Hieronta hoitotapahtumana

On jälleen aika avautua: tällä kertaa minulle niin läheisistä hieronta- ja hoitokokemuksista.

Olen viimeiset kuukaudet elänyt ammatillista hiljaiseloa, mikä ei suinkaan tarkoita sitä, että en olisi tehnyt mitään. Olen hartaasti suunnitellut tulevaa työelämääni ja pohtinut sitä, mitä en aio tehdä. Eli rajannut asioita, joita sitten ehkä joskus voin tehdä, kun osavaltion vaatiman 650 tunnin koulutuksen ja sen myötä lisenssoivan kokeen suorittanut. Eli saanut nimeni perään kummallisen kirjainyhdistelmän (esim. NCTMB tahi NCBMTB). Ja sitä silmällä pitäen olen kuin olenkin varustanut hoit/työ/vierashuoneenkin ikkunan verhoilla, jotta siellä olisi sitten mukavampaa aikaansa viettää.

Virallisesti en tokikaan tee töitä ja jonkinverran tässä kauhistuttaa se, että Pohjoisessa Karoliinassa on voimassa laki, joka määrää, että hoitotapahtuman yhteydessä asiakkaalta on erikseen pyydettävä suostumus intimiien aluieiden, jollaiseksi mm. iso pakaralihas eli takapuoli eli se osa ruumista, jonne hamstring-lihakset kiinnittyvät, hoitamiseen! Ajattelin kuitenkin uskaltautua sujauttelemaan ihmisiä lakanoitten väliin ja toimia kuten hierojat täällä toimivat: "riisuudu sen verran, kun sopivaksi koet" ja sen mukaan edetään. Ja siis lakanoitten väliin, josta hoidettava raaja sitten yksi kerrallaan kaivellaan siveellisesti näkyville. Ja kinttujen hoitaminen siis päättyy noin 15 senttimetriä polven yläpuolelle, sillä sen jälkeen alkaa vaarallinen alue.

Näin siis isoissa hoitoloissa ja tämä on aika hyvä syy mennä sinne kouluun, jossa sitten oppii, mitä saa tehdä ja miten asiat tulee esittää. Vakiasiakkaiden ja toisten hoitajien kanssa tilanne ei ole aivan näin übersiveellinen, ihminen on ihminen ja hoitaja on hoitaja täälläkin. Näennäissiveellisenä ihmisenä kiinnitin kyllä huomiota myös siihen, että hierojien vaihtohoitotilaisuudessa (meitä oli siis 6 hierojaa paikalla), kaksi nuortamiestä (juu: kovasti oli iloa silmälle) riisuivat itsensä ilkosen alasti sinne lakanan alle (yksi kerrallaan! hyi teitä), kun toinen toistaan hoitivat; me naispuoliset emme aivan yhtä krouvisti toimineet (no ei sinne lakanan alle nähny mitään!).

Elämäni on siis viimeiset viikot ollut pelkkää hierontaa asiakkaan näkökulmasta, sillä onhan se tutustuttava paikalliseen tarjontaan, jotta osaa sitten itse tarjota vielä parempaa hoitoa. Ja olen - käsi sydämellä - sitä mieltä, että kalevalainen jäsenkorjaus on juuri sitä: parasta mahdollista hoitoa. Olen käynyt useamman kerran kiropraktikolla (joka on siis lääkäri-kiropraktikko; kaikki eivät ole), joka osaa erinomaisen hyvin rahastaa. Valitettavasti en osaa sanoa, kuinka hyvin hän osaisi niksauttaa niskani paikoilleen, sillä olen johdonmukaisesti kieltäytynut moisesta kunniasta; selkää saa niksutella, mutta niskaani ei väännetä!

Olen saanut hoidon muutamalta lisensoidulta perushierojalta (siis sellaiselta, joka tekee töitä 5 päivää viikossa 8 tuntia päivässä tappotahdilla) ja hoito on ollut erinomaisen renttouttavaa. Sellaista mitä noilla tuntimäärillä jaksaa tehdä ja mitä kuuden kuukauden koulutuksen aikana ehtii oppia. Käytännössä siis sivelyä (hankausote ei näytä kuuluvan valikoimaan täällä, ei edes swedish massagessa) ja öljyn levittämistä. Parhaat hoitajat kyllä osaavat etsiä lapaluiden mediaali- ja yläosan kiinnitys/lähtökohdat, mutta ulkoreunoihin ei hoito vahingossakaan osu. Mikä on tietenkin vaikeaa, kun hoitopöydät ovat kaikki sellaisia, joissa kädet lepäävät vartalon mukaisesti sivulla, eikä niitä siitä nosteta tahi siirretä.

Jalkojen hieronta tuntuu olevan se pakollinen 20 minuuttia (siis 60 minuutin hoidosta), jona aikana voi miettiä kauppalistaa tai jotain muuta mukavaa, jottei tarvitse lihasten lähtö- tai kiinnityskohtiin paneutua. Tai sitten minulla on ollut erinomaisen huono tuuri; paikallisessa hierontakoulussa jalat hoidettiin parhaiten, mutta eihän se vielä kahden kuukauden(!) opiskelun jälkeen ihan täydellisesti voikaan olla hallussa. Jokainen hoitaja täällä osaa erinomaisen hyvin kätellä, katsoa silmiin, muistaa asiakkaan nimen (tässäpä muuten opettelemista!) peitellä, kysyä paleltaako, varmistaa ettei satu ja antaa vesipullon. Hoitolaitoksissa täytetään vähintään nelisivuinen sairauslomake, jossa aina kysytään myös hätätilanteita varten kontaktihenkilön tiedot ja puhelinnumero! Franchisinghoitoloissa asiakas saa "reseptin" jossa suositellaan kuukausittaista hoitoa ja kerrotaan kuka hoiti, jotta muistat jättää tippiä (tippaaminen on muuten kielletty oppilaitoksissa). Oppilaitoksessa pyydetään asiaankuuluva palaute joka kerta.

Hienoa on se, että osavaltion luvan ylläpitäminen vaatii 24 tuntia täydennyskoulutusta vähintään joka toinen vuosi. Täydennyskoulutus voi olla käytännössä melkein mitä vain ja pitkään toimineilla hoitajilla onkin rivi erilaisia koulutusdiplomeita seinalla; aivan kuten Suomessakin. Asiakkaan vastuulla on sitten ottaa selvää siitä, onko todistus saatu vuoden opiskelusta vai 4 tunnin rupeamasta.

Etsikkoaikani alkaa siis olla ohi ja pian olisi tartuttava toimeen. Kalenterissa on sovittuna muutama asiakasaika ja vistaprint toimitti juurikin 250 känytikorttia ilman asiaankuuluvaa kirjaisyhdistelmää eli en pidä asiakaskortistoa enkä kirjoita kuittia. Valitettavasti vain jokainen uskalias asiakas tulee aina toisenkin kerran ja kertoo kaverilleenkin... siinä suhteessa mikään ei ole muuttunut.

Eikä suomalainen hierojan ammattitaito ole ollenkaan tuulesta temmattu, vaan erinomaisen perusteellinen venytyksineen ja hoito-ohjeineen eli sen puolesta ei tarvitse laisinkaan hävetä! Vielä kun oppisi perustelemaan täällä ymmärrettävällä kielellä, niin matka hyväksi hoitajaksi voisi jatkua. Sillä täältä löytyy myös se Maailman Paras Hoitaja: Paula Edmund, jolle siis vielä joskus hakeudun töihin. Sitten kun osaan trigger-pisteet, neuro-muskulaarisen hoidon ja niksuttaa niskan paikalleen plintillä maaten. Annoin siis tämän laillistetun (ihme)hierojan tehdä sen, minkä kielsin lääkärikoulutuksen saaneelta kiropraktikolta.

Siinä sitä oppimista!

P.S. Haastattelu hierojakouluun on torstaina :-)

Rahasta ja sen puutteesta

Ensinnäkin juttelin jonkun kanssa taannoin bensan hinnasta ja muistin sen(kin) päin honkia. Minä en siis yleensä numeroita eli hintojakaan muista, joten suokaa se anteeksi. Bensa ostetaan täällä gallonoissa, joka on semmoisen 3,8 litraa. Ja se maksaa 3,15-3,50 taalaa gallonalta eli alle taalan litra. Eihän se kauheen kalliilta kuullosta, mutta kyllä sitä kuluukin sitten. Mulla menee semmonen 170$/kk, jossei ole normia enempää reissaamista. Älkääkä kysykö paljonko autoni vie bensaa satasella, siihen ei meikäläisen laskuoppi millään riitä... Paikalliset kyllä välillä ihmettelevät, miksi kaikki ostavat isoja autoja, jotka kuluttavat paljon, koska bensa on nykyään niin kallista. Oma autoni ei ole suuri eikä pieni, mutta amerikkalainen, eli kuluttaa suhteellisen paljon.

Gallonoissa ostetaan myös maito, jota on sen seitsemää sorttia enemmän kuin Suomessa, jossa maitohylly sai minun pääni pyörälle. Kaikkea luomusta vitaminoituun ja kalsimoituun saa gallonoissa, puolissa gallonoissa, puolessatoista litroissa, litroissa ja parhaista paikoista puolina litroina (joita suosin), koska meillä ei kukaan maitoa varsinaisesti juo, niin gallona kestäisi kuukauden. Päivämäärän suhteen se kyllä toimisi, sillä täällä myyntiaika - myös luomumaidossa - on kuukausi! Sitten on tietenkin kermaa, piimää, puolimaitoa ja satasorttia kahvimatea. Josta en tiedä mitä se on, enkä ole aikonut ottaa selville.

Ajokortista sitten: ajoluvan (vanhemman tai huoltajan kanssa) saa 15-vuotiaana, kun on käynyt "autokoulun" ja suorittanut kokeen (ajonäytteestä en ole varma). Autokoulu varataan koulun kautta (määrätty autokoulu) ja se käydään koulutuntien jälkeen. Kesto on noin 20 tuntia, joista 4 on ajokertaa. Jos et suoriudu, niin sitten saanee ekstratunteja. Ajokoulumaksu oli luokkaa 50$. Eka ajokortti on voimassa VUODEN ja sillä saa ajaa vain, kun huoltaja (nuhteeton ja hyväksytty ajokortin haltija) on mukana eli vieressä (ja selvänä!). Eli ajokortin saaminen ei vielä helpotakaan koulukuskausta... vuoden jälkeen seuraa ½ vuoden kortti (jos siis ei ole rikkeitä), jolla saa ajaa yksin määrättyinä kellonaikoina eli ei ilta- tai yöajoa. Sonja voi siis anoa parkkipaikkaa koulusta vasta 11 luokalla!

Raha on toki kuluvaista täälläkin, vaikka autokoulu onkin melkein ilmainen (autovakuutukset sen sijaan maksavat maltaita). Enkä nyt puhu ylenpalttisesta törsäämisestä tai makuuhuoneen kalustuksen vuosittaisesta vaihtamisesta, kolmien uggien hamstraamisesta yhdessä sortsien kanssa käytettäväksi, enkä ole edes käynyt Southpark Mallilla muuta kuin syömässä, enkä käy edes kampaajalla tai viikottaisessa manikyyrissä. Ruokakaupasta ostan ruokaa suurinpiirtein hintaa katsomatta (en käytä valmistajien kuponkeja, en juokse iPhoneen kilahtavien tarjousten perässä [niitä muuten tulee, kassa kysäisee sähköpostin ihan ohimennen] en osta tv-dinnereitä, kierrän makaroni+cheese ja vehnälese/superlese/graham/30%less calories/50%less/80%lesscrackerit kaukaa, enkä osta myöskään kouluun tarkoitettuja eväspaketteja, joissa on kaikkien edellämainittujen epäruokien lisäksi sokeriliemessä lilluvia hedelmäpaloja ja joskus jopa juustoa sekä aina perunalastuja) ja perusruoka on edullisempaa kuin Suomessa.

Kampaajalla käynti on suurinpiirtein saman hintaista kuin Suomessakin ja (hyvät)hierojat pyytävät täällä 75-85taalaa/tunti. Teatteri- ja konserttiliput ovat samoissa hinnoissa kuin Suomessa, punttisalin kuukausimaksu ei ole paha (19.90$) ja jooga kustantaa noin 15$ kerta, jossei ole jäsen. Mutta sitten on olemassa Groupon ja Living Social, joista putkahtaa tarjouksia keskimäärin 12 kertaa päivässä. Hierontaan pääsee siis 40:llä, konserttiin 25:lla, joogartarjous 15$/5kertaa ja lukuisat ravintolat kauppaavat puolihintaisia aterioita. Ja ostaminen on näppärää, sillä iPhone tallentaa pankkikortin tiedot ekalla kerralla, joten napin painallus riittää ja voucher kilahtaa kännykkään. Jos sitten on kirjoittanut muutaman satasen sekin hammaslääkärille ja toisen koulun kuorolle ja se ainoa itseansaittu paperilappunen on lunastamattomana keittiön pöydällä, niin tili näyttää aika äkkiä tyhjää.

Oma kirjanpito on aika tärkeää, sillä olenpa kerran maksanut ilmoittautumismaksun luettelemalla pankkikorttiin präntätyt numerot puhelimitse ja sieltä se lähti. Maksu tililtä. Vitamiiniyhtiölle taas kirjoitin avoimen sekin, joten sekin laskuttaa automaattisesti tililtäni. Ravintoloissa korttimaksu on kätevä, mutta edelleen mietin, kuinka käytännössä tapahtuu allekirjoituksen yhteydessä lisätty gratuity eli tippi, joka siis velotetaan tililtä sitten, kun kortti on jo palautettu asiakkaalle. Jos myyjällä ei ole omaa pankkikorttikonetta, niin kortin numero vaan kirjoitetaan muistiin ja se velotetaan sitten illalla. Tai joskus.

Käteistä on helppo nostaa ruokakaupoissa maksamisen yhteydessä, mutta tilitaphtumia sieltä ei saa. Minulla ei myöskään ole sitä sosiaaliturvatunnusta eli pankkitunnuksia, joten välillä kaupan kassalla nousee kylmä hiki otsalle: onhan se approved, onhan? Tilitiedot pääsee toki tarkistamaan pankkiautomaatilta, jonne tietenkin hurautetaan autolla. Pankki löytyy joka kulmalta ja autokaista säännönmukaisesti kierää talon kapeahkoa ramppia puolitoista kertaa. Jos haluaa palvelukaistalle, niin tavallisesti yksi kierros riittää. Ja saa sinne pankkiin sisällekin mennä, mutta siitä ehkä laskutetaan erikseen?! Sekkivihkoja muuten lähetettiin varmuuden vuoksi 20 kappaletta heti alkuunsa eli sen puolesta ei tarvitse pankkiin poiketa.

Mutta tili nitisee ja natisee koko ajan. Tarttiskohan sitä harkita töihin menoa?

Palvelua!

Nyt on pakko kehua amerikkalaista palvelua. Kun se toimii, niin kaikki toimii. Ja rahaahan se vain maksaa.

Takahampaastani lohkesi paikka heinäkuussa ja aika pitkälle uskalsin vitkuttaa hammaslääkäriajan varaamista. Lopulta kävelin sisään lähimmän ostoskeskuksen hammaslääkäriin, jonka nimi on Family dentistry. Kerroin ongelmani ja minulle luvattiin kauniisti uusien asiakkaiden tarkastus/puhdistus/röntgenkuva-aika helmikuulle 2013. Hetken siinä jutusteltuamme (kauanko olen asunut täällä, mistä tulin, mitä tykkään kaupungistamme) vastaanottotädeistä toinen (heitä on siis kaksi koko ajan paikalla) kysyi kävisikö, että alkutarkastusaika jaettaisiin kahteen osaan, jolloin sen voisi saada nopeammin ja tuo irronnut paikka tarkastettua.

No kävihän se ja sain ajan viikon päähän. Viikon (ja seitsemänsivuisen vakuutus-, tietojenluovutus- yms paperinivaskan) päästä kävelin sisään ja minut johdateltiin peräkammariin, josta löytyi seitsemän hammaslääkärituolin ja tykötarpeet sisältävää looshia. Ja samanverran hammashoitajia, joita lienee eri tasoisia eri tehtäviä silmällä pitäen. Tämä on siis YHDEN hammaslääkärin vastaanotto. Pääsin makuulle tuoliin ja sain kaken käteeni, sillä tottakai samalla saattaa ihailla kaupallisia tiedotteita, kun rääkättävänä käkkii. No ei se rääkkäystä ollut, asiallinen tarkastus röntgekuvineen kaikkineen.

Lopputulemana sain kotiinvietäväksi hoitosuunnitelman, jossa luetellaan neljäntuhannen taalan edestä tarvittavia toimenpiteitä. Siis (osin) irronneen paikan uudistaminen, etuhampaan lohkeamassa olevan paikan uusiminen, puhdistus ja kahden juurihoidetun hampaan kruunaaminen. Kauniisti paperille laitettuna ja hinnoiteltuna. Sillä onhan siitä jo aikaa, kun viimeksi kävin tarkistuttamassa kalustoni... siis 4,5 kuukautta sitten, kun silta rakennettiin. Tarkastus oli siis perinpohjainen ja hammaslääkäritäti suosittelee, että Suomessakin tarkkailulistalla olleet kohdat korjataan heti. Sekä rakennetaan nuo kruunut, joita ihana suomalainen (yksityinen) hammaslääkärini ei onnekseni koskaan ehdottanut.

Seuraava askel olikin sitten vakuutuskapasiteetin tarkistaminen. Onneksi sattuu olemaan loppuvuosi ja vakuutuksemme katkaisee korvattavan summan aina vuodenvaihteessa, joten tuumasta toimeen ja kruunaamaan! Tai siis paikkauttamaan nuo huonot paikat ensimmäiseksi. Kahden paikan (toinen siis melkein etuhampaassa, joten työläämpi kohde) uusimiseen (sain valita tehdäänkö yksi kerrallaan vai molemmat yhtäaikaa) varattiin tunnin ja neljänkymmenen minuutin aika!

Ja koko aika tarvittiin ja käytettiin hyvin: kuvattiin (uudelleen), valaistiin, geelipuudutettiin, jotta voitiin puuduttaa, porattiin, paikattiin, imuroitiin koko ajan kahdella imurilla ja mitä lie kaikkea siis hammaslääkärimäistä tehtiinkään. Valitsemani tv-kanavan esittäessä mukavaa ohjelmaa silmieni edessä. Hammaslääkäri kertoi jokainen toimenpiteen ennen kuin teki, kysyi kymmenen minuutin välein, olenko hengissä tahi muuten kunnossa ja lopputulemana on kaunein koskaan omistamani hammas! Jos voisin hymyillä vain yhdellä hampaalla, niin tekisin niin koko ajan. (Ne viereiset muovitetut eivät ole aivan yhtä tasaiset tahi samanväriset, mutta niitä ei tästä budjetista vielä päällystetä.)

En siis ole koskaan kovasti paljoa nauttinut hammaslääkärien palveluista, vaikka olenkin niihin varsin perinpohjaisesti päässyt tutustumaan. Nyt maltan tuskin odottaa tulevaa kruunaamista, varsinkin kun sain myös tyttärelle varattua uuden asiakkaan ajan parin viikon päähän. Sain myös vesipullon matkaani (kahvia ei oikein kumpikin puoli turtana tohtinut yrittää kitata) ja osallistuin toisen vastaanottovirkailijan syntymäjuhlallisuuksiin siinä ohimennen. Mainitsin kai, että sisään astuessani minut vastaanotetaan etunimellä tervehtien ja hammaslääkäri kysyi joka kerta nimellä vointiani (tiedän, että Suomessa se kuulostaisi todellakin nuoleskelulta, mutta täällä kuuluu kuvioon). En joutunut istumaan tyhjän panttina tuolissa (sitä etukäteen pelkäsin) ja hoito oli käytännössä kivutonta, joskin poran ääni oli inhottavampi kuin Suomessa.

Ja laskun hoitaa siis vakuutusyhtiö. Mikäs sen mukavampaa!

Hammas
Hammaslääkärin jälkeen...

Highlights

When I meet people for the first time, they usually ask me how long I've been here and what I think about the Queen city. I can answer the first question pretty easy (Have you really been here ONLY 4 months?), but still haven't figured out nice answer to the second one.

A. The people. People are truly nice and helpful here. It's not that they come to your door and then you are friends forever, but when you make a little effort and see someone for the second time: that's it. Then you just know which ones are your kind of people. It's amazing that I have met so many nice people only in 4 months!

B. Friendliness. It just happens, that when you hear all these nice things and words amazing, awesome, great, beautiful every day, you just get used to it and start using them yourself. I know How you doing -is only a phrase, but when african-american teen boy looks completely pissed of at his work as a cashier in Whole food market, he still finds your eyes and says: How you doing ma'am, having a nice day? - it just makes me smile.

C. The weather. All right, here it comes: I didn't hate summer, but it wasn't my time. Autumn is great, even thought it's freezing in the mornings and you do need a jacket these days. But the sun is shining almost every day and that's been awesome. And I'm already used to that! If it's rainy or windy day, you just have to sleep on it and there comes the sun again.

D. Friends. Foreigners. Connections. It's up to you how much you get yourself going and how many happenings you partisipate. Nobody comes to your door, but if you open some doors, you usually get very wellcomed. I've been using the internet and specially MeetUp-groups to find most of my connections. It's scary finding a new place and trying to meet up with somenone you only know a name of, but you've just got to do it. And you need to take every opportunity you are getting, 'cause you just can't tell which are the best places or happenings, if you don't try out yourself. Sincerety and honesty are appreciated!


One thing I like a lot, is that people are always telling me how good my English is. I know it's far from perfect, especially writing is pretty problematic, but because everybody here appreciates my effort, I'm trying to do so too. I don't care that I make many mistakes and I don't use spelling (although that's stupid), because I get understood. That's best in Charlotte: understand others and get understood. So simple.

Tapahtumien vyöry

On se vaan semmosta, että kun asuu toisella puolella maailmaa ja luo kokonaan uutta ystävä- ja kontaktipiiriä, niin oppii olemaan kiitollinen monista välillä erikoisiltakin tuntuvista asioista ja tapahtumista. Kuten vaikka siitä, että kun miniläppärin paiskaa kaksikymmentä minuuttia kestäneen netin avaamiseen tähtäävän epäonnistuneen operaation jälkeen kokolattiamatolle, niin se ei mene rikki. Tänään pelittää taas nettikin...

Aika ei ole viime viikkoina seisonut, ei sitten laisinkaan, vaikkei rytmi vielä likikään lähentele entisaikaista hyperhommelointia. Ystäväni tyrkkäsi minut kansainvälisten naisten Doorways-ryhmään ja yllätyksekseni miitingin aiheena olikin sitten Maailmansota 1 ja 2! Minut tuntevat tietävät, että tämähän on juuri sitä historiallista tietämystä, josta olen koko elämäni pyrkinyt pysymään kovasti kaukana. Nelisenkymmentä kovaäänistä naista (uskokaa, että on suomalaisella tottuminen siihen, ettei kukaan kuuntele avaajaa, sali ei hiljene millään ja pienikin tauko saa aikaan sellaisen puheensorinan, jonka tuottamiseen suomalaisia tarvittaisiin 200) muistelemassa sota-aikaa oman perheen tai suvun kokemusten näkökulmasta. Aivan loistava vetäjä, loistava aamupäivä ja mielenkiintoista asiaa! Tämä tuli täydestä sydämestä ja nyt minulla on ainakin se 20 uutta tuttavaa.

Nimittäin parisenkymmentä osallistujaa kokoontui vielä yhteiselle lounaalle, jossa yksi (kalifornialainen) nainen tilasi pöydän täyteen viiniä (omaan laskuunsa) ja onhan tuollaisessa tilanteessa tietenkin lasillisen verran joustettava. Sain siis uusia kontakteja osoitekirjaani ja roppakaupalla tietämystä sekä historiasta että tästä maailmasta. Ja noin kehdeksantoista kutsua nyyttäriperiaatteella pidettäviin joulukarkeloihin, joka on tämän ryhmän vuosittainen ykköstapahtuma. Eka pikkujoulu siis tiedossa.

Kun siinä kuuntelin englantia kiinalaisittain, japanilaisittain ja taiwanilaisittain, niin tanskalainen puheenparsi olikin aivan tutun kuuloista, mutta ehdottomasti työläintä oli ymmärtää seniori-ikäisen kovasti puhuvaisen hollantilaisnaisen poljentoa. Seuraavana päivänä, kun tutummassa naisryhmässä eräs vastaliittynyt lady (huomioikaatten siis, että en suinkaan ole enää mikään keltanokka) kysyi minulta: Which State did you move to Charlotte? niin minun jonkinverran tuskaa aiheuttanut niskani oikeni  ja rintaranka röyhistyi yhdellä iskulla! Näin tapahtuu aina, kun minua ei luulla saksalaiseksi; jostain syystä sitä nimittäin useimmiten veikataan kotimaakseni aksentin perusteella.

Tutustuin myös juuri naapukaupunkiin (Waxhaw) muuttaneeseen kahden teinin äitiin, jonka mies työmatkustelee melkolailla. Hän sitten kertoi millaista 15-vuotiaan on ollut sopeutua uuteen kouluun (high school) ja kuinka äidin aika alkaa käydä pitkäksi, kun ei ole vielä kovasti kontakteja. Kuullosti niin ihanalta, että vaihdoimme numeroita siltä istumalta ja treffit on sovittuna torstaiksi (kun aikaisemmin ei ole aikaa!) heti lenkkikaverini kanssa sovitun päivälenkin jälkeen. Ai niin, tämän ryhmän pikkujouluihin täytyy tietenkin osallistua.

Viikonloppuna oli myös Scanfestit (juu, me nyt suostutaan olemaan Skandinaviaa kerran vuodessa) eli tapasin 8 uutta suomalaista ja tienasin ekat taalani. Ei, ne eivät tulleet hieromisesta, vaan: karjalanpiirakoista! Eli virallinen mestari saa sitten suomalaisten pikkujouluihin taas väkästellä piirakan jos toisenkin. Scanfesteillä tapasin myös (joulupukin, muumipeikon, angry birdsin ja viikinkien ohella) norjalaista alkuperää olevan hierojan (tai siis tanskalainen ystävä sieltä naistenkokouksesta esitteli meidät). Tekee töitä meiltä kolmen mailin päästä. Numeroita vaihdettiin, kuten muuten myös siinä hierojien kokoontumisryhmässä, jossa olin perjantaina tekemässä vaihtohoidot.

Ja tapasin Scanfesteillä ainakin neljä ennestään tuttua ihmistä, mikä on siis tavatonta! Kuten myös se, että minulle tulee tekstiviestejä! Ja iPhonen kontaktiluettelossa on jo yli 20 (yksityishenkilön) yhteystietoa. Oi, tämä kaikki tuli niin äkkiä...

Lauantai-ilta menikin sitten (vanhan) ystävän kanssa teellä ja teatterissa (syntymäpäivälahjani hänelle) ja sunnuntaina se vihdoinkin koitti: ensimmäinen Broadway-esitys Jekyll ja Hyde! Nautimme Sonjan kanssa miljööstä (ensimmäistä kertaa tässä isossa teatterissa), musiikista, puvuista, näyttelijä-laulajista, jotka olivat kaikki erinomaisia. Ei tarvinnut kertaakaan jännittää, kestääkö ääni ja kuuluuko se orkesterin ylitse, sillä pääosan esittäjät olivat yksinkertaisesti nautittavan LOISTAVIA.

Hivenen meitä suretti se, että jouduimme juoksujalkaa lähtemään kesken aplodien (jotka olisivat varmaan kestäneet 15 minuuttia), koska tyttären piti ehtiä Stonecrestin (kotimme lähellä) elokuvateatteriin kavereiden kanssa. Keskustasta meille siis pystyy ajamaan 20 minuutissa eli näin ollen mitä nöyrimmin kiitän kiemurateitä 77+485.

Tämänaamupäiväisen lenkin (kiitos ystävälle, joka suostutteli!) voinkin sitten hyvällä omallatunnolla istuksia tässä muistelemassa viimeistä viittä päivää (kyllä, kaikki edellä mainittu on tapahtunut viiden päivän sisällä), sillä on veteraanipäivän jälkeinen koululaisten vapaapäivä. Ja jos jotakuta kiinnostaa, mitä mahtaakaan sisältää seuraavat 5 päivää, niin tässä lyhyesti: 2 hierontaa Corneliuksessa (se koulu, johon aion pyrkiä), balance-ryhmän kokous, naistenryhmän coctail-tilaisuus, kahden tunnin hammaslääkäri (ei vielä kruunuja, lohjenneita paikkoja korjaillaan), kahvitreffit, taiji-tunnit, toivottavasti muutama kävelylenkki, salillakäynti ja olisi kiva edes yksi lounaskutsu saada... Laiska töitänsä luettelee, minä kerron vaan, että kotiäidin elämä on (tällä haavaa) mukavaa!


P.S. Jos joku ihmettelee valokuvia, niin ne ovat Scanfesteiltä ja ne saa tänne kätevästi iPhonesta, läppärini ei niitä jaksa raksuttaa. Sama kiertokulku iPhonen kautta kulkee myös, jos haluan printata jotain. Läppäri ja iPad ei jaksa langattomasti yhdistää, mutta rakas-Phoneni hoitaa homman. Mä en siis voi tulla Suomeen, koska mun Phone ei toimi siellä... ja täälläkin se maksaa toki suolaisesti!

Operaatio joulukortti

Aattelin tässä, että kun asun täällä kaukana ja minulla kerrankin on aikaa, voisin harkita joulukorttien lähettämistä. Tuumasta toimeen ja Walmarttiin katselemaan valikoimaa. Walmarttiin siksi, että se on se ns. halpakauppa ja siellä on ollut joulumyynti täydessä härdellissä jo ainakin puolitoista kuukautta. Ja no: se sattui aamusella myös matkan varrelle, joten kaksi hämähäkkiä samalla iskulla ja kaikki postitusasiat kuntoon kerralla.

Mielessäni välkkyi sellainen parinkymmenen kortin paketti, jonka saisin vitosella ja sitten voisi liimata jonkun joulutarran ja vot: Katan oma askartelukädenjälki jättäisi lähtemättömän vaikutuksen kaikkiin sukulaisiin Suomenmaassa. Toivorikkaana lähestyin korttihyllykköosastoa ja siinähän niitä oli heti Thanksgiving -korttien jälkeen tyrkyllä metreittäin. Hyllyllinen hauskoja kortteja, toinen klassisia, kolmas kristillisiä, neljäs hylly vaimolle/miehelle tarkoitettuja, viides lapsille/lapsenlapsille, kuudes oli vissiin niece ja nephew -osasto, seitsemäs ystävälle tai muuten vain in special cases. Sitten alkoi vilkkuvien ja soivien korttien osastot ja hännänhuippuna semmoisia, joista sitten avatessa tursusi joulusukka tai poronsarvi tai jokin muu asiaakuuluva uloke.

Valitse siitä sitten kortti. Paitsi että en löytänyt yhtäkään korttia alle 2,75 taalan (parhaat 7,95)! Syntymäpäiväkorttiosastolla sentään on erikseen merkattina 97 sentin hintaisia peruskortteja, joista voi hivuttaa ostoskoriinsa silloin kun kukaan ei näe kuinka Suomityttö pihistelee. Sillä en suin surminkaan aio ostaa neljääkymmentä kolmen taalan korttia ja siihen taalan (halpa siis!) postimerkkiä niin kauan kuin tuloni on 104,19 euroa kuussa. Ja tämän Kelan maksama lapsentekotuki muuten loppuu ensi kesäkuussa, kun asumiseni (ehkä) täällä muuttuu suomalaisen yhteiskunnan mielestä pysyväisluonteiseksi.

Päätin siis siltä istumalta, että neljä ihanaa kummilastani saavat synttäri- ja joululahjansa (jokainen täältä lähetettävä paketti maksaa min. 20 taalaa), mutta sukulaiset, ystävät ja tuttavat saavat tänäkin vuonna tyytyä sähköposti- ja/tai facebook-korttiin. Tai sitten siihen tiikeriin, jonka adoptoimista harkitsen...

http://www.suziespride.org/

Olisi nimittäin mahdollisuus päästä katsomaan noita tikruja 24.11. Huisaa!

P.S. Hyvää vaalipäivää (6.11. joka on vapaapäivä koulusta), Veterans Daytä (12.11. vapaa koulusta) ja Thanksgivingiä (22.11. jolloin on kolme päivää vapaata koulusta) eli yhteensä VIISI päivää, jolloin ei tarvitse herätä kello 6!