Silmät ristissä

Meinaan vaan, että väsyttää pientä ihmistä.

Äijäseni toi flunssan taloon ja yski, kröhi ja kuorsasi muutaman yön siihen malliin, että vääntelehdin aamuyön tunnit millon hikisenä ja väliin taas viluissani. Eli yöuni jäi laiskanlaiseksi ja se jos mikä, tuntuu heti tässä päässä. Kiukkuilen, äksyilen ja syöpöttelen, sillä jostain syystä juuri ruoka muka auttaa. Tosiasiassa se vetää kaiken energian vatsaan ja sitten ln kintut jäässä, eikä jäisillä kintuilla nyt ainaskaan pysty nukkumaan. Miten oppisin ottamaan tirsat? Taito, joka tästä päästä tyysten puuttuu.

Ehkä se oli jotain viirustakin, mutta aika vähällä päästi, sillä kurkkua vain kivisti pari päivää. Tämän väsymyksen lisäksi. Luulin, että valvomiset olisivat ohi, kun likka on kuusitoista ja rapiat, mutta näin tässä vaan kävi, että kyseinen tytär saa äidin heräämään arkiaamuisin kello kuusi. Toistaiseksi.

Saa nähdä nukahdanko illan teatteriesitykseen, varsinkin, jos otan sen lasin viiniä sinne katsomoon, kuten tapana on. Onneksi huomenna saa sitten nukkua pitkään eli tavoittelen 15:ttä tuntia. Jotta jaksa taas riehua remonttityömaalla. Taikka mä mitään riehu, tavaroita kanniskelen ja autotallin lattiaa pitäisi puunata, jotta saisi lisää tavaroita kanniskella. Mistä niitä oikein tulee? Ja sitten kun tulee vastaan valokuvalaatikko, niin alan paukuttaa kuvia seinaään! Tai kokeilen mitä lie näppäriä taulunkiinnityssysteemejö, joita telkkarissa mainostetaan. Semmosia tarrajuttuja, jotka voi hups vaan ottaa pois eikä missään maailman seinässä näy mitään jälkiä ja oikeastaan kaikki vanhatkin naulan jäljet katoaa saman tien. Vaikka sehän on oma tupa, oma lupa nyt.

Tässä jutussa ei nyt taida olla päätä eikä häntää, mutta jostain syystä oli sananen bittiavaruuteen taas laitettava. Kun vasta huomasin, että olen taas yhden askeleen enemmän kotitutunut, kun en enää havahdu ihmettelemään missä oikein olen. Se on oikeastaan aika surullista! Alkaa kallistua enemmän siihen, että mitenkäs tämä olikaan siellä Suomessa. Kymmenen tuhatta autoa tiellä on normi ja viiden minuutin liikennevalot samoin. Harris Teeterin valikoima on kutistunut ja kolmen vartin ajomatka on ihan lähellä. Hitsi, kun tämä syksykin tuli näin aikaisin (päivällä enää 24 astetta) ja aamulla kello 6.30 on vielä pimeää.

Onneksi aamulla aivan spontaanisti sanoin: "OHO", kun lapsonen aivasti ja se oli riemullista! Jotain perisuomalaisuutta on sentään vielä jäljellä. Vaikka sitten kaupassa taas automaattisesti hymyilinkin kaikille. Sisustusvalintani ovat myös varsin skandinaavisia, mutta toisaalta taas tarvitsen Sturbucksin kahvia ja tiedän mistä kaupasta kannattaa hakea mikäkin tuote. Suomessa en ehkä enää tietäisi.

Jouduin tällä viikolla jättämään myös tanssitunnit väliin, kun kaikkea ei yksinkertaisesti kerkiä tehdä. En ole myöskään vetänyt jumppaa tässä kuussa samasta syystä. Ihaninta tässä kaikessa on se, että olen tyynesti todennut: "Nyt en ehdi" ja laittanut itseni sohvalle. Elämä - mikä ihana mahdollisuus!