Voiko joutilaisuutta varastoida?

Juuri tänään ja tällä hetkellä ei ole kiire mihinkään, voi vain olla. Viikko oli mielenkiintoinen; aluksi vanhat mallit hyökyivät yli ja osasin ottaa pulttia ihan tosissaan. Kieriskellä yön nukkumatta ja murehtia. Mutta sitten: muistui mieleen, että vaikka valvoisin loppuelämäni, niin kaikkea vaan tulee vastaan.
Pääsin yli aika nopeasti, enkä siitä syystä, että omalla toiminnallani ja reagointitavalla olisin saanut jotain järjestykseen, vaan koska ymmärsin himmata ja - antaa olla. Aika näyttää, kaikki asiat kääntyvät johonkin suuntaan ja sitten toimitaan sen mukaisesti. Vielä, kun tuon lyhyenkin ärripurrimurehtimis -vaiheenkin saisi jätetyksi väliin, niin turhat vouhkaamiset eivät kuluttaisi energiaa.
Loppuviikolla oli varsin rankka työrupeama, mutta onneksi sai toimia mukavien ihmisten kanssa mukavissa puitteissa. On se kumma, että jo kaksi ylitehokasta päivää (oudossa ympäristössä) saa aikaan energiavyöryn, joka meinaa jäädä päälle. Rauhoittumiseen menee sitten seuraavat kaksi päivää ja oikeasti vasta noiden rauhoittumispäivien päälle pitäisi olla viikonloppu. Jotta olisi taas alkupisteessä akut ladattuna. Miksi siihen vilinään tahtoo jäädä koukkuun ja yrittää pitää samaa härdelliä päällä silloinkin kun ei tarvitsisi?
On nimittäin vaikea "vain" olla. Jostain kumpuaa häilymään mielen perukoille, että tämä ei ole tuottavaa ajankulua; jotain pitäisi tehdä, jotta näyttäisi olevan olemassa. Eikä kukaan ole katsomassa!

Olen. Hidastan alfa-aalloille. Ei ole kiire!
Ja muita asioita en päästä mieleeni juuri nyt.

Heikkilän kirjasta napsittuja

Luin Antti Heikkilän kirjan (ensimmäinen kirja, jonka häneltä luin) Siunattu kipu ja siitä jäi muistiin muutama juttu. Ja ajattelun aihetta enemmänkin. Ei niinkään, että allekirjoittaisin kaiken, mitä kyseinen - kai jo julkkislääkäri - sanoo tai kirjoittaa, mutta totuuden siemeniä hän todellakin latelee.
Ensin ne, mitä kirjasin muistiin:

• Mikä tahansa kiihkoilu suuntaan tai toiseen on paljastavaa ja kertoo henkilän todellisesta sisäisestä tilasta. Tästä olen samaa mieltä. Ja myönnän, että itse olen kiihkoillut tässä elämässä varsin paljon, mutta olen jo pidemmän aikaa ollut sitä mieltä, että mikään yksi asia ei ole kaiken vaivan arvoista. Kukaan ei tiedä ainoaa totuutta, eikä mikään suuntaus, ajattelumalli tai hoitomuoto ole ainoa oikea tai edes kaikille sopiva. Tämä lienee se syy, miksi kovasti ärsyynnyt myös kaikenlaisista jeesustelijoista, ovat ne sitten kirkon piiristä tai muualta. 
• Todellisen minuuden löytäminen aiheuttaa aina jonkinlaisen vallankumouksen omassa ympäristössä. Niin se vaan on. En suin surminkaan väitä, että olisin jo todellisen minuuteni löytänyt, mutta sen olen huomannut että muutosta on tapahtunut. Ja tulee tapahtumaan - ja annan tapahtua; aiemmin kun kuvittelin sitäkin siis hallitsevani. Ja vielä huomautan, että jonkinlaisen vallankumouksen, ei kaikkea tarvitse myllätä, eikä isompi myllerrys ole sen hienompaa kuin pienempikään - olennaista lienee, että havaitsee myllerryksensä ja menee siitä eteenpäin.  Ja toinen juttu on se - minulle vieläkin olennaisempi havaita -, että omassa ympäristössä. Myllerryksen ei tarvitse pistää koko elämää uusiksi, myllerrykseksi riittää se, että alkaa ajatella uudella tavalla. Tai alkaa toimia uudella tavalla. Tai edes yrittää toimia uudella tavalla. Tai jossain mielessä myös se, että yrittää alkaa ajatella uudella tavalla.

Ja pitkän tarinan voisin kertoa myös siitä, miten sitkeässä vanhat strategiat ja opitut käyttäytymismallit ovat. Se tulevat aina läpi; uudestaan ja uudelleen. Siksi uudella tavalla ajattelemisen yrittäminen on välillä kovin suuri saavutus ja sekin riittää vallankumoukseksi.
Vaikkakin vierastan tuota sanaa vallankumous. En tohtisi kumota kenenkään (hengissä olevan) valtaa; omaa elämääni yritän pitää kasassa ja sitä varten pinnistelen pois vanhoista reagointitavoista. Niistä, jotka eivät enää toimi, ja jotka sitkeimmässä istuvat. Ja jossei nyt yhtään sytytä mitään lamppua, niin suosittelen lukemaan tuota Heikkilää ja tekemään ihan omat johtopäätökset.

Mistä minä haaveilen? Mistä unelmoin? Mitä haluan tästä eteenpäin? - Siinäpä pala purtavaksi, tänään en juuri tuohon kysymykseen osaa vastata.

Syyskausi 2011 alkamassa

Aloitetaan taas. Tai oikeastaan nyt aloitan ensimmäistä kertaa varsinaisen omata elämästä kertovan blogin pitämisen. Koska nyt näyttää siltä, että elämä on tuuleen tuiverettu ja muutoksia on edessä. Samalla voisi opetella kirjoittamaan mielenkiintoisesti ja oppia käyttämään uusia juttuja.

Työt alkaa taas. Kummatkin. Hoitolani avautuu maanantaina pikkuhiljaa ja tästä se taas lähtee. Itsensä hoitaminen - muiden hoitaminen ja eteenpäin rimpuileminen. Hoitamiseen opettaminen, hoitajuus ja oppiminen yhdessä oppijoiden kanssa. Kunhan nyt ensin hoidetaan muutaman astujen arvioinnit alta pois.

Ja pikkuhiljaa sitten siihen mahdolloiseen isompaan elämänmuutokseen. Tulee, jso on tullakseen  - haluan tai en. Muutos tulee jokatapauksessa. Ja muutostahan olen aina hainonnut - voimissa tai ei! Katsellaan.

Sattumaa tai ei, tämäkin alkaa 6.8. eli miehen syntymäpäivänä, tasan 5 vuotta sitten aloitin kalevalaiseksi jäsenkorjaajaksi opiskelemisen ja oikealla polulla ollaan.