Tämä pieni tyttönen, joka on kotoisin paikasta, jossa yksi traktori ja kolme autoa muodostivat pahimmanlaatuisen iltapäiväruuhkan, ei voi olla ihmettelemättä sitä, mistä nämä kaikki autot oikein tulee! Sillä menee minne vaan ja milloin vaan, niin liikennevaloissa seisoo autoja enemmän kuin vanhan Tyrvään katsastusasemalla niitä näki kahden kuukauden aikana.
Suhteellisen sutjakkaasti kaikki sitten kummiskin sujuu, paitsi kello 16-18 jos yrittää kehätietä (485) etelään (meille)päin ja varmaan sitten vastaavasti toiseen suuntaan aamulla, mutta siitä minulla ei jostain syystä ole vielä kokemusta. Parin viikon päästä sitten jännitetään sitä, minkämoinen ruuhka on uptownista pohjoiseen päin iltapäivällä, kun kurssini alkaa kello 17, siis siellä pohjoispuolella.
Täältä eteläpuolelta tuonne pohjoispuolelle ajaa ruuhkattomana aikana semmoiset 40 minuuttia ja valittavana on kaksi reittiä. Ensinnäkin sitä tietä, jota inhoan (485) ja sitten sitä, jota pelkään (77). Ei sillä, että valittaisin, sillä tarvitsen kumpaakin tietä ja olen muiden mukana tyytyväinen sitten kun tuo kehätien (485) viimeinenkin vaihe saadaan valmiiksi, jolloin se vihdosta viimein todellakin kiertää koko kaupungin. Mutta en silti kovasti fanita kyseistä tietä, joka meidän nurkilla on kaksikaistainen (siis yhteen suuntaan), mutta levittyy nelikaistaiseksi lentokentän läheisyydessä. Sitä kummiskin tänään Harrisburgiin huruttelin.
Takaisin tulin sitten sen isomman tien (77) kautta eli sen joka tulee keskustan "läpi" ohittaen kuitenkin keskustan. Sen, josta kahdeksan mailin aikana erkanee 9 liittymää, joissa jokaisessa on vähintää A ja B jossei sitten C osat, keskustaan. Ja samanverran sitten tietenkin liittyy sisään eli parempi pysyä poissa oikeanpuoleiselta kaistalta. Mutta parempi on pysyä poissa myös vasemmanpuoleisimmalta kaistalta, sillä sillä saa ajaa vain autolla, jossa on enemmän kuin 2 ihmistä. Seuraavaksi vasen voi, ja välillä sitä siis tekee, loppua yhtäkkiä eli silloin on osattava=uskallettava puikkasta takaisin sille keskimmäiselle. Ja pidellä ratista kaksin käsin kiinni, varsinkin silloin, kun kummallakin puolella on sinua ohittava rekka.
Sillä nopeusrajoitus on 55 mailia/tunnissa, mutta kukaan ei aja sitä. Eikä ylinopeutta saa tietenkään ajaa, joten on parempi olla katsomatta nopeusmittaria ja mentävä liikenteen mukana, kuten jo ajokorttioppaassa sanottiin.
Onneksi navigaattori ilmaisee aina kaksi mailia ennen käännyttävää risteystä, milloin on erkaannuttava. Siis: erkaannu oikealle, mutta pysy vasemmalla kaistalle ja sitten erkaannu vasemmalle ja pysy oikealla kaistalla ja runno itsesi moottoritielle, sillä oikea kaista päättyy. Tilaa saa antaa, ja annetaan!, siirtymällä vasemmanpuoleiselle kaistalle, mutta ei missään nimessä jarruttamalla, sillä silloin perässä vuoden -89 mazdalla kahtakymppiä ylinopeutta ajava kuusitoistavuotias posauttaa perääsi, sillä tästä asiasta isi unohti mainita (tai sitten isin huomautus meni toisesta korvasta ohitse). Ajotunneilla, joita ei välttämättä ole kuin 5, ei aina isoille teille ehditä harjoittelemaan, mutta amerikkalainen on fiksu: se oppii sitten kantapään kautta eli itsekseen.
Onnekseni ihminen, siis minäkin, on oppivainen ja sen verran rämäpää, ai minäkö, että en juurikaan pelkää auton ratissa. Paitsi siis hivenen tuolla seiskaseiskalla, mutta enemmänkin sitä, että hurautan ohi liittymästä a tai b, kun navigaattori vielä latelee ohjeitaan ja liittymä meni jo. Ja sitten vähän pimeällä, vaikka tien pinnassa olevat kaistamerkinnät ovatkin valaistuja, sillä pitkiä valoja ei juuri pysty käyttämään. En silti vieläkään tiedä kumpaa kautta aion kurssilleni kulkea: mokomaakin seiskaseiskaa vai pitkästyttävää nelikasikutosta.
No se jää nähtäväksi, sillä pianaikaan on sullottava itsensä ratin taakse jokapäiväiselle Ardrey Kell -kierros kakkoselle. Eli puolen tunnin jonotus kotoa kouluun ja takaisin. Kahden poliisin ystävällismielisellä ohjuksella "Go ahead Ma'am, Your turn Ma'am, Stop Ma'am" kaikki sujuu kuin kahdeksantoista kertaa hidastettu poloneesi, jossa vuoroin pysäytetään oikealta ja vuoroin edestä ja sitten vasemmalta tulevat autot. Sitten kierretään pihaan (vain yhtä liittymää saa käyttää), hurautetaan parkkipaikan lävitse merkattua reittiä pitkin koulun julkisivun eteen kahdessa jonossa ja tipautetaan/noukitaan mukelo. Sitten väistetään sitä mamman mammuttiautoa, jonka rouva jätti siihen kahden kaistan keskellä, kun oma pikku mussukka onkin hukassa (jälki-istunnossa) tai muuten vaan tuikitärkeä keskustelu puhelimessa on kesken. Eikä enää tarvitse jonottaa kuin 5 minuuttia, niin pääseekin jo pois koulun pihasta.
Fiksuna ihmisenä olen aina ajoissa: siispä lähdenkin tästä jonottamaan, jotta pääsen koulun pihaan. Sinne saa jonottaa sen 20 minuttiia, vaikka paikalla olisi 20 minuuttia ennen koulun loppumista. Ehkäpä sittenkin jatketaan satelliittiradion sopimusta, jotta päivittäinen laatuaika tyttären kanssa sujuisi mukavan taustamusiikin säestyksellä.
Ensi vuonna sitten jonotetaankin sitä P-paikkaa sieltä koulun pihasta, siis jos tytär vaikka sen ajokortin keväällä saisi. Mikä tarkoittaisi kokonaista tunnin luppoaikaa mammalle - ja luopumista laatuajasta tuulilasin ja selkänojan välissä. Auts.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti