Ihan siis ilmojenkin puolesta, sillä enää ei nautita 30 asteen lämmöistä, vaan mittari jysähtää kahteenkymmeneen viiteen. Ja sadepäivinä (tällä viikolla maanantai ja tiistai) alle 20 astetta. Aika kurjaa vai mitä?
Ihan taivaallisen ihanaa elämä ei nyt kummiskaan ole ollut tällä viikolla, sillä jostain syystä viime viikonloppuna uni jäi kovin vajavaiseksi ja se sitten todellakin kostautui! Olin kuin uitettu rätti koko viikon ja torstai-iltana lysähdin kuin räsymatto. Ei ole tämänikäista ihmistä tarkotettu elämään muutaman tunnin yöunilla ei. Ehkä tässä on jokin pöpökin mukana, sillä kanssaihmiset ovat olleet kovasti köhäisiä, nuhaisia ja yskäisiä. Itse kuitenkin vain nukkumaton ja vähäkin uni varsin katkonaista. Ei kiva, kun aivotoiminta laskee kuin puolentoista promillen humalassa. Silloin kun autonratissa tulee miettineeksi moneksiko sekunniksi uskaltaa sulkea silmänsä, niin mennään jo riskirajoilla. No, viime yönä vetelin taas kunnioitettavat 12 tuntia yhtäputkeen, joten taas hymyilyttää. Ainakin toistaiseksi.
Koulu jatkuu taas ja olenpa jo oppinut triggerpisteitä ja alustavasti neuromuskulaarista hierontaa (joo, hienoilla sanoilla kikkailuahan tämä; tässä maassa hieroja on sitä `parempi` mitä useampi ´modaliteetti`on takataskussa eli monella on sitten seuraavat todistukset seinällä: LMBT (osavaltion laillistus, tai tarkemmin sanottuna yksi niistä), neuromuscular (usein sitten bodyworker, ilman tätä taitoa ´vain´ licensed massage therapist), syöpähieroja (oikeesti, täällä syöpä ei ole ollenkaan kontraindikaatio ja tuollaisen tittelin saa kahden päivän kurssilta), refleksologi (juu, 2 päivää), vanhushieroja (jee, 2 päivää) jne. Kahden vuoden välein on siis käytävä lisäkoulutuksissa ja osasta niistä saa kerättyä näitä titteleitä. Seinällä olevat diplomit on siis syytä katsoa tarkkaan, jotta tietää onko hoitaja osannut vastata kahteenkymmeneen vai sataankahteenkymmeneen monivalintakysymykseen kyseisen todistuksen saadakseen.
Tykkään kuitenkin uudelleenoppia kaikki lihakset ja koskapa nuo triggeritkin ovat minulle uusia, niin ihan mukavaa on koulunkäynti taas toistaiseksi. Meillä alkoi siis toinen puolikas eli saimme uudet koulukaverit ja se on kivaa! Ei sitä muuten saisi facefrendeiksi parikymppisiä lapsukaisia ja huomaisi itsessään, kuinka kielitaito on noussut taas askelen ylöspäin, sillä ryhmässä toimiminen on nyt aivan erilaista kuin puoli vuotta sitten. Huomaan olevani oma itseni ja höpöttäväni paljon enemmän; ja kärsin, kun puhe ei solju! Kökköenglanti tulee olemaan varsinainen riippakivi koko loppuelämäni. Auts!
Ja sitten kävi myös niin, että en huomannut pitää varaani ja asemani ryhmässä pompahti jonkinlaiseksi "apuopeksi" maniken-päivinä. Tämä vaatinee selitystä: maniken on itseasiassa hauska (kun jo osaa lihakset) tapa käyttää miniluurankoja ja muovailuvahaa, joista sitten muotoillaan lihakset ja liimataan ne siihen luurankoon. Samalla täytyy oppia mistä lihas alkaa (origin), mihin se kiinnittyy (insertion) ja mikä on funktio. Mikä on aika helppoa, kun osaa origon, insertion ja funktion latinaksi (ja jos vähän edellisenä päivänä käy niitä läpi). Ja kun sitten toiselta opettajaltamme tyystin puuttuu pedagoginen näkemys eli kokemus, niin tuli vastattua liian moneen kysymykseen sillä seurauksella, että pienryhmässäni oli yllättäen 16 henkeä kuuntelemassa, kun kolmatta kertaa kävin läpi nilkan toimintaa ja siihen vaikuttavia lihaksia. Tämän kaiken seuraksena 1. opettajamme ei ole suurin fanini ja 2. kanssaoppijat haluaisivat, että minä olisin opettaja. Näistä jälkimmäinen kovasti hivelee itsetuntoani, sillä en enää käy International Housessa opettamassa eli opettajaidentiteettini olisi muuten 5- ja 8-vee tyttösten opettajuudessa. Mikä on sikäli ihanaa, että joka kerta ennen tuntia samoin kuin sen jälkeen saan ison halauksen viisivuotiaalta!
Uusista koulukavereista yksi on muuten alunperin saksalainen ja tämä tosiasia on avannut silmiä amerikkalaisuuteen ja eurooppalaisuuteen. Saksalainen puhetapa nimittäin on varsin töksähtelevä! Tämä tosiseikka sai minut huolestumaan siitä josko itsekin kuulostan tylyltä, sillä useinhan aksenttiani saksalaiseksi kuvitellaan. (Kuulemma en kuitenkaan, vain erilaistelta; vastaavat paikalliset kohteliaaseen tapaansa.) On ollut aika hauska huomata, että tekstiviestit saksalaiselta kaverilta ovat kovasti lyhyitä, ytimekkäitä ja suomalaisia. Siis sanalla sanoen tylyjä. Kun on jo ehtinyt tottua amerikkalaiseen jaaritteluun ja kolmeen kiitokseen samalla kun sivulauseessa käydään läpi perheenkin kuulumiset! Ihanan kotoista ja tuttua siis, mutta samalla olen tullut kovasti yrittäneeksi (amerikkalaisten ystävieni kanssa) lieventää omaa ytimekkyyttäni. Aika haastavaa hommaa! (Onneksi Juliannelle voi ja saa olla oma tyly itsensä.) Eikä oikeastaan yhtään kuttumaista, vain erilaista.
Oma hoitohuone on sitten sisustettu eli ei muuta kuin hommiin vaan... mutta tuosta taloasiasta kirjoitan oman tekstin, kun joudan. Remontti etenee ja ensi viikonloppuna on tarkoitus muuttaa. Elämä on ihanaa; juuri niin kauan kuin uni maittaa!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti