten voikin alkaa surra sitä, ettei Suomi olekaan sinivalkoisten lasien kultaama unelmamaa, vaan pieni ja kutistunut kolo täynnä hyttysiä. Mutta miten niitä kaipaankaan! Melkein en haluakaan tulla, sillä pää menee ihan pyörälle jo ajatuksista. Ja se vatsa. Huoh!

P.S. Tämä dokkari on huippua ja juuri tätä haluan julistaa. Mutta. Miten kökösti me suomalaiset tosiaankin puhumme englantia. Kääk! Mä lakkaan puhumasta! Kielenopettaja minussa hajoaa sirpaleiksi ja äiti taas puhkeaa ylpeydestä. Minun tyystin amerikkalaisittain ääntävä tyttäreni! (Joka hajoaa joka kerta, kun kuulee äitinsä/isänsä vääntävän enklantia. Lapsi parka! Olet kultainen.)

Parasta NC:ssä

Vihdoinkin! Lämpö tuli ja hyydytti meikäläisen ruohonleikkuussa. Kuten sanottua, kesällä siihen menee koko päivä, kun pystyy lykkimään 10 min ja sitten on pidettävä tunnin tauko. Vielä selvisin kahdella tauolla, mutta tänään olikin vaan 26 astetta!

Kevät on - sananmukaisesti - kukkeimmillaan ja pahin siitepölykausi kohta edessä. Silmiä tuppaa kirveltämään, mutta toistaiseksi on selvitty ilman lääkitystä. Luonnonkeinojabtoki käyttelen ja huomaan, että kevät on täällä.

Linnut sirkuttaa hirmuisella äänellä ja pörriäiset ovat valloittaneet pihat, sillä puut ovat kukkeimmillaan. Emme tokikaan tunnista noita öhkiäisiä, mutta ampiais/herhiläis-/mehilisiähän ne lienevät  ja kooltaan 3-6 cm. Onneksi eivät mitenkän käy kimppuun. Linnut taas, sen kun laulamiseltaan ehtivät, ovat kasvimaalle heittelemieni kukansiementen kimpussa! Citykaneja en ole talollamme hielä bongannut ja oravat taitavat jättää kasvimaan rauhaan! Viikonloppuna täytyykin sitten mennä ostamaan kastelulaitteistoa, sillä letkunvarressa käkittely alkanee aika pian tympiä.

Näin iltaseitsemältä otin kahvikuppini tähän etupihan portaille ja kuuntelen sirkutusta. Aurinko on laskemassa ja virittelee pientä lempeää tuulenvirettä. Semmoista suomalaiselle sopivaa lämpimän keskikesän illan tunnelmaa: ruohonleikkuri, pyöräilijöitä, linnunlaulua ja lämmin, muttei enää kuuma. 

Tämä on se syy, miksi täällä kannattaa asua. Vaan minäpä vietänkin Valpurin kotomaassa, eikä tämä ole mikään aprillinpila. Siiheksi!

Lisää kuvia kuvapäiväkirjassa!

Elämänmenoa

Hyvä mää!

 Kurkuntaimet kasvaa ikkunalla, samoin sipulit. Halla (!) saattoi viedä salaatinalut takapihalta, mutta sitten voin paiskata sinne uusia; kerkee tehdä ainakin 3-4 satokertaa kesässä, joten hätäkös tässä. Ensi viikonloppuna haen lisää mustikkaa ja vadelmaa. Hyvä mää!

En ole kaivanut navia esille sitten viime vuoden; tai no ehkä kerran kummiskin, kun menin Mt Hollyyn ekaa kertaa. Hyvä mää!

En osallistunut koulussa tapahtuneeseen megajäristykseen, kun kaikilla meni hermo (ihan syystä kyllä) vaan otin ihan rauhallisesti ja laskin tyynesti jäljellä olevat koulupäivät (btw: 8). Hyvä mää!

Sain tehtyä curriculumin ja sen 'kansilehden', joka liitteeksi aina tarvitaan ja samalla uudistin LinkedInin (tosin voisihan sinne nuo opetushommatkin täydentää). En ole kovin moneen paikkaan viitsinyt papereita lähettää, sillä hierojille on avoimia paikkoja kylliksi ja minähän aion tehdä töitä kotona ja kiropraktikkoni kanssa. Asia on suullisesti sovittu ja kivalta näyttää. Hyvä mää!

Meillä on superkiva, pieni monikulttuurinen ryhmittymä, jossa keskustellaan asioista. Sitten on se iso ryhmä, jossa syödään ja kikatellaan ja kotipesäni on edelleen meidän oma naistenryhmä, jossa olen vain yksi jäsenistä. Täällä ei tarvi olla ulkkis, jossei itse halua. Mä oon hieroja. Hyvä mää!

Opetamme edelleen suomea tytöille ja löysimme juuri kivan nettipelin (Ekapeli), joka jaksaa taas innostaa. Oppimisen tuloksia alkaa pikkuhiljaa näkyä! Sonja mennee myös babysittaamaan kesällä. Olen mukana Suomi-klubissa, mutta sain pidettyä itseni erossa virallisista tehtävistä. Mutta on mukava käydä papusopalla ja solkottaa kotimaista aina silloin tällöin. Hyvä mää!

Joogapaikka on tuossa viiden minuutin päässä ja kyllä sinnekin (sovittelemalla) ehtii, kunhan muistaa laittaa kalenteriin muistutuksen. Ehtii myös tyttöjen lounaille ja tulee hivenen tehtyä töitä ja pian on edessä kevätretki viinitilalle, World Parade ja muutama teatteriesitys (ööö... siis 4 lähiviikkoina). Hyvä mää!

Lopputenttikausi on täällä ja tulinpahan nyt sitten sössineeksi periaatteeni, etten saa yli 85 testeistä. Kinesiologian finalista napsahti 100, mutta eikös se vaan osoita, että osaan asiani eli sen, miten lihakset toimii keskenään. Mun mielestä muulla ei oikein olekaan väliä. Hyvä mää!


Tää on itseasiassa aika tylsää, pitäisköhän muuttaa jonnekin, jottei tylsisty?

Elämys

Likka vei minut eilen illalla koulunsa teatteriesitykseen. Kyseessä oli Seussical -musikaali, joka perustuu niihin kuuluísiin (multa meni kyllä ensin ihan ohitse) lastenkirjoihin. Koska kyseessä on Ardrey Kell, niin osasin odottaa jotain hyvää ja yllätyin suloisesti.

Esitys oli vielä parempi kuin aikaisemmat näkemäni! Lavalla tanssi (ammattimaisen näköisesti), lauloi, akrobatisoi (siis wau!) ja näytteli varmaan liki 50 nuorta ja loistavaa tulevaa ammattilaista. Lavasteet olivat huippuluokkaa kaikkine yksityiskohtineen (mm. laskeutuva pesäpuu ja pölyhuiskapilvi, josta laskeuduttiin liukumäkeä alas) ja puvutkin suunniteltu ja toteutettu tukemaan värimaailmaa ja ruokkimaan lasten(kin) mielikuvistusta. Valaistus toimi, äänikin suurimmaksi osaksi (äänentoistolaitteet ja mikrofonit siis kaikilla) ja ohjaus oli hieno.

Nuoret olivat alusta loppuun täynnä intoa ja aktiviteettia, enkä minä ainakaan bongannut YHTÄÄN edes hetkittäin roolistaan luovuttanutta tai väsähtynyttä ilmettä kaksituntisen aikana. Ja se on paljon se, sillä kun lavalla on liki koko ajan yli 20 henkeä, niin ´taustalla´on aika helppo olla hetki pinnistelemättä. Mutta ei: jokainen tanssityttö, akrobaattipoika (joista 2 oli oikeasti selkeää akrobatian ammattilaista ja neljä muuta pystyi näyttelemään; huisaa tekemistä), eläinhahmot ja varsnkin kaksi ´Thing:ä´ (tämä on siis kirjan hahmo, ei minun käännöspuutokseni) jaksoi liikkua aktiivisesti koko ajan ja juosta näytelmän vaatimalla tavalla, myös silloin kun olivat liikuttamassa lavasteita. Ja hymy kasvoilla koko ajan!

Laulutaidosta en edes mainitse, kun en siitä oikein mitään ymmärrä, mutta huh vaan! Ja vaikka lavalla oli ison osan ajasta hirmuinen meininki eikä kaikkia yksityiskohtia ehtinyt millään huomata, niin sitten ei voi kuin ihmitellä, miten yksi noin 17-vuotias lapsi, pystyy säteilemään ja ilmaisemaan kaiken niin eleettömästi laulaessaan yksin lavalla (tai välillä jopa yleisön puolella). Ja näitä huippua ei ollut vain yksi, vaan usea.

Mutta kaikkein eniten loisti naispääosan esittäjä, josta täytyy tulla näyttelijä, sillä karisman minäkin tunnistan, kun sen näen: kasvojen ilmeet, vartalon ilmaisuvoima ja sitten vielä laulunääni. En enää yhtään ihmettele, miksi nämä nuoret voittavat palkintoja.

Loistavaa! Mahtavaa! Ikimuistoista! Supernuoria!

Kyllä Amerikassa osataan.

Kolmen työpisteen loukussa

Olkkarin nurkka.

Voihan huokaus! Tässä sitä käkitään varpaat jäässä lämpöpussi hartioilla yrittäen olla tehokas. Tajusinpa näes tänä aamuna, että koulu loppuu tasan kuukauden päästä ja tarttis vissiin tehdä jotain. Kuten esimerkiksi sopia rouvien lounastapaamista perjantaille...

Eikun siis homma, tottakai, etenee. Asiakasvirta ei nyt vielä ole virta, mutta puro kummiskin ja oikeasti alkaa ahdistaa se tosiasia, että tarttis tehdä joku päivä taas virallisesti töitä. Tuo koulu kun ei siis minun heiniäni tässä maassa ole ja siitä osoituksena olkoon vaikka se, että viime viikolla sain kirjallisen varoituksen. Jaa miksikö? No tietenkin siksi, että surffasin facebookissa tunnin aikana. Hyi minua, olen tuhma. Ja piiiiitkäääääästyyyyyynyyyyyt. Varoitus ei tullut opettajaltamme (joka antaa minun surffata ihan rauhassa), vaan koulun johtajalta. No, seuraavalla kerralla tulee varmaan sitten myös sakko, sillä rahanteko kunniaan ja muusta viis. (Kai näette kaiken rivien välistä tihkuvan vi-----n?)



Salin takapiste.

Koska tulevaisuuteni ja ihmisyyteni ja kaikki mikä maailmassa on tärkeää riippuu tietenkin ihmisen työpanoksesta, niin tänään sitten panostan ihan kunnolla. Sohvalla on nimittäin triggerpiste ja neuromuskulaarioppimispiste, jossa tavoitteena on survoa tähän vanhaan päähän kaikki tähän asti ja vähän eteenpäinkin käydyt triggerpisteet, oireet ja kipukuvaukset sekä tietenkin niiden poistomahdollisuudet. Juu, monivalintana tämä mennään, mutta ihan riittävästi detaljeja on ilmassa eli päätin sitten aloittaa lopputestiin pänttäämisen. Siis koulun lopputenttiin, osavaltion tentit on jo tentitty ja siksipä tuo motivaatio on kerrassaan huippulukemissa. Mutta siis todistusta ei saa, jossei viimisestäkin tentistä räpsähdä se 80 tai yli.



Keittiön pöytä.

Tuonne salin pöydälle olen sitten levitellyt kaikki lihakset indexkorteilla. Tai no ei lihakset, vaan pikemminkin kinesiologiahan siellä liikkuu, koskapa jokaisesta lihaksesta täytyy muistaa lähtö-, kiinnityskohta ja funktio, jotka myös on kerrattava. Ja taas puhuin palturia; lihakset kuuluvat siis   kategorian maniken alle, jonka opettaja on siis sillain kauniisti sanottuna lievästi pesästään pudonnut (neuromuskulaariope on oikeesti tosi tietäväinen ja mukava) ja kinesiologia taas kategorisoi sen, mitkä lihakset liikuttavat mitä niveltä ja mikä sitten on vastavaikuttaja (just taas meinaa suomenkieliset sanat olla ihan kadoksissa). Ja vaikka periaatteessa nämä kaikki (tietenkin) jo osaa, niin harmittavan monet luun osat ovat enklanniksi hukassa eikä ihan jokaisen niska- ja kallolihaksen kiinnityskohta tule ensimmäisessä hujauksessa mieleen. Mutta tästä asiasta en valita: on vain oikeus ja kohtuus, että hierojasi tuntee anatomian; samaa ei tässä maassa toki edellytetä asian opettajalta.

Salin varsinainen työpiste.

Ja sitten tähän keittiön pöydälle! Tässä seisoo tämä läppäri, jossa ei sitten ole wordiä ja nettikin pätkii. Mutta siitä saa kiittää Time Warneria. Minua taas saa kiittää siitä, että vihdoinkin otin sarvia härästä ja laadin itselleni Curriculumin. Ja toisenkin vielä. Ja sitten esittelysivun tai kansilehden tai sanokaa nyt miksi vain haluatte. Ja nyt ne on tehty ja sitten niitä pitäisi alkaa lähetellä jonnekin. Tai vielä mieluummin jollekin. Jos siis mielii sen työpaikankin saada. Mutta mieliikö?

Ja sormenjäljet on sitten hankittu ja kolme suosituskirjettä. Niiltä, jotka uskaltavat luvata, että olen kunniallinen jonkun maan kansalainen. Mutta siihen kolmen vuoden tuntemisaikaan ei täysin ylletty; kai se vuosikin riittää, kun on näin hyvä. Ja vaatimaton.

Mutta jos mä nyt lähetän sähköpostitse noi esittelypaperini, niin kuinka todennaköistä on, että joku minulle soittaa? Ja jos soittaa, niin kuinka todennäköisesti en saa puhelimessa yhtään selvää siitä kuka soittaa, enkä kehtaa kolmea kertaa kysyä. Ja jos joku soittaa ja jos saan selvää kuka soittaa, niin millä hinnalla taitoni myyn? Mä olen ihan liian hyvä näille markkinoille. Ja nin kovin vaatimaton.

Voihan huokaus.



Kotiäidin unohtunut lakanapiste.

Kotiäidin spagettipiste.



Puutarhabloggaus

Jep. Kylmä. Sataa. Tuulee. Yöpakkasia. Unohdin kastella tomaatteja. Varpaat jäässä. Verkot viritteillä ja miljoona pikkulintua syö kaiken. Eikä ruohonleikkuriakaan voi käyttää, kun se uuppois liejuun.

Ugh.

Kohtaus elokuvasta xx

Aamu tavanomaisessa etelävaltion asuinalueella. Pari isoa autoa lipuu ohitse ja yhden autotallin liukuovi rullaa ylös. Oven ääni peittyy kovaääniseen lintujen sirkutukseen ja pusikossa rapisee jokin. Keski-ikäinen nainen sujauttaa tohvelit jalkaansa ja kiristää pinkin aamutakkinsa vyötä kireämmälle, sillä aamu tuntuu viileältä. Keltainen koulubussi sujahtaa ohi, mutta nainen ei sitä noteeraa, vaan jatkaa matkaansa postilaatikolle ja sujauttaa sinne kaksi kirjettä. Sitten hän nostaa lipun ylös merkiksi postinkuljettajalle, kumartuu ottamaan aamulehden maasta ja pysähtyy vilkuttamaan naapurille 'hyvää huomenta'.

Rouva palaa sisälle, avaa television aamu-uutiset ja kuulee kuinka kahvinkeitin piippaa valmiin kahvin merkiksi. Uusi päivä voi alkaa.

Tämä ei ollut kohtaus ainoastaan Täydellisistä naisista, vaan minun elämääni perjantaina, 15. maaliskuuta herran vuonna 2014. Iloista kevättä! 

Blogosfääri ja haaste

Hellurei ja hellät selkälihakset! Puutarhatöitä on siis tullut tehtyä ja niiden etemistä voipi seurata tuolla kuvapäiväkirjassa (linkki on juurikin tuossa yläpuolella).

Tänään aion kirjoittaa siitä, miten ystävyyssuhteet blogeissa nousevat arvoon arvaamattomaan, kun asuu täällä maailmalla. Olette vissiin huomanneet, että itsekin seuraan muutamia blogeja, joiden kirjoittajista on tullut minulle blogiystäviä. Hauskaa asiassa on se, että suurinta osaa heistä en laisinkaan tunne.

Ensinnäkin siellä on muutama ihminen, jotka olen oikeasti tavannut ja jäänyt seuraamaan heitä nimenomaan siksi, että tunnen heidät. Oi, miten jokainen uusi päivitys ilahduttaa mieltäni ja minä tietenkään en kerää postauksia minkään blogilovinin tai muun kautta, vaan käyn aina manuaalisesti klikkailemassa, että onkos tullut uutta päivitystä. Tämä kuuluu tavallisesti aamukahvitoimintoihini heti sähköpostin, facen ja mtv3/yle.fin jälkeen.

Sitten on kasa blogeja, joihin olen törmännyt jonkun muun blogin kautta ja tekstin tyyli on vienyt mennessään. Minä nautin kovasti kielellä kikkailusta, en niinkään kauniista kuvista tai sommitelmista.

Seuraava kategoria on sitten ne varsinaiset blogosfääriystävät, joiden kanssa tunnen hirmuista yhteenkuuluvuutta, vaikka emme ole kuuna kullaan tavanneetkaan. Yhteenkuuluvuus on syntynyt pääasiassa siitä, että asumme toisessa maassa ja kirjoitamme elämästä. Ja välillä kommentoimme toinen toisillemme tai saatammepa lähettää sähkopostiakin. Tästä kategoriasta osa on käynyt listallani, osa on tullut jäädäkseen ja osa sellaisia, joihin en ole vielä edes tutustunut, mutta ne odottavat tuossa listassa sopivaa hetkeä kurkistella jonkun toisen elämään.

Listasta myös puuttuu muutaman seuraamani blogi, sillä niistä saan yleensä tiedon facessa ja ne ovat tietenkin myös tietsikan muistissa eli seuraan kyllä. Itselläni on vissiin 11 seuraajaa, mutta itse en juurikaan viitsi seuraajaksi rekisteröityä, sillä tykkään surffailla katsomassa  kutakin sivua erikseen. Erityisesti sunnuntaiaamut ovat blogiaamuja, joten lämmin kiitos kaikille, jotka kirjoittavat jotain juuri lauantaina: teette jokaisesta pyhäpäivästä ihanan!

Sitten haasteeseen, jonka Punainen Pihjala laittoi; ja haastavan laittoikin.

inhokkiruoat
Tämä on kovasti helppo, sillä inhoan yli kaiken silakkalaatikkoa! Se ei vaan mene tästä kurkusta alas, eikä mene silakat muutenkaan. Muuten yritän maistaa kaikkea ainakin kerran. (No heinäsirkat voisi jäädä maistamatta.)

kirjat jotka jätin kesken
Näitä on paljon ja osa näistä on aloittamattomia. Pidän kirjahyllyssä kirjavarastoa, joista osa on ns. klassikkoja, joita ei vain saa aletuksi. Nyt kun olen taas alkanut kovasti lukea, niin yöpöydällä lojuu keskeneräisenä (ja mitä todennäköisemmin sellaisiksi jäävät): Jasmin Darznikin Iranilainen tytär ja Per Petterssonin To Siberia. En tiedä lasketaanko Fannie Flaggin Cant wait to get to Heaven, sillä kahdenkymmenen sivun jälkeen tajusin, että olen kuunnellut audiona saman kirjan. Myös Rakkautta koleran aikaan odottaa inspiraatiotani ja The Bell Jar jäi auttamatta kesken. Jostain syystä myös Nousiaisen Vadelmavenepakolainen kerrassaan tökki ja kovasti!

turhimmat ostokseni
Jaa-a. Kippoa ja kappoa on tullut hankittua, joskus ennenvanhaan myös rättejä, joita ei sitten tullut käytettyä. Jostain syystä hihoihini tarttuu myös monenlaisia terapia-, jumppa- ja reenipalloja. Ja puntit ja kuminauhat lasken samaan kategoriaan. Mutta ne ovat siis ammatillisia hankintoja, eikä minun siis tietenkään itse niitä kaikkia tarvite käyttääkään. Koekäytän vaan asiakaskäyttöä silmälläpitäen.

tässä mokasin ja epäonnistuin
Elämässä tulee koko ajan mokattua, mutta minä en tuppaa jäämään niitä miettimään. Tietenkin nuorempana olin ylimielinen pöhelö, mutta silloin toimi sillä viisaudella, joka oli ehtinyt siiheksi kertyä. En koe tärkeäksi jossitella tai katua. Tehty mikä tehty ja aika monessa asiassa koen onnistuneeni.

minusta ei olisi voinut koskaan tulla isona
Matemaatikkoa varmaan. Tässä maassa ihmisillä on bucket list eli lista asioista, joita haluaa tehdä ennenkuin aika tästä tomumajasta jättää. Itselläni ei ole sellaista koskaan ollut (eikä varmaan tulekaan), mutta aiemmin käytössäni oli ns. reverse bucket list eli mitä en koskaan aio tehdä. Siinä oli kolme kohtaa: 1. En koskaan hyppää lentokoneesta. 2. En koskaan purjehdi avomerellä. 3. En koskaan muuta pois Suomesta.

Tässä sitä odotellaan mahdollista maailmanympäripurjehdusta tai laskuvarjohyppyä. Eihän sitä koskaan tiedä!

P.S. Kuka tahansa saa kopioida nuo 5 haastekohtaa, mutta eritysiesti toivon, että sen tekee:

Shanghaiset
Oma maa mansikka muu maa mustikka
Sonja in USA
Mietin myös, että tohdinko pyytää:
Kappelikukkulaa.

Hän vastaa, ken ehtii.

Maaliskuun alku Herran vuonna neljätoista

Ihan ensimmäiseksi note to myself: Jos mielit värjätä tukan, niin kannattaa tarkistaa, että olis tarpeeks väriainetta. Kunnei viitsi lähteä Earth Fareen hakemaan lisää syystä, että siellä sataa ja tuulee ja on kauhea keli. Ja toiseksi syyksi voin ladata sen, että en ole koskaan päässyt kyseisestä kaupasta ulos maksamatta yli 100 taalaa jostain, mitä välttämättä en tiennyt tarvitsevani. Juu, EarthFare on ruokakauppa.

Olette varmaan huomanneet, että viimeiset kolme kuukautta olen ruikuttanut koko ajan eli alati taukoamatta säästä. Tai sitten kehunut, kuinka aurinko paistaa ja on kivaa. Nyt voitte sitten ihan urakalla miettiä, onko kaikessa tässä ruikuttamisessa kyse siitä, että minulla ei ole muutakaan tekemistä vai siitä, että Pohjois-Karoliinan säätilat vaihtelevat kaksikymmentä astetta neljässä tunnissa. Koko talven on lämpo ravannut ylös ja alas ja olemme nauttineet kahden päivän sisään lumisateesta, ukonilmasta ja maanjäristyksestä. Mutta tämä on kuulemma aika tavanomaista täällä; fiksut ihmiset sullovat autonsa takakonttiin varmuuden vuoksi seuraavat tavarat: bikinit, toppatakin, lapion, aurinkorasvan, tumput, huivin, flipflopit ja saapikkaat.

Tyhmät suomalaiset runnovat talven yli fleecen ja villapaidan voimin, sillä jokainen talvitakin tai -kenkien päällelaittaminen vaatisi vähintäänkin bloggauksen tai snaplogtilityksen, joten ei sitä aina jaksa. Sitten sitä vaan palelee plusasteilla ja vakuuttelee kaikille, että ei tämä vielä mitään... Vaikka oikeesti on ihan syväjäässä ja menee kylpyyn kolmannen kerran samalla viikolla. Juu, enkä aio tulla instagramiin tai muualle, missä vellotaan tunnusten kautta, laitan edelleen kuvat tuonne kuvablogiini, koska haluan, että rakkaat mummut siellä kotomaassa pääsevät niitä ihanien avustavien käsien kautta näkemään! Terveisiä kaikille mummuille ja muille sukulaisille!!

Tytär sitten täytti 17! Onnea vaan äidillekin, joka edelleen harkitsee niitä uusia lukulaseja ja etsii turhaan peilistä kukkeaa tahi edes siedettävää nuorehkoa naista. Ainoa tämän talon sellainen asuu bonushuoneessa ja on syy tämän burgundinpunaisen hennan liiallisen nopeaan kulutukseen. Ajokortti siintää lähiviikkojen takana ja neitokainen taitaa sitten aloittaa jo toisen työuran (suomen opetuksen ohella) babysitterinä. Pullat on siis hyvin uunissa ja omena putoaa puusta. Äiti tässä kohta enää on töitä vailla.

Viimeaikoina iltoihin ja viikonloppuihin on nimittäin tuppaantunut kaikenmaailman pikkutapahtumia ja hoitosessioita, sillä ankara asiakaskunnan metsästys on käynnistynyt. Vaikka ehdottomasti olen tullut siihen tulokseen, että olisi sittenkin kiva tehdä töitä myös jossain muualla(kin) kuin kotona. Ihan oman mielenterveyden kannalta ja seuran vuoksi. Ja mieluusti sellaisessa paikassa, jossa samalla oppisi jotain. Haussa siis hyvä työpaikka; tiedoksi vaan universumille!

Koulua on siis jäljellä kuusi viikkoa eli tasan 14 päivää. Sormenjäljet on hankittu, samoin kolme virallista vakuutusta siitä, että olen vakavastiotettava, normaali ja asiakastyöhön soveltuva ihminen. (Neljäs tulee opettajalta.) Seuraavaksi on sitten mentävä notaarille allekirjoittamaan paperit ja hakemaan todistus siitä, että olen se joka olen ja olen ennen ollut sama ihminen eri nimellä. Mutta prosessi siis etenee.

Jaaha: nyt tuli sitten Alert! kesken Sinkkuelämän, jota siis toisella silmässä katselen. Telkkariin bongahtaa punainen hälytyssignaali eli ohjelma keskeytyy. Tällä kertaa kyse on 11-vuotiaan tytön katoamisesta/kidnaappaamisesta.Toivottavasti Maddie löytyy pian.

Tämä on taas tällaista aasinsiltojen suurkulutusta, joten jätetään blogi ja siirrytään viikonloppuun. Tai siis lievään työskentelyyn. Seuraava bloggaus tulee olemaan blogiystävyydestä ja blogosfääristä. Sain nimittäin haasteen Punaiselta Pihlajalta, mutta täytyy ensin vähän harkita. Viikonloppuja vaan kaikille!

Nopeasta virsi kaunis

Täten aion todistaa, että olen spontaani ja silti aikaansaapa. Kas näin: tälle päivälle kalenterissa ei ollut kuin kaksi merkintää. Toinen aamulla 10-12 ja toinen illalla 18-21, mikä paikallisella kielellä on 6-9. Koska tuli takatalvi ja sadepäivä, niin ulkolenkki ei tullut kysymykseenkään. Kello 12.18 päätin mennä joogaan, joka alkoi 12.30.

Joogan jälkeen kahvihammasta kolotti, mutta oli kerittävä ruokakauppaan ja saatava perunat kiehumaan mieluusti ennenkuin likka pääsee koulusta. Kello nakutti 13.45, kun raahustin kylmissäni (maan tavan mukaan en siis tietenkään pukeudu asianmukaisesti vaan viuhahtelen joogapöksyissäni) kahville. Matkalla huomasin, että hiustenleikkuut oli tänään tarjouksessa 6,99 eli ekstemporee siis kaffeen kanssa sinne 13.55.

Likka saapui bussilla kotiin 14.30 ja silloin oli tukka ojennuksessa, haettu Teeteristä viikon syömingit ja perunat oli kiehumassa. Luin tunnin verran anatomiaa ja nyt pyörittelen peukaloitani ennen kuin lähden jatkamaan matkaa. Josko tänään tulis tienattua edes tukanleikkuun verran?!

Pitkästä aikaa

Että semmonen päivä! 

Illalla olin pitkästä aikaa Coyote Joessa tanssimassa ja aamulla 6.30 ylös. Onneksi torstait on koulussa ihan mukavia päiviä, kun on pätevä opettaja (mitä ei siis keskiviikkoisin tapahdu), mutta liian vähäinen yöuni tuntui kyllä. Pitkästä aikaa.

Illalla tanssimaan ajasssani tuli taas se olo, jossa elän jonkun muun elämää. En mä voi oikeesti asua täällä? Väärällä puolella maailmaa. Aika kivaa oikeastaan, mutta pelkään silti, että herään unestani. 

Tänään iltapäivällä sitten taas pitkästä aikaa raivosin päässäni, että on se kumma kun kukaan muu ei koskaan osaa laittaa tiskikonetta päälle. Onneksi minulla on sentään asiaankuuluva viiden vuoden koulutus ja samalla oppimäärällä tulee graniittiset countertopitkin sitten pyyhittyä kiukuspäissään. 

Sitten tajusin lähteä joogaan kolmevarttia liian aikaisin. Ehdin näes istuksia tässä terassilla rauhoittumassa sturbucksini kanssa. Ja sitten joogaan. 

Talviunilta herääminen

Hip hei ja aurinko paistaa taas!

Lunta on vielä maassa ja nämä pienemmät tiet sohjoisia, mutta uskoakseni isot tiet on jo lanattu puhtaaksi ja myrkytetty suliksi. On siis aika herätä parin päivän talviunilta ja katsoa mitä muuta maailmassa tapahtuu kuin sataa lunta.

Eilen keksin kiskoa esiin imurin (juu, sen hirveän hökötyksen, jonka kanssa en suinkaan elä sovussa) ja hinkkasin puhtaaksi kylpyammeeni, joten kaikille lienee selvää, että jonkinlaista aktiviteettiähän tässä pieni ihminen on vailla. Luin kolme romaania kolmessa päivässä, katselin varmaan 12 tuntia kodinosto-ohjelmia ja Avatar-elokuvan tyttären kanssa, joten löhöily saa nyt riittää. Ja tietenkin siis lukisin ensi viikon tentteihin (yksi siirtyy tältä viikolta ja toinenkin siellä häämöttää), mutta kun tuo mies on valloittanut mun lukuhuoneen eli levittäytynyt tuonne salin puolelle, niin mun täytyy mahtua tähän keittiöön. Tuon Harley-Davidson opuksen kanssa.

Yksi lounaskutsu olisi ilmassa, mutta (voi jeesus mikä musta on tullut) hivenen vielä aprikoin, jos vaikka on lunta tiellä ja liukasta! Viitsiikö siis lähteä South Blvdlle asti? (No oikeasti muutkin tytöt menee puihin, joten en kai mää nyt yksin sinne lähde.) Ruokaa löytyy vielä kotoakin ja toiveissa on päästä illalla ulos syömään, kun on Valentinen päivä ja kaikkea. (Asiasta täytyis vissiin mainita insinöörille.)

Toinen vaihtoehto olisi osallistua illan hyväntekeväisyysjoogaan. Täällä on sellainen tapa, että kerran kahdessa viikossa joogakoulumme järjestää ilmaisen joogan (opettaja lahjoittaa aikansa), johon osallistumisesta saa maksaa mitä haluaa ja tuotto menee johonkin hyvään kohteeseen. Tämän kuukauden kohde on muistaakseni lapset ja odottavien äitien tukiyhdistys. Sinne voisi myös viedä keräyskoriin (siis koko kuukauden) asiaan sopivia puhtaita vaatteita tai tarvikkeita. No, meiltä ei vauvanpeittoja kovin paljon löydy, joten siihen en osallistu, enkä ole sitten päättänyt ostaa muistakaan tarvikkeita hyvään tarkoitukseen. Niitä kun kerätään niin moneen paikkaan, ettei joka paikkaan repeä. Olen päättänyt, että jos johonkin ostan hygieniatarvikkeita, niin sitten tyttären kouluun. Koulun terveydenhoitajalla ei nimittäin ole tarjota yhtään mitään, mikäli vanhemmat eivät ole tarvikkeita lahjoittaneet!

Samanlaisia maksa mitä jaksat -tarjouksia on myös teattereissa (no, joo, ei sentään noissa Broadway-musikaaleissa), joskaan en ole sellaisessa käynyt. En ole myöskään päässyt ensi-iltoihin, jolloin tarjoilu ja viininmaistajaiset ovat koko yleisölle... Kaikkea kivaa on siis vielä kokematta. (Ajatelkaas mitä Suomessa tapahtuisi, jos koko yleisö pääsisi esityksen jälkeen nauttimaan tuotteita; ensinna olisi pakko jakaa viinalippuja, jottei tulisi liian tunku... ) Ja huomioitavaa on myös se, että valtionavut eivät kata täällä kovinkaan suurta osaa teatterin tuloista, lipputuloilla on katettava kulut. Meikit, kampaukset, ruuat ja juomat kerätään lahjoituksina ja siksipä jokaisessa esityksessä on aluksi ´mainoskatko´, jossa luetellaan kaikkien tukijoiden nimet ja yritykset. Ja yksityishenkilönä summasta riippuen saat kaikenlaista härpäkettä tai kunniakirjan seinälle tai kierroksen teatterissa, kunhan vain lahjoitat rahaa. Lahjoitukset ovat vähennyskelpoisia verotuksessa, joten siksi systeemi toimii. Kaipa minunkin täytyy sitten valita jokin kohde, kun oikeesti alan tehdä töitä. Mutta en jaksa ajatella sitä ihan vielä. (Siis tuota odottavaa paperisotaa, johon pitäisi ryhtyä. Kaksi ensimmäistä referenssikirjettä suljetussa kirjekuoressa, jotka kirjoittaja on liimauksen yli allekirjoituksellaan sinetöinyt, olen jo hankkinut!)

Eikä minun siis pitänyt teattereista puhua, olen nimittäin pettynyt Blumenthaliin, joka unohti velottaa lippumaksuni ja sitten lähetti väärän määrän lippuja ja muutti esitysaikaa niin, että olin uptownissa väärään aikaan, vaan siitä, mitä aion tänään tehdä. Mutta siitäkään en taida viitsiä, koska minua siis ärsyttää toinenkin juttu! Nimittäin vanheneminen. Viimeiset kolme päivää olen hillunut lukulasit päässä aamusta iltaan ja kai se on sitten uskottava: täytyy hankkia uudet lukulasit ja toiset aurinkovahvuuksilla. Kunnen muuten saa himppustakaan selvää iPadistä, jonka tytär ystävällismielisesti palautti (vissiin väliaikaisesti) äipän käyttöön. Ja vastavuoroisesti ryöväsi sitten tämän läppärin, jonka käyttöoikeuden ryövään takaisin aina koulu- tahi tänään nukkuaikoina.

Miksei siis iPhoneja tehdä isompina? Näyttää siis siltä, että minun täytyy ensi kesänä hylätä rakas vehkeeni ja hankittava isompinäyttöinen tai sitten se pahempi vaihtoehto: kaksiteholasit. Mutta kun mun niska ei kestä niitä kaksitehoja! (Ja juu: se facebuukki ei vaan suostu siinä ruudulla isommaksi raahautumaan enkä kestä sitäkään, että rivit ei mahdu kokonaan näytölle.)

Mää meen takasin talviunille ja herään sitten, kun raha kasvaa puissa.

Lumibloggaus 2

Torstain lumikuvia täällä: http://katajenkeissa.snaplog.com

Lumibloggaus jatkuu... Puoli kolmen aikaan lumisade on tauonnut ja nyt taivaalta tulee jäävettä (sleet). Semmoista en ole koskaan Suomessa saanut niskaani. Mutta siis jo puolelta päivin keli oli sellainen, että autot kompuroivat ja lieväänkin mäkeen jäi kesärenkailla kiinni. En siis yhtään kadehdi niitä, jotka ovat liikenteessä, sillä siinä ei ole kovin paljoa tehtävissä, jossei satu olemaan hiekkasäkkiä auton takaluukussa.

 

Kaikki koulut ja toimistot ovat kiinni ja todennäköisesti pysyvätkin kiinni tämän viikon. Pelkona tässä on se (kun me kaikki ollaan visusti kotosalla ja kuunnellaan kuinka viuhuu ja rapisee), että veden ja lumen yhdistelmä painaa sähkölinjat poikki ja jäädään ilman sähköä. Siinä tapauksessa käkitään kaasutakan edessä visusti ja katsellaan toisiamme kynttilänvalossa.

 

Kelikameroiden katseleminen on tämän hetken suuri ´huvi´; en ole yhtään kateellinen heille, jotka joutuvat jättämään autonsa tuonne valtaväylälle ja kävelemään jonnekin suojaan. (Voitte kuvitella, millaisessa vaatetuksessa; Teeterissä näin kolme urheilijaa sortseissa.)

 

 

Tästä lykättiin kolmekin autoa eteenpäin.

Paikallista liukastelutaitoa.

Naapurin uima-allas ei näytä kovin kutsuvalta.

Eikä tämäkään kovin kutsu!

Meidän talo sen sijaan näyttää kutsuvalta.

Mun orvokkini. Ne nousee taas ylihuomenna!

Yhden jälkeen näytti tältä.

Tämän verran sitä tuli.