Pikkujuttuja

Viime päivinä on mietityttänyt se, mikä tekee olon ja elämisen kotoisaksi uudessa paikassa. Enkä tarkoita nyt itse kotia, vaan sopeutumista vähän laajempaan elinympäristöön ja yhteisöön. Sitä elämisen kokonaiskuvaa, josta tavallinen elämä koostuu. Ja koska en käy töissä tahi missään muussakaan säännöllisessä toiminnassa, niin itsensä johonkin kiinnittäminen ottaa hieman vaivaa ja aikaa.

Vielä vähän aikaa sitten kuvittelin, että sopeutumisessa on kyse oman tilan ja tekemisen löytämisestä, mutta enää en ole samaa mieltä. Kyse onkin siitä, että alkaa tuntea olonsa turvalliseksi jossakin. Eikä hälytyssysteemeillä (jollaista meillä ei ole) tai kiemurateillä selviytymisellä (tämän kynnyksen olen jo ylittänyt) pääse kovinkaan pitkälle. En myöskään ole kertaakaan kokenut uhkaa tai turvattomuutta täällä etelä-Charlottessa (vaikka sainkin pippurisumuttimen joululahjaksi).


Tässä muutamia kotoisuuteen liukuvia huomioita:

• Kouluun viedessäni huomaan, että yksi tyttö pysähtyy odottamaan likkaani ja tytöt jatkavat yhdessä jutustellen matkaa.
• Gps:ää ei tarvitse avata kuin joka toinen viikko.
• Tapaamiseen mennessäni tunnistan Juliannan auton P-paikalla.
• Kun maailma murjoo, niin Marina soittaa ja muistuttaa mitä kaikkea olenkaan jo tehnyt.
• Tapaamisessa yksi rouva pyytää käyntikorttiani, koska joku muukin on sellaisen saanut.
• Joka kerta kun pyydän lenkkiseuraa, jollekulle sopii.
• Darla tulee mielellään koulun konserttiin kanssani.
• Jonkun kysyessä oletko käynyt siellä tai tuolla, osaan summittaisesti päätellä missä se sijaitsee.
• Enää en pyydä kontaktoimaan mieluiten sähköpostitse, osaan jo vastata puhelimeen.
• Kaapissa odottaa lippuja seitsemään teatteriesitykseen.
• Olen luonut ensimmäisen MeetUp-tapaamisen ylläpitäjänä.
• Osaan ajaa keskustaan ja takaisin ilman gps:ää (kunhan saan valita reitin!).
• Harris Teeterissä valitsen määrätyn kassan, jos hän on töissä.
• Vien kävelyporukan puistoon, jossa he eivät ole koskaan käyneet.
• Naisporukassamme on varmaan 10 minun jälkeeni liittynyttä.

Mikään näistä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että olisin kotoutunut. Olen kuitenkin hyväksynyt, että asun täällä ja siinä on paljon hyviä puolia.Toki niitä huonojakin realisoituu koko ajan ja viime aikoina on alkanut ärsyttää se, että kaiken pitäisi olla hauskaa, superkivaa tai riemullista (so much fun, it was a blast, we laughted so much). Toisaalta olen myös ymmärtänyt, että minun ei tarvitse yrittää väittää, että kaikki on niin kivaa tai hienoa ja loistokasta. Voin olla oma itseni ja ystäviä löytyy silti.

Se on aika kivaa, oikeastaan tosi hauskaa ja itseasiassa huikeaa. Melkein yhtä mahtavaa kuin se, että Tupsu suunnittelee kevätretkeä tänne!