Jotain odotettavaa uudeksi vuodeksi?

Vuosi sitten vuosi vaihtui melkoisen sekavissa tunnelmissa. Olin kovassa flunssassa (jollaisesta ei tällä kertaa ole tietoakaan: kop kop) ja pyristelin tulevan muuton kourissa. Kovin moni ei vuosi sitten suuresta elämänmuutoksestamme vielä tiennyt, ja ne jotka tiesivät, olivat varmaan yhtä epäuskoisen sekavassa tilassa kuin minäkin. Voin kertoa, että jollainenkin sekavuustila jatkuu edelleen kohta kuuden täällä vietetyn kuukauden jälkeenkin.

Elämä muualla on tavallaan kuin eläisi lasikuvussa, jonka pinnaasta heijastuu monia elämyksiä, tunteita, fiiliksiä, tekemisiä ja tekemättömyyksiä. Välillä itseä ympäröivä kupu on kovasti tuhruinen ja jopa naarmuinen, mutta välillä taas liiankin kirkas, kun kaikki tuntuu tunkevan läpi. Mutta silti siinä välissä on se lasi, jonka läpi ei oikein pääse vielä lopullisesti koskemaan mihinkään, eikä näinollen mikään tunnu miltään. Tai tuntuu kovasti kaikenlaiselta, mutta sen lasi läpi!

Kuullostaa varmaan hassulta, mutta edelleenkin tulee hetkiä ja kokemuksia, jolloin ensin täytyy mielessään selittää asia jollekin suomalaiselle ystävälle, jotta voi itsekään oikein käsittää. Pääsääntöisesti selittelen autolla ajaessani reittejä ja karttavaistoani lähinnä siskolleni, mutta myös Terhille, joka on siis käynyt täällä ja näinollen "ymmärtää" mistä puhun. Nukkumaan mennessä välillä kertaan mielessäni, keitä kaikkia ihmisiä täällä tunnen, jotta voin vakuuttua, että kupuni ulkopuolellakin on minulle kuuluvaa elämää. Kenelle itse soittaisit hätätilanteessa (parhaalle ystävälle, opiskelukaverille, työtoverille...), jos oma perhe ei olisi tavoitettavissa?

Kuvusta on myös paljon hyötyä. Sen alla voin - ja saan - olla tyystin suomalainen! Minun ei tarvitse yrittää kuulua tänne (ainakaan vielä), vaikka jokapäiväisen elämän rutiini siis soljuukin täällä ihanan rauhallisena. Perusasiat ovat täällä ja elämäni on (tyytyväisen) rauhaisaa, mutta siis täällä kuvussa. Jossain sen ulkopuolella on kuitenkin se oikea maailma, oikea Jenkkilä,  johon en saa mitään yhteyttä. Tai siis olen luonut monia yhteyksiä, mutta ne joutuvat koko ajan kulkemaan sen kuvun läpi ja lasipinnoite hioo pahimmat särmät. Onnekseni. Vastaavasi Suomen ympärille on alkanut kehittyä hattarapilvinen höttö, jonka alla kaikki on paljon paremmin. Tämä ei tarkoita, että kovasti kaipaisin  juurikaan mitään ASIAA tai asianlaitoja Suomesta.  Enkä toisaalta vielä mitenkään inhoa tätäkään maata. Mutta minäpä olenkin turvassa lasikuvussani.

Uusi vuosi tuo taas paljon uusia asioita, joista kovasti iloitsen. Tytär aloittaa viikon kuluttua autokoulun ja saa ajoluvan helmikuussa. Tätä varten olemme parkkipaikoilla jo kovasti harjoitelleet ja mielessä on pyörinyt oma ajohistoriani alkuvaihe, jolloin enoni minut ajajaksi auttoi. Olin tuolloin 2 ½ vuotta tytärtäni viisaampi ja jokin on minua suuremmilta vahingoilta varjellut. Toivottavasti osaan oikealla tavalla opastaa vielä seuraavan vuodenkin, sillä liikennettähän täällä riittää. Oma koulunikin alkaa sitten maaliskuun puolivälissä 45 minuutin ajomatkan päässä, joten suojaavalle kuvulle on kovasti käyttöä.

Jossain vaiheessa keväällä alkaa myös oikean, oman kodin etsintä. Siinähän sitä suojapleksiä sitten onkin! Omaan (tai no, pankin) taloon voi ladata kaikki tähänastisen elämän saavutetut ja saavuttamattomat unelmat. Kerroksia, verhoja, huonekaluja, takapihoja, katoksia, (communityn) uima-altaita, vierashuoneita... siis melkein mitä vaan lojumaan sinne kuvun alle. Maan tavan mukaisesti isosti, mutta suomalaisittain järkevästi. Mikäs sen mukavampaa!

Oikeasti rohkea ihminen alkaisi tässä vaiheessa rikkoa lasikupuaan, mutta minä taidan vielä vähän aikaa pysytellä täällä turvassa. Tarkkailla täältä elämäni hyviä ja vielä parempia puolia. Pysytellä hivenen syrjässä, sillä tässä maassa toinen vaihtoehto näyttäisi olevan yltiöpäinen toisessa ääripäässä kohkaaminen. Se, että pitää kovaa meteliä ei välttämättä auta ketään. Tai auttaa se markkinavoimia myymään yhä enemmän tuotteita, joita kukaan ei tarvitse, mutta kaikkien on pakko ostaa. Vaan itsepä tämän kuplani puitteissa voin vielä määritellä miten elän ja mitä tavoittelen.

Mutta sen verran takkeliksi tämä lasikupu on muotoutunut, että sen rikkominen vaatisi kovasti uskallusta, vaikka muuttaisin takaisin Suomeenkin. Toiset kutsuvat tätä viisastumiseksi, kasvamiseksi tai elämänkokemukseksi, mutta minäpä sanon mitä se oikeasti on: itsensä lokeroimista suhteessa elinympäristöön. Se, että koko maailma on tässä näppäimistöllä, ei tee asiaa yhtään helpommaksi. Jokapaikkaan ei ehdi tahi yllä, joten parempi pysyä omassa ympyrässään. Ehkä yrittää puhaltaa kupuaan hivenen entistä suuremmaksi, jotta saisi edes omat ajatuksensa mahtumaan sisään.

Erinomaisen kyseenalaistavaa vuotta 2013; rikkokaa rutiineja rakkaat ystäväiseni!