Meillä kaikilla on aikaa tasan niin paljon kuin haluamme (näin ainakin gurut väittävät), mutta suurin osa meistä elää joko liiallisessa kiireessä tai sitten ajallisessa ylitarjonnassa. Jälkimmäisellä tarkoitan sitä ylenpalttista mitättömyyden tunnetta, joka seuraa joko työttömyyden, sairastumisen tai jonkin muun "elämänmullistuksen" aiheuttamaa rahallisen hyödykkeen vähäisyyttä. Kummassakin tapauksessa taipumuksena on kaivata sitä vastakkaista: voi kun olisi työtä ja tekemistä niin samalla olisi syy nousta sängystä; ja toisaalta taas, jos minulla olisi sitä kuuluisaa omaa aikaa, niin maalaisin, kutoisin, värkkäisin, näpertäisin ja vaikka mitä.
Joskus elämä sitten tuottaa eteen sen suuremmoisen, kaivatun ja odotetun mahdollisuuden, joka kaiken muuttaa voi! Itse muutin kotirouvaksi ulkomaille ja vuoden totuttelun jälkeen elän tilassa, jossa minulla on siis liikaa aikaa. Näennäisesti. Sillä ajankäytöllinen haaste näyttää seuraavan minua missä ikinä liikunkin. Miten kauan on tuhlattava aikaa, jotta oppii käyttämään aikaa oikein?
Kun aikaa on - itseasiassa sopivasti - niin eniten aikaa tuhraantuu oman ajan käytön (koska se on siis sitä kuuluisaa omaaaikaa) oikeuttamiseen. Siis huonon omatunnon kolkuttelun tyynnyttelyyn. Kun ei ole jaksanut asiaankuuluvasti lenkkeillä, urheilla eikä uusia harrastuksiakaan olen ilmestynyt. Omaa tekemistään (ja tottakai joskus myös tekemättömyyttään) kun ei osaa katsoa realistisesti. Entiset (työelämän hektiset, juuri ne joista niin hirveästi halusi eroon,) ajankäytön mallit kun edelleen muodostavat sen pohjan, johon aikakäsityksensä asettaa.
Itse olen edelleen kokenut pakottavaa tarvetta täyttää kalenteriani kaikella mahdollisella, koska täysi kalenteri on niin pitkään ollut se normi, jolla olen itseäni arvottanut. Kiireinen on siis tarkoittanut samaa kuin tehokas ja hyödyllinen eli yhteiskunnan tukipylväs. Aukko kalenterissa (yksinkertaisesti siis vapaapäivä) hivuttautui tarkoittamaan epäonnistumista, tehottomuutta ja hyödyttömyyttä! Järki toki sanoi koko ajan, että elämän perusfasiliteetteihin totuttautuminen, uusiin ihmisiin tutustuminen ja toisella kielellä operoiminen käy kyllä eräänlaisesta työstä, mutta se tunnepuoli laahasi (ja laahaa) jäljessä. Miksi en ole saanut mitään aikaiseksi, miksi en käy työssä, miksi minulla ei ole mitään tekemistä!
Mikä siis neuvoksi? En tiedä! Olen vuoden yrittänyt löytää sitä kultajyvää, joka auttaisi minua elämään tätä hetkeä ja viis veisaamaan tulevan murehtimisesta. Uskoakseni olen kyllä oikealla polulla, mutta tämä polku yksi niitä 'yksi eteen kaksi taakse' polkuja, joita tämä elämä on täynnä. Tämän viikon edistysaskel eli urotekoja on romaanin lukeminen keskellä päivää ja vapaaehtoistyön aloittamisen lykkääminen sekä kahteen näennäisen turhaan tapaamiseen osallistuminen.
Sisäisen oikeutuksen näihin tekemättömyyksiin antaa inhorealistinen ja kaikenkattava 'verkostoitumisen' -käsite. Sillä sitten kun saan tehdä töitä... Sitten kun aloitan oikean elämän... Sitten kun olen taas yhteiskunnan osa-aikapainoinen veronmaksaja...
Siihen asti poukkoilen eteen ja taakse kuten alakoululaiset asfalttiin piirretyllä hyppyruudukolla, vaikka itse alakoululaiset jo tietävätkin, että on paljon hohdokkaampaa suorittaa hyppiminen virtuaalisesti sängyllä maaten ja tulevaisuuden tietoverkkorakenteeseen tutustuen, jotta mahdollisimman nopeasti sitten aikanaan pääsee hyppäämään työelämäksi kutsuttuun oravanpyörään. Siihen samaan, josta sitten loppuelämän etsii keinoa tiputtautua pois!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti