Kesäihmisiä

Kesä on tullut nyt sitten jäädäkseen tännekin. Elämme siis vuoden parasta aikaa, kun mittari kellottaa 26-30 lämpöastetta ja mukava tuulenhenki vilvottaa tässä takapihalla istuksivaa. Ajatelkaapa, että tämä on jo toinen kesäni tällä puolella maapalloa ja tällä kertaa vietän sen kokonaisuudessaan täällä lämpimässä.

No miltä se sitten tuntuu? Mukavalta, kiitos kysymästä. Minusta on kuoriutumassa kesäihminen; ainakin toistaiseksi, kun en vielä pysty oikein muistamaan kuinka tukahduttava se heinäkuu sitten olikaan. Kyllä se taitaa olla niin, että aurinko pitää ihmiset liikkeessä! Aiemmin en jaksanut ymmärtää siippani suitsutusta asiasta, mutta nykyisellään omatkin suupielet nousevat ylöspäin, kun mötikkä jaksaa nousta yhtä kirkkaana joka aamu.

Kyllä, aurinkorasvan levittäminen on työlästä ja sitä on muistettava lisätä päivän mittaan, jos pihalla oleksii. Puuteria (joka myös toimii oivana aurinkosuojana) kuluu jo toista pakkausta tänä kesänä. En voi kulkea hihattomassa (ihan esteettisistäkin syistä) ja kaula-aukon kokoonkin on kiinnitettävä huomiota, sillä on parempi altistaa jo hivenen päivettynyt iho aurigolle, eikä sitä puhtaanvalkoista sieltä alempaa. Joka ilta on hinkattava itsensä suihkussa kaikesta tökötistä ja kannattaa myös tarkkaan miettiä milloin ja missä liikkuu. Auton viileneminen hengityskuntoon kestää 15 minuuttia ja koko ajan niskaan puhaltaa tuuletus. Mutta silti: kesä ja lämpö on ihanaa!

Kesä näkyy myös siinä, että yhtäkkiä noin kahdeksan paria varvastossuja on vallannut oven edustan ja pakkasinpa laatikkoon "talvikengät" odottamaan syksyä. Hankin myös kesäkukkia ruukkuihin (ja ihan semmosen säkin multaa ja sain jopa kukat purkkeihin, vaikkei Tupsu tai Ellu ollut auttamassa) ja heti tulivat naapurin isäntä ja emäntä kehumaan, kuinka hyvin hoidan kukkiani (äijäseni nimittäin hankki tuon hienon letkusysteemin, jolla sitten kastelen ne iltasella). Linnut sirkuttaa, lirkuttaa, tsirputtaa, vikeltää ja kyyhykyset sekä sammakot kurnuttaa taas sen kun naapurin tuulettimelta kuulee ja kilpikonnat ovat täysilukuisia Cady Lakella.

Elämä on siis taas siirtynyt ulkotiloihin, vaikka tuo Tom Short road tuossa aidan takana ei korvia hivelekään. Aamiainen, lounas, kahvit ja illallinen tulee nautittua takapihalla ihan huomaamatta ja iPadikin toimii kohtuullisesti. Huomenna tosin meksikaanot tullevat leikkaamaan ruohon eli yksityisyys on vaakalaudalla, mutta kestän sen kyllä (mieluummin kuin jokaviikkoinen nurmikonhoidon).

Oman ulkoruokintaan siirtymisen haittapuolena on sitten se, että hämähäkit ovat vastaavasti vallanneet aiemman reviirini ja taisteluja käydään jälleen Raidin voimalla. Muurahaiset ovat toistaiseksi pysyneet pihalla ja ainoa otus takapihalla oli tuo taannoinen kilppari. Gekkoja siis vielä odotellaan lukunurkkaan ja kaskaatkin ovat toistaiseksi olleet varsin hiljaa. Titityytä on silti ikävä ja erityisesti koivumetsikön ihastusta. Lämpiävän savusaunan tuoksu hivelee aisteja vain mielikuvissa. Lake Normanin tekoallas ei voita kotomaan järvein liplatusta, mutta katse suuntautuu syvänsiniselle Southern Skylle. Sama taivas se on siellä Suomessakin.

Mutta uskokaapa tai älkää, niin minulla on rusketusraidat!

Anna mun kaikki kestää!

Jos joku myt ei vielä tiedä, niin meidän talokauppa meni siis puihin, mutta se ei suinkaan ole tämän päivittelyn aihe. Se on nimittäin jo menneen talven valkoista höttöä ja eteenpäin mennään kuin mummo potkukelkalla, joka sekin on jo saanut pyörät alleen.

Päivityksen aihe on nimittäin ja taas kerran: minä! Ei siitä mihinkään pääse, että ittestään on niin kiva kertoa kunnei muista juuri mitään tohdi. Että näin sitä huono huokaa, vaikka turva on siellä (potku)kelkassa (äitini kuolemattomat opetukset; toim. huom.). Mutta siis: ei ole pöly laskeutunut moukaroinnista ja vielä on kolme kautta Lostia katsomatta, kun löydän itseni miettimästä tulevaa syksyä. Ja erityisesti sitä, mitä voisin syksyllä opiskella! Vissiin siksi, että olen niin kovasti tämän maan opetusteknologisiin epäratkaisuhin tykästynyt, sillä muutakaan syytä en tähän hätään keksi.

Sillä syksylläkään en vielä saa tehdä niitä töitä joita haluaisin ja tarkemmin asiaa ajateltuani, en taida sittenkään olla valmis menemään Harris Teeterin kassalle tuuraajaksi. Pähkäilen myös erään nimeltämainitsemattoman tuotteen myymistä, mutta siinä kohden eteeni jysähtää myyntimuuri. Ei ole minusta kaunopuheiseksi kauppaajaksi, kun pupu menee pöksyyn lähikaupan kassatyötäkin miettiessäni. Eikä suomen kielen opettajana täällä ihan vielä elä. Englannin opettaminenkaan ei sitten kovasti houkuta, sillä oma (opetuksellinen) tasoni riittää siihen  alkuvaiheen leikkaa-liimaa-askartele -moodiin, jonka tarve tulee tyydytettyä parin pikku tyttösen S2-opeohjaajana.

Miten siis ottaa täysi hyöty viimeisistä ajoista kotiäitinä? (Täytyisi muuten muistaa se lapsilisäkin lopetuttaa.) No tietenkin opiskelemalla! Enää ei tarvitse siis miettiä kuin sitä, mitä haluaisi opiskella.

Tässäpä muutama reunaehto: opiskelu ei saa sisältää yhtään monivalintatehtävää. Oppiminen täytyy tapahtua tekemällä ja kokemalla, ei lukemalla. Opiskelun on oltava ilta- tai vielä mieluummin maanantai- ja tiistaipainotteista. Sen täytyy liittyä terveyteen ja/tai hyvään oloon. Opiskelupaikan tulisi sijaita max. 10 mailin päästä kotoa. Se voisi olla ilmaista tai hyvin edullista. Sen pitää sopia myös kielipuolelle. Ja sen pitää tuottaa jotain hyötyä tulevalle työlle.

Näin sitä siis eletään tässä hetkessä ja rauhoitutaan. Ottakaa oppia!

P.S. Parhaat kicksit tipahtaa nykyisin vapaaehtoistyönä vetämästäni Movement and Flow -jumpparyhmästä, jossa on niin mukava porukka, että päättivät jumpata keskenään silloinkin, kun en päässyt paikalle. Paha vaan, että tämän maan Taiji perustuu enemmän sinne kamppailupuolelle, joka ei sitten yhtään kiinnosta. Täytynee siirtää katseet joogan suuntaan. Ulla sitä ennusti jo viime syksynä, mutten silloin vielä uskonut.

Tavallista elämää

Tätähän tässä on kovasti kaivattu; tuttua ja turvallista arkea. Arki koostuu aikaisista aamuherätyksistä, joihin ei kyllä millään lailla totu, vaikka mitä väittäisitte! Ja puppua on myös väite siitä, että vanhemmiten tarvitsee vähemmän unta. Eikä siitä omasta ajasta sitten kahdeksankymppisenä ihan kauheesti enää nauti, nyt sitä nukkumattomuudesta huolimatonta energiaa kyllä tarvittaisiin.

Kesälomaan on reilu kolme viikkoa aikaa ja nuoriso-osastomme alkaakin olla jo varsin kalpeaa sorttia, joten nukkuaikaa kaivataan tuolla pienemmässäkin makuuhuoneessa. Valitettavasti allekirjoittanut hurruuttaa kouluun jokaikinen kesämaanantai ja -tiistaikin, joten varsinaisesta lomasta ei voi mennä puhumaan. Ei ole myöskään ulkomaanmatkaa tiedossa ellei sellaiseksi lasketa jälkikasvun kotomaan vierailua, mikä taatusti tulee vaikuttamaan mamman verenpaineeseen kohottavasti. Siis mikäli kaikenmaailman monivalintatestien välissä vielä varaa kohota lienee.

Juuri 100%sti suoritetun iho- ja hermostotestin pyörteistä siirrytään sujuvasti eettisen pohdinnan kautta (juu, viikossahan se kirja tymäytetään monivalinnoilla suoritettavaksi) klinikan työntekijäksi ja samalla tuleekin sitten jo laskeutua majatalon emännän velvollisuuksiin. Joiden ennakoiminen on sikäli hankalaa, että kyseinen majatalo edelleen puuttuu. Tai siellä se nököttää, mutta omistusoikeus hakee edelleen sijaansa tässä suunnattoman suuren rahan maailmassa. Suomalaiset roposet ovat sen verran pientä valuuttaa, että välissä voi vaikka Rooman rakentaa, ja sitten voidaan alkaa uudelleen pohtia päätösten tekemistä.

Maanmatosen näkökulmasta asia menee (kuten maahanmuuttokin) kutakuinkin suunnattoman innostuksen kautta tasaantumisvaiheeseen, jossa täytyy vaan yrittää hengitellä ja miettiä mitä on tullut luvattua. Sitten seuraa kovasti odotusta, odotusta ja malttamista. Kun tietää, ettei kannata innostua liikoja, sillä tässä maailmassa mikään ei ole niin varmaa kuin epävarma. Malttamista seuraa toteutusvaihe, jolloin pitää vain rohkeasti aukoa uria ja mennä eteenpäin. Kunnes sitten rysähtää kunnolla! Matto kiskotaan jalkojen alta, täystyrmäys eli pettymyksen pettymys. Siinäpähän sitten räpiköit ja mietit mitä on tullut tehtyä ja ennenkaikkea: miksi! On liian aikaista kuvitella sopeutuneensa, liian myöhäistä palata takaisin ja moukari (onneksi ei sentään kirves) heiluu pään yläpuolella.

Minne katosikaan se iänikuinen hetkessä eläminen ja suunnittelemattomuus, jota reilu vuosi sitten lähdettiin etsimään? Koulunkäynti on kuin huomaamatta muuttunut purnauksen aiheeksi (jota toki sitäkin on) ja talon etsintä oli niin helppoa, että sen saamisesta on tullut kokoaikainen jännitysprojekti. Monivalintatehtävien tekemisestä on tullut suorittamisen mittari ja elämä on yhtä puhelimen vilkuilua ja kalenteri kädessä suunnittelemista.

Etkä millekään mitään voi! Moukari on joillekin tuikitärkeä työkalu, joten turha sitä on syyttää. Aurinko paistaa taatusti huomennakin, joten turha murista. Paras ase maahanmuutossa näyttäisi olevan huumori ja filosofiakin alkaa kääntyä yhä enemmän siihen kehämäisesti kiertävän ajantajun suuntaan. Kontrollifriikki aikatauluttaja on kohdannut voittajansa: välitilan.

Koko elämä on pelkkää välitilaa, nauti siitä!

Mihin mä olen menossa?

Tämä on taas tätä vanhaa (filosofista) pohdintaa, joten jätä väliin, jos siltä tuntuu. Jos olisin Suomessa, niin vetäisin lärvät jonkun ihanaisen ystäväni kanssa, mutta täällä se ei oikein ole soveliasta, enkä taatusti saisi ajatuksiani ymmärretyksi, joten täytyy kehittää näitä muita keinoja. Enkä kyllä ole varma, saisinko rakkaimpia ystäviänikään ymmärtämään tämänhetkisiä tuntojani, mutta toisaalta heidän kanssaan sillä ei niin väliksi olisikaan.

Niin se vaan on, että joka kerta kun luulee jotain oppineensa tai käsittäneensä, niin hetken päästä (pilvi)linna romahtaa. Omat linnani liittyvät aika usein odotuksiini ja siihen tavanomaiseen "sitten kun" -ajattelumalliin, josta siis kuvittelin jo päässeeni. Tai edes oppineeni sitä hivenen lieventämään.

On niin kovasti helppoa ajatella, että sitten kun koulu alkaa, sitten kun lasikupu säröilee, sitten kun elämä on taas "oikeaa" elämää ja välivaihe ohitettu. Niin: mitä sitten tapahtuu? Elää elämänsä onnellisena loppuun asti?

Kunnes tulee taas jokin isompi harmituksen tai suivaannuksen aihe, jolloin huomaa kiukkuavansa, turhautuvansa ja hautovansa kostoajatuksia jotakuta (tai tässä tapauksessa tätä maata) kohtaan. Ja mitä siitä sitten (omien silmien lisäksi) kostuu? Ei yhtään mitään.

Koulu ei siis olekaan pelkkää auvoa ja ihanaista toinen toisensa hoitamista, vaan turhauttavaa asioiden ulkoaopettelua ja tämän maan ajattelutapoihin tottumista. Kun siihen sitten lisätään pedagoginen muuri, niin hyvää päivää vaan. On itseasiassa kovin helpottavaa, että voi piiloutua tämän kielimuurin taakse, eikä tarvitse ottaa vastuuta tilanteista. Vaikka joskus näkee kummankin osapuolen virheet kissankokoisilla kirjaimilla edessään. Asian tekee kovasti vaikeaksi se, että tilanteet saavat minut kiihtymään nollasta sataan kolmasosa sekunnissa. Maastamuutto ei siis ole muuttanut reagointitapojani.

Oppiminen on oikeasti mukavaa, mutta tässä iässä sitä niin kovasti haluaisi itse määritellä asiat, joihin haluaa oppimisenergiansa tuhlata. Olette ehkä jo saaneet kuvan amerikkalaisesta ryhmäputkiajattelusta eli minkäänlaista henkilökohtaistamista ei täällä tunneta. Siitä kaikki kunnia suomalaiselle koulutussysteemille (oi kuinka sitä kaipaankaan)! Enkä ole kovin hyvin oppinut menemään siitä missä aita on matalin, joten edelleen "tuhlaan" aikaani ymmärtämiseen ja sitten superturhaudun tunneilla. Pedagoginen keskustelu on kielletty ja opettajan käyttämä valta ei ole kannustavaa, vaan tehkää kuten minä sanon -tyyppistä. Kyllä, minä nielen kiukkuni ja teen kuten käsketään, mutta sitten se nollasta sataan energia jää purkamatta ja kaivertaa pari päivää. Nostan kielimuurin eteeni ja olen omissa silmissäni täysin kykenemätön tekemään tätä, mistä eniten tykkään.

Kokonaista systeemiä vastaan kun ei vaan voi taistella. Alan siis konkretiassa ymmärtää mitä tarkoittaa se, että Jenkkilässä on suljettava silmät monilta asioilta ja mentävä maan tavan mukaan, VAIKKA SE ALUKSI TUNTUUKIN MAAILMAN TURHAUTTAVIMMALTA. Tässä suhteessa siis lasikupu on rysähtänyt miljoonaksi palaseksi ja välillä antaisin vasemman pikkusormeni, jos sillä saisi uuden ja läpäisemättömän kuvun!

Ei siis auta kuin ottaa haarukka käteen ja antautua virran vietäväksi. Painaa jalkapohjat maata vasten ja tukeutua siihen kuka on. Siellä syvällä sisimmässään. Ja jättää systeemi vellomaan ja käyttämään aikaa turhanpäiväisyyksiin. Kuten vaikka siihen, että talonostossa päivämääriä on siirretty noin neljä kertaa ja kaikki ne asiat, jotka on sovittu valmiiksi, puretaan varmuuden vuoksi ja aletaan prosessi alusta. Eikä ostajalla itsellään ole minkäänlaista sananvaltaa mihinkään; prosessia pyörittävät välittäjät, pankkirit, toisen puolen välittäjät ja - kyllä - lakimiehet.

Maahanmuuton tosiallinen tavoite onkin siis opettaa minulle nöyryyttä, kärsivällisyyttä ja tässä hetkessä elämistä. Sillä mitään muutakaan en täällä voi. Valitettavasti tällä hetkellä se sisältää hukkaantuneen ammatti-identiteetin ja laatikoihin pakatun elämän, mutta sitähän tämä on. Maahanmuutto. Itse voin valita kiukuttelenko asioille vai katsonko parhaita puolia: vielä vuosi sitten en olisi pystynyt tätäkään kokemusta ennakoimaan. Saati näin tyynesti reagoimaan. Oppia ikä kaikki ja maahanmuutto on kuin onkin muuttanut ajattelumallejani! Seuraavan turhautumisen kohdalla osaan jo kohauttaa olkiani ja siitä onkin enää lyhyt matka elämään tässä hetkessä.

Blowing Rock ja Grandfather Mountain

Tämän postauksen paikka olisi ollut maaliskuussa, mutta aika on hurahtanut kaikessa tavallisessa elämässä, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan.

Ajoimme vieraani kanssa vuoristoon tavoitteena käydä tsekkaamassa Grandfather Mountainin riippusilta, jota mainostetaan yli mailin korkeudessa heiluvaksi. No, heilumisesta ei oikein voinut puhua ja tosiasiassa silta toki on korkealla, mutta ilmaa sillan ja maan välissä ei ole kuin muutama metri, joten minuakaan ei pelottanut. Mutta vuoriston maisemat! Niissä sielu lepää.

Maaliskuussa täällä on jo kevät, mutta vuoristossa tuppaa olemaan sen kymmenisen astetta kylmempää kuin täällä tasasella maalla, joten lunta oli odotettavissa. Onneksi ei sateeksi asti, sillä suomalainenkin joutuu ajamaan kieli keskellä suuta, kun kenelläkään ei ole nastarenkaita (vuoristossa asuvat laittavat ketjut pahimmilla keleillä) ja tiet viettävät 45 astetta joko ala- tai ylämäkeen. Myös navigoiminen hermostutti, koska perheen virallinen suuntavaistoinen ei päässyt matkaan mukaan ja gps:n toimivuutta korkeuksissa ei taata.

Yövyimme kaupungissa nimeltä Blowing Rock. Koska ei oikein ollut sesonki, niin turistikaupoissa oli hyvin tilaa. Poikkesimme mm. kynttiläpajassa, mutta tyyli on sen verran krumeluurinen, että en suostunut vastaanottamaan lahjaksi moista kynttilää, vaikka rakas matkatoveri olisi sen mieluusti ostanutkin. Motellimme oli tuo Alpine Village Inn ja huoneemme oli sisäänkirjautuessa jääkylmä. Mutta lämppärit täysille, niin illalla kyllä tarkeni.

Toffee ja suklaa factorysta löytyikin sitten ostettavaa. Ja illalla kävimme syömässä hyvin, tukevasti ja paljon. Ravintolan takkatuli näytti niin houkuttelevalta, että siitä piti ottaa kuva. Se lämmitti sitten mieltä, kun lojuin ammeessa, jonka jacuzzi-ominaisuutta en saanut toimimaan. Mutta en sitten tehnyt valitusta, sillä huonekaveri sai nauttia myös poreista! Sähköteknisissä taidoissani on siis parantamisen varaa.

Kojay´s coffee housessa nautimme aamiaista pitkän kaavan mukaan ennenkuin etsimme sen tuulisen kiven (tai olihan se etsitty jo edellisenä iltana, mutta oli jo suljettu). Tunnelma vuoriston pikkukylässä on samanlainen kuin maaseudulla. Siisteydessä ei ehkä aina olla ihan yhtä tarkkana kuin kaupungissa, mutta välittömyys tunkee eri tavalla läpi. Saa sitten nähdä millaista on turistiaikaan. Kuvassa ystäväni seisoo The Blowing Rockin alla. Tämä on Pohjois-Karoliinan vanhin nähtävyys ja sujuvalla säällä täällä kuulemma sataakin ylösalaisin. Intiaanilegendasta ja muusta voit lukea Blowing Rockin sivuilta.




Sitten suuntasimme Grandfatherille. Tuolla se siintää.
Sinne pääsee Blowing Rockista joko Blue Ridge parkwayta tai serpentiiniteitä, jotka ovat paikallisten käyttämiä.
Tällä tiellä ajamisessa on oma tunnelmansa.

Parkway on pitkä ja ajoimme sitä vain muutaman kymmentä mailia, sillä eteläänpäin se oli suljettu ja jouduimme muuttamaan suunnnitelmia kotimatkan suhteen.

Kieli keskellä suuta saa ajaa myös tässä puistossa.