Kadehdi kotiaitia

Tama teksti on ylistys sille, etta:
*sain uuden lapparin ja nyt puolet aakkosista tai muista napykkeita on kadoksissa, joten tiedan kylla miten arsyttavaa tatakin on lukea
*tama on sadasensimmainen kirjoitukseni tahan blogiin
*kotiaidin elama nyt vaan on aika mukavaa ja kadehdittavaa (ainakin silloin aitiyden kohde on on kohta 16-vuotta tayttava taysipainen nuori neiti).

Kuten olette hyvinkin selvilla (tai sitten muka juurikin tanaan luette tata aakkosetonta blogiani ensimmaista kertaa), niin taalla on talvi ja kylma eli harrasteisiin taysipainoisesti tukeutuminen on varsin haastavaa. Silla kukaan ei lahde mun kanssa lenkille. On siis mentava ihan itsensa kanssa paitsi silloin kuin ei huvita. Silloin voi saksia joululahjaksi saamansa suklaarasian (Maraboun Aladdin) teippaukset auki ja nautiskella kahvia ja suklaata iltapaivansa ratoksi.

Suklaan tuottama mielihyvahormoni auttaa joltisenkin tasaamaan tayspainoisia, mutta lievyydessaankin arsyttavia uuden kayttojarjestelman tuottamia hankaluuksia. Samalla sorminapparyys kasvaa, silla jokaisen ylapuolipisteellisen kirjaimen napyttely menee niin, etta napytan joko ; tai ' ja sitten deletoin sen ja napytan tilalle a tai o. Aikaavievaa, turhauttavaa ja kysysmys- ja huutomerkkikin, puhumattakaan tuosta yhdysviivasta on ihan vaarassa paikassa. Ja oikeinkirjoitusohjelman mielesta jokainen kirjoittamani sana on raapustettu vaarin, mutten osaa laittaa tota punaista alaaaltoviivaa poiskaan. Huoh.

Eilen olin International Housen tai siis Midwood International Cultural Centerin (vai miten se meni; nimia vaihdetaan taallakin melkein yhta usein kuin entisessa tyopaikassasi toimipisteita 90-2000-luvuilla) open housessa nauttimassa kulttuurisista esityksista, joista mieleenpainuvin oli ikebana eli kukkien asettelu japanilaiseen tapaan. Kaikki tanssiesitykset taas teleporttasivat meikalaisen silmanrapayksessa tuolle nimeltamainitsemattomalle tyopaikalle viettamaan jos jonkinlaisia juhlia. Kotoista siis. Eka tutorointini ESL:aa on jo torstaina, siita se lahtee.

Aamulla kotiaitiyteni osoitti luovaa joustavuutta, kun rakas Lisbet lahetti viestin, jossa pyysi saapumaan ennaltasopimattomaan hierontaan kello 12.30. Joustavuus tassa tapauksessa tarkoittaa sita, etta kaikessa kiireessa jouduin tuota aikaraamia joustamaan ja sopimaan uuden hoitoajan vasta kello yhdeksi. Silla olin tullut luvanneeksi olla modernin taiteen museossa (Bechler) kello 10 ja tallaisen taiteellisen nautinnon (siis minunkin tyttareni olisi voinut osan teoksista luoda noin 5-vuotiaana ja olen niin vakaasti taman asian kannalla, etta EN ostanut kyseisen museon kaupasta kirjaa, jonka nimi oli "Why your child could not have drawn these") parissa.

Tama ajallinen uudelleenorganisointi tarkoitti siis sita, etta emme ehtineet Juliannan kanssa istuksia Amel`iessa kahvilla kuin tunti ja kaksikymmenta minuuttia. Silla halusimme poiketa myos Charlotten tourist infossa (vaikka sillakin on oikeesti ihan eri nimi, jota en nyt muista) ja onneksi otimmekin vara-aikaa, silla tamanpaivainen opas oli (muistaakseni) Rick, josta tiesamme nyt seuraavaa: ollut 67 vuotta naimisissa, kaynyt noin 6 kertaa Suomessa, suomalaisen ystavansa tytar opiskeli oikeustieteellisessa, mutta Rick ja vaimonsa eivat paasseet valmistujaisiin, mutta menevat kylla haihin, jos sellaiset on tulossa (niista ei viela ole tietoa) ja suomalaiset ystavat juuri viime kesana kavivat taalla.

Saimme kuitenkin tarvittavat oppaat mukaamme, ehdin nauttimaan hieronnasta ja viela on reilu tunti aikaa ennenkuin taytyy hakea lapsukainen koulusta. Tai drivers edista; tanaan ovat varmaan opetelleet sita, miten teoriassa painetaan kaasua. Ajotunnit alkavat ensi viikolla eli siihen asti kotiaiti saa huoahtaa rauhassa.