Kadehdi kotiaitia

Tama teksti on ylistys sille, etta:
*sain uuden lapparin ja nyt puolet aakkosista tai muista napykkeita on kadoksissa, joten tiedan kylla miten arsyttavaa tatakin on lukea
*tama on sadasensimmainen kirjoitukseni tahan blogiin
*kotiaidin elama nyt vaan on aika mukavaa ja kadehdittavaa (ainakin silloin aitiyden kohde on on kohta 16-vuotta tayttava taysipainen nuori neiti).

Kuten olette hyvinkin selvilla (tai sitten muka juurikin tanaan luette tata aakkosetonta blogiani ensimmaista kertaa), niin taalla on talvi ja kylma eli harrasteisiin taysipainoisesti tukeutuminen on varsin haastavaa. Silla kukaan ei lahde mun kanssa lenkille. On siis mentava ihan itsensa kanssa paitsi silloin kuin ei huvita. Silloin voi saksia joululahjaksi saamansa suklaarasian (Maraboun Aladdin) teippaukset auki ja nautiskella kahvia ja suklaata iltapaivansa ratoksi.

Suklaan tuottama mielihyvahormoni auttaa joltisenkin tasaamaan tayspainoisia, mutta lievyydessaankin arsyttavia uuden kayttojarjestelman tuottamia hankaluuksia. Samalla sorminapparyys kasvaa, silla jokaisen ylapuolipisteellisen kirjaimen napyttely menee niin, etta napytan joko ; tai ' ja sitten deletoin sen ja napytan tilalle a tai o. Aikaavievaa, turhauttavaa ja kysysmys- ja huutomerkkikin, puhumattakaan tuosta yhdysviivasta on ihan vaarassa paikassa. Ja oikeinkirjoitusohjelman mielesta jokainen kirjoittamani sana on raapustettu vaarin, mutten osaa laittaa tota punaista alaaaltoviivaa poiskaan. Huoh.

Eilen olin International Housen tai siis Midwood International Cultural Centerin (vai miten se meni; nimia vaihdetaan taallakin melkein yhta usein kuin entisessa tyopaikassasi toimipisteita 90-2000-luvuilla) open housessa nauttimassa kulttuurisista esityksista, joista mieleenpainuvin oli ikebana eli kukkien asettelu japanilaiseen tapaan. Kaikki tanssiesitykset taas teleporttasivat meikalaisen silmanrapayksessa tuolle nimeltamainitsemattomalle tyopaikalle viettamaan jos jonkinlaisia juhlia. Kotoista siis. Eka tutorointini ESL:aa on jo torstaina, siita se lahtee.

Aamulla kotiaitiyteni osoitti luovaa joustavuutta, kun rakas Lisbet lahetti viestin, jossa pyysi saapumaan ennaltasopimattomaan hierontaan kello 12.30. Joustavuus tassa tapauksessa tarkoittaa sita, etta kaikessa kiireessa jouduin tuota aikaraamia joustamaan ja sopimaan uuden hoitoajan vasta kello yhdeksi. Silla olin tullut luvanneeksi olla modernin taiteen museossa (Bechler) kello 10 ja tallaisen taiteellisen nautinnon (siis minunkin tyttareni olisi voinut osan teoksista luoda noin 5-vuotiaana ja olen niin vakaasti taman asian kannalla, etta EN ostanut kyseisen museon kaupasta kirjaa, jonka nimi oli "Why your child could not have drawn these") parissa.

Tama ajallinen uudelleenorganisointi tarkoitti siis sita, etta emme ehtineet Juliannan kanssa istuksia Amel`iessa kahvilla kuin tunti ja kaksikymmenta minuuttia. Silla halusimme poiketa myos Charlotten tourist infossa (vaikka sillakin on oikeesti ihan eri nimi, jota en nyt muista) ja onneksi otimmekin vara-aikaa, silla tamanpaivainen opas oli (muistaakseni) Rick, josta tiesamme nyt seuraavaa: ollut 67 vuotta naimisissa, kaynyt noin 6 kertaa Suomessa, suomalaisen ystavansa tytar opiskeli oikeustieteellisessa, mutta Rick ja vaimonsa eivat paasseet valmistujaisiin, mutta menevat kylla haihin, jos sellaiset on tulossa (niista ei viela ole tietoa) ja suomalaiset ystavat juuri viime kesana kavivat taalla.

Saimme kuitenkin tarvittavat oppaat mukaamme, ehdin nauttimaan hieronnasta ja viela on reilu tunti aikaa ennenkuin taytyy hakea lapsukainen koulusta. Tai drivers edista; tanaan ovat varmaan opetelleet sita, miten teoriassa painetaan kaasua. Ajotunnit alkavat ensi viikolla eli siihen asti kotiaiti saa huoahtaa rauhassa.

Ateena GA

Vanhanajan appelsiinilimpparilla Varsityssä.

Jospa tässä jäätävää sadetta tai ehkä jopa lumisadetta (taas, jo toinen kerta tänä talvena) odotellessa kertoisi vähän Athens-nimisestä kaupungista, jonne edellisen lumisateen jälkee ajaa porhautimme. Tässä vaiheessa siis yritämme edes hivenen tutustella lähiympäristöön, jotta saisi kuvaa tämän maan kaakkoiskulmasta.

Urheiluotukset

Sen verran olen jo oppinut, että Interstate valtaväylät (Sonja varmaan autokoululaisena osaisi täsmentää tämänkin termin oikein) ovat täsmälleen samanlaisia, niiden varrelta on käännyttävä, jos haluaa nähdä jonkin paikan ja kymmenen mailin säteeltä löytyy aina MäkkiDonaldo, Wendys, ChickAFilet, Wafflehouse ja niin edelleen. Sitten kun poikkeaa vähän pienemmälle tielle, niin ruoka- ja kahvipaikat ovat kadoksissa! No huoltsikoita sentään löytyy ja jonkinlaista moskaa niissäkin tarjoillaan ja jokaisen yhteydessä on myös ruokakauppa.

Georgiassa opastetaan ja laitetaan vielä lisäkyltti!
Valtaväylillä saattoi olla 6 eri nimeä eli
gps ei koskaan lakannut puhumasta.

Athens sijaitsee siis Georgiassa ja suuntana täältä katsottuna lounaaseen semmoiset 3,5 tuntia (parisataa mailia). Kyseessä on pieni kaupunki (n. 130 000 asukasta) ja suuri yliopistokaupunki (noin 30 000 opiskelijaa). Ateenan kaupunki synnytettiin 1700-luvun lopussa kreikkalaisen kulttuurin, Platonin ja Aristoteleen ihannoimana kukkulalle, josta löytyi lähde ja likella virtaa Oconee-joki.  Tai oikeammin päätettiin perustaa Georgian ylipisto, jonka ympärille kaupunki sittemmin muotoutui. Alkuvaiheen hankaluutena oli saada värvättyä riittävästi opiskelijoita, sillä paikka oli intiaanialuetta, eivätä isät tohtineet ainakaan tyttäriään sinne lähettää! Kysessä on maan ensimmäinen osavaltiopohjainen ylipisto (state university).

Historiaa voi tehdä näinkin.
Ne sisällissotahommelit jätettiin väliin.

Sisällä suurinpiitein vanhimmassa talossa.
Etelävaltiolainen, Tuulen viemää -fiilis.

Yliopistokampus sijaitsee aivan kaupungin keskustassa, puistomaisella alueella. Kävelimme siellä aamuauringossa ja haaveilimme olevamme jälleen parikymppisiä... paikassa voisi opiskella (ainakin) journalistiikkaa, kielitiedettä, lakia, maataloutta ja monia taideaineita. Taide on tärkeässä osassa koko kaupungissa, löytyi esittävän taiteen näyttämöitä (mm. apteekki-esityksiä on juhlapyhinä saatavilla apteekkimuseossa), taidemuseoita ja monia gallerioita. Sekä monia musiikin pyhättöjä, sillä tämä on myös yksi maan kuuluisista musiikkikaupungeista (R.E.M:n koto).

Keskusta oli mukavan kompakti kävelykaupunki ja täynnä pubeja ja ravintoloita, kuten opiskelijakaupungin pitääkin. Musiikkia emme jahdanneet, mutta söimme herkullista ruokaa iltasella; lounas maan suurimmassa drive in -pikaruokapaikassa (ja alkuperäisimmässä) ei ehkä ollut kulinaristinen huippukokemus, mutta aika kiva juttu kuitenkin. Minusta oli aika huisaa leikkiä Meryl Streepiä katetun sillan (Elder Mill) alla (Hiljaiset sillat; Bridges of Madison county, vaikka me olimmekin Oconee countyssä), sillä en ole ennen moista nähnyt. Näitä katettuja siltoja on Georgiassa jäljellä 13 kappaletta ja tämä taisi olla ainoa, jonka yli pääsee (nyky)autolla; painorajoitukset ovat suurin este.

Siellä se mun Clint Eastwood...

Kotiinpäin ajoimme sitten pienesti vuoristoon poiketen. Etsimme nimittäin kaksi vesiputousta, jotka olivat "matkan varrella". Tarkoittaa sitä, että poikkesimme vajaan tunnin matkan Interstatelta pienemmille teille. Varsin verkkaista ja rauhallista oli ja jälleen kerran meinasi tulla uskonpuute navigaattoriin. Sillä mainoslauseella "Niagaraa korkeampi" markkinoitavan putouksen määränpää lähestyi, mutta maa oli tasaista kuin Pohjanmaalla! Vaan sieltä se löytyi, Toccoa Falls Collegen kupeesta (muutaman dollarin maksu) Toccoan pikkukylästä. Kaunis on katsella Toccoa Falls!

Toccoa Falls.

Päätimme vielä ajella seuraavallekin putoukselle, jonne matkaa oli 20 minuuttia. Selväksi tuli myös se, että juurikin Toccoasta (pohjoiseen, länteen, koilliseen ja luoteeseen) alkaa sitten toden teolla Appalakit, sillä Dodge sai kiskoa ylämäkeä ihan tosissaanTallulahiin. Hassua on se, että näitä putouksia markkinoidaan kyllä, mutta missään (ainakaan helposti löydettävässä paikassa; eikä tourist infokaan tuntenut) ei ole karttaa, johon ne olisi kerätty osoitteineen tai gps-koordinaatteineen. Olin kyllä ennakkoon etsinyt putouksia ja summittaisia paikkoja, mutta sitä emme tienneet, että Talluhahin putoukset ovatkin rotkon pohjalla (tuli hivenen Helvetinkolu-fiilis) ja paras tapa tutustua niihin olisi ollut eväiden ja kunnon lenkkareiden kanssa! Ensi kerralla sitten laskeudutaan sinne alaskin, nyt nälkä kurni suonissa niin, ettei jaksanut lähteä kaikille näköalapaikoille. Upeat maisemat siis!

Tallulah Falls

Ja koskapa olimme sen 45 minuutin päässä valtatieltä, eikä ole sesonkiaika, niin ruokapaikka löytyi vasta sieltä ison tien varrelta. Näyttää tulevan perinteeksi poiketa Shoneysillä , kun ollaan jossain reissunpäällä. Aamiais/lounas (tarjolla siis puurosta ja pekonista, salaatteihin ja hedelmiin sekä vohveleita ja pannukakkuja) maksaa 7,95! Tosin tuo muu perhe nautti hampurilaiset, mutta minä vetelin koko rahan edestä. (Katsokaa mainosvideo Shoneysin etusivulta, juuri semmoinen maalaispaikka, jonne papat tulee haalareissaan ja mammat klänningeissä sunnuntaikirkon jälkeen.) Toinen perheemme perinne tässä maassa on se, että kotiintullessa haetaan kiinalaista ruokaa ja kolmella annoksella eletään sitten kaksi päivää. Ruoka on siis elämän suola ja sitä täällä tosiaankin riittää.

Tallulah

Sitten ei tarvinnut kuin körötellä se kolme tuntia kotiin sitä tylsää kasivitosta! Mutta on selvää, että sitä tullaan köröttelemään vielä monta kertaa, sillä sitä pitkin pääseen (etelään) Spartanburgiin ja Atlantaan melkein Columbukseen sekä (pohjoiseen) Greensboroon ja (melkein) Raleighiin (pääkaupunki).

Seuraava reissu on suunnitteilla Blowing Rockiin ja Grandfather Mountainille. Siellä on se piskuinen riippusilta.

Kotimatkan jädepysäkki. Taustalla siintää Appalakit.

Kaikki kuvat on taas otettu iPhonella, mutta ehkä niistä jonkinlaisen käsityksen saa! Muotoilussakaan Blogger ei oikein ole yhteistyökykyinen, sorry.

Kiirettä pittää

Tässä on ollut sen verran kiirus pitää kiinni näistä laiskoista päivistä, ettei ole kerennyt lojua joutilaana. On hirmuinen haaste ehtiä katsella lempisarjoja Netflixistä, kun on tämä yhteinen tv minkälie superbowlin seuraajan kanssa.

Ensin täytyy kuitenkin kehaista, että nyt se seiskaseiska on sitten kesytetty. Poikkesin tänään nimittäin uptownissa hakemassa rakkaalle ystävälle teatterilipun (ne, jotka tänne tulevat, pääsevät siis Broadway-esitykseen; kannattaisko tehdä varauksia, syksyllä tässä majatalossa olis tilaa). Uskaltauduin siis itsekseni ThirdFifth-pankin P-taloon ja löysin takaisin kahdeksannelle levelille jättämäni auton luo niin ikään omin voimin. (Maksoin muuten tunnin parkista $6 eli ei siellä kyllä yhtenään kannata käydä!) Tästä rohkaistuneena päätin yrittää kiemurateita kotiin tavallisemman reittini sijaan (siis 5th Streetiä pääsee suoraan Providencelle ja se tuo melkein kotinurkalle).

Löysin sitten "suoraan" seiskaseiskalle poikkeamatta 277:lle eli loopille! Ilman navia! Siis minä. Enää ei ole sitten kuin tuo loop (kehä I), joka aiheuttaa harmaita hiuksia, mutta jos sen voi näin kätevästi välttää, niin samapa se. Kyllä kannatti piirrellä Penalle karttoja viime yönä!

Majatalon pidon parhaita puolia on se, että saa vierailijoita kotomaasta. Tämä taas tarkoittaa sitä, että heille pitää (no pitää, koska haluan) keksiä sopiva paketti paikallista arkea ja ripaus retkeilyä. Vaan miten valitset kahdestasadasta mahdollisesta vierailukohteesta muutaman, ehdottomasti näkemisen arvoisen? Surffailu on haastavaa ja hotellien varaaminen vielä haastavampaa, kun ei ole omaa luottokorttia. Mutta nyt tiedän aika monta paikkaa, joissa olisi kiva poiketa, joskin autonpenkki siinä kuluu. Itse Charlottessa ei hirveästi nähtävää ole. (Whitewater, Carowinds, muutama vesipuisto ja miljoona ruoka- ja kahvittelupaikkaa.) Palaan Ateenan keikkaamme vähän myöhemmin.

Koska kouluni alkaa vasta maaliskuussa, niin sitä ennen täytyy oppia jotain! Pujahdinkin erään lääkärin (Mission: To inspire a purpose driven, vibrant life through education, empowerment, and community.) esittelyluennolle ja PAM: kuullosti niin kovasti tutulta! On ihanaa kuulla, kun keskustellaan ihmisen kokonaisvaltaisesta hoitamisesta, ruumiin ja hengen (millä nimellä sitä sitten kutsuukin) yhteistyöstä ja elämäntilanteen vaikutuksesta kaikkeen. Sitten täytyy enää aktivoida kaikki sanasto passiivisesta kuuntelemisesta aktiiviseen käyttöön! Kuuntelin mielenkiinnolla myös mediataatio-osuuden yhtenä päivänä, sillä opettaja luetteli ihanasti jokaikisen ruumiinosan. Itsellä menee vielä useampi sekunti muistaa, että jalat ei ole jalat, vaan jalat on oikeesti jalkaterät.

Tänään oli sitten ensimmäinen kokoontuminen International Housen tutoreiden kanssa. Sain myös luvan toimia torstaisin apuopettajana ja kokemuksestani lukutaidottomien kanssa oltiin kiinnostuneita. Johdattelijana toimi (erinomaisen mukava ja asiantunteva) juurikin alempaa tutkintoa suorittava neitonen, jolla on kahden vuoden kokemus mamujen opettamisesta. Muutama tunti viikossa ESL:n parissa lienee juuri sopiva määrä tuota työtä minulle!

Sitten tuli luvattua vetää yksi MeetUp-ryhmän kokoontuminen ja löysin myös uuden ryhmän, jonka pääasiallisena tavoitteena on oppia tuntemaan viinejä! Perjantaina mennään "tyttöjen" kanssa Ikeaan. Taidan myös vielä jonkin aikaa jatkaa joogaamista (kun on tätä aikaa), joka on ollut aika hyvä selälleni ja auttaa avaamaan kireyksiä.

Eniten innoissani olen kuitenkin siitä, että International Housen puitteissa toimii myös (vapaaehtoisvoimin tämäkin) UISAC (Universal Institute for Successful Aging of Carolina), joka peräänkuuluttaa erilaisia apuvoimia eri ikäkausien hyvinvointia silmällä pitäen. Kohderyhmänä pääosin mamut ja pakolaiset, joten luulisin oman kielitaitonikin riittävän. En yhtään tiedä mitä voisin tehdä (opettaa jalkojen hoitoa, ryhdin pitämistä, tuolijumppaa, venyttelyä, liukuvaa liikehdintää, selän hyvinvointia, kotihierontaa, taijia, kävelemistä...), mutta tulisipa ainakin käytettyä ja pohdittua tällä kakkoskielellä asioita.

Mutta ei mennä asioiden edelle; sunnuntaina on open house ja perjantaina Adriana saapuu tänne. Ruotsintaitoni pääsee todelliseen koetukseen. Sitä odotellessa!

Viiltoja

Suomessa näytetään kohkaavan digitaalisten materiaalien avoimuudesta. Taas. Mutta tällä kertaa aika näyttävästi ihan valtakunnan medioissa asti. Olen jo osani tämän asian suhteen taistellut, mutta koskapa vielä maksan erään opettamiseen liittyvän ammattijärjestön maksuja (ei muuten ihan halpaa, vaikken töitä teekään), niin saanen kommentoida asiaa. Sitä ennen kuitenkin kysyn (ihan vaan näin itsekseni): koskahan alettaisiin puhua myös oppimisesta, eikä vain opettajien elämän haastavuuteen liittyvistä kustannuspoliittisista korvauksista?

Kommenttini: asia edelleen kiinnostaa, mutta minulla ei ole mitään hinkua tehdä mitään konkreettista tähän liittyvää. Paitsi ehkä erota kyseisestä liitosta, joka pitää kiinni valtarakenteistaan kovin tiukasti. En viitsi edes tutkia miten tämä blogger on muuttunut - suorastaan virtaviivaistunut - saati opetella jotain uutta systeemiä, en edes pilveä. Minun aikani on ohitse. Sellaisen pienen, kaipaavan viillon, jossa rämmin pimeänä, loskaisena talviaamuna Hesan junaan opiskelemaan jotain verkkoihin liittyvää, toki tunsin, mutta sekin meni nopeasti ohitse.

Mitä sitten olen saanut tilalle? TV:n (HGTV, kanava 46) moninaiset opetusohjelmat kotien ostamisesta, myymisestä, stailaamisesta ja esittelystä. Tiedän nyt, että kun lähdemme katselemaan mahdollisia ostettavia taloja, ne on todennäköisesti stailattu niin, että kaikki keittiötavarat on piilotettu, kukkia jätti-isoissa maljakoissa aseteltu sinne tänne ja pihamaan pensaat juuri istutettu. Minun tehtäviini sitten kuuluu huudella asiannkuuluvia, ylikorostuneita mielihyvään liittyviä adjektiiveja. Mies seisoo kädet taskussa ja kuuntelee, kuinka minun kädet viuhuu. Takaraivossa vilahti juuri muistikuva siitä, kun katselin Huhtakannontien asunnon parvekkeelta Vähäjärveä.

Olen ilokseni päässyt tutustumaan moniin uusiin ihmisiin tällä mantereella (kuten muuten myös facebookin ihmemaassa). Aiemmassa elämässä uusien ihmisten kohtaaminen on tavallisesti jollain tavalla liittynyt työhön, lapsiin tai opiskeluun - yhteiseen kokemuspohjaan siis. Täällä olen rakentamassa verkostoa aivan eri ulottuvuuksista ja sitä kautta pääsee tutustumaan hyvinkin erilaisiin tyyppeihin, mutta niin se vaan on, että alkavan ystävyyden pohjaksi on löydettävä jokin yhteinen tekijä.

Sellainen voi olla vaikkapa harrastus, josta mukaan tarttui aivan eri elämäntilanteessa oleva pienten lasten äiti. Tai sitten vaikkapa teini(e)n kotiäitiys, joka ei ihan riitä elämän sisällöksi, vaikka on vasta muuttanut tälle seudulle. Se, että on vasta muuttamassa tänne Skandinaviasta toimii myös hyvin kaveruuden perustana, olkoonkin, että kotimaa sattuu olemaan Argentiina. Eurooppalaisuus on aika hyvä lähtökohta, jostain syystä ranska - jota en sitten pätkääkään osaa - näyttää olevan suosikkilistan kärjessä. Iällä, siviilisäädyllä tai ammatilla ei näytä olevan juuri vaikutusta.

Kangerren sen sijaan alkaa tuttavuus henkilöön, joka moittii paikallisten sääankkureitten tylsyyttä (onko tämä oikea puheenaihe?) tai kertaa kahdeksatta kertaa kuinka vaikeaa elämä on avioeron jälkeen (muillakin on elämä, haloo!) tai jos joka toinen lause on kysyvä/ihmettelevä (mitä oikein tarkoitat/on sulla upea aksentti!). Silloin tällöin sydänalassa vihlaisee, kun ajatukset vaivihkaa vilahtavat kotomaan ystäviin; onnekseni ne ihanimmat ovat jo lippunsa varanneet!

Nyt kun minulla aikaa perehtyä asioihin ja ottaa selvää maailmanpoliittisesta tilanteesta, niin en sitä tokikaan tee. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että en olisi asioista kiinnostunut tai ne olisivat minulle yhdentekeviä. Aikani ja energiani sattuu nyt vaan kulumaan siihen, että pärjään pinnallisemmassakin keskustelussa tällä kielellä, jota kaikki osaavat. Välillä se vihmoo, kun ei pääse ihmettelemään, argumentoimaan ja vetelemään sukkeluuksia omalla kielellään.

Tykkään elämästäni täälläkin aika lailla ja aikaansaamme kyllä mielenkiintoisia(kin) keskusteluja. Mutta totta totisesti aivojani viiltää se, että olen koko ajan altavastaaja. Kielellisesti.

P.S. Rivien välistä voi aistia, että olen alkanut viihtyä täällä (koska uskallan kaivata kotomaata)!

Pikkujuttuja

Viime päivinä on mietityttänyt se, mikä tekee olon ja elämisen kotoisaksi uudessa paikassa. Enkä tarkoita nyt itse kotia, vaan sopeutumista vähän laajempaan elinympäristöön ja yhteisöön. Sitä elämisen kokonaiskuvaa, josta tavallinen elämä koostuu. Ja koska en käy töissä tahi missään muussakaan säännöllisessä toiminnassa, niin itsensä johonkin kiinnittäminen ottaa hieman vaivaa ja aikaa.

Vielä vähän aikaa sitten kuvittelin, että sopeutumisessa on kyse oman tilan ja tekemisen löytämisestä, mutta enää en ole samaa mieltä. Kyse onkin siitä, että alkaa tuntea olonsa turvalliseksi jossakin. Eikä hälytyssysteemeillä (jollaista meillä ei ole) tai kiemurateillä selviytymisellä (tämän kynnyksen olen jo ylittänyt) pääse kovinkaan pitkälle. En myöskään ole kertaakaan kokenut uhkaa tai turvattomuutta täällä etelä-Charlottessa (vaikka sainkin pippurisumuttimen joululahjaksi).


Tässä muutamia kotoisuuteen liukuvia huomioita:

• Kouluun viedessäni huomaan, että yksi tyttö pysähtyy odottamaan likkaani ja tytöt jatkavat yhdessä jutustellen matkaa.
• Gps:ää ei tarvitse avata kuin joka toinen viikko.
• Tapaamiseen mennessäni tunnistan Juliannan auton P-paikalla.
• Kun maailma murjoo, niin Marina soittaa ja muistuttaa mitä kaikkea olenkaan jo tehnyt.
• Tapaamisessa yksi rouva pyytää käyntikorttiani, koska joku muukin on sellaisen saanut.
• Joka kerta kun pyydän lenkkiseuraa, jollekulle sopii.
• Darla tulee mielellään koulun konserttiin kanssani.
• Jonkun kysyessä oletko käynyt siellä tai tuolla, osaan summittaisesti päätellä missä se sijaitsee.
• Enää en pyydä kontaktoimaan mieluiten sähköpostitse, osaan jo vastata puhelimeen.
• Kaapissa odottaa lippuja seitsemään teatteriesitykseen.
• Olen luonut ensimmäisen MeetUp-tapaamisen ylläpitäjänä.
• Osaan ajaa keskustaan ja takaisin ilman gps:ää (kunhan saan valita reitin!).
• Harris Teeterissä valitsen määrätyn kassan, jos hän on töissä.
• Vien kävelyporukan puistoon, jossa he eivät ole koskaan käyneet.
• Naisporukassamme on varmaan 10 minun jälkeeni liittynyttä.

Mikään näistä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että olisin kotoutunut. Olen kuitenkin hyväksynyt, että asun täällä ja siinä on paljon hyviä puolia.Toki niitä huonojakin realisoituu koko ajan ja viime aikoina on alkanut ärsyttää se, että kaiken pitäisi olla hauskaa, superkivaa tai riemullista (so much fun, it was a blast, we laughted so much). Toisaalta olen myös ymmärtänyt, että minun ei tarvitse yrittää väittää, että kaikki on niin kivaa tai hienoa ja loistokasta. Voin olla oma itseni ja ystäviä löytyy silti.

Se on aika kivaa, oikeastaan tosi hauskaa ja itseasiassa huikeaa. Melkein yhtä mahtavaa kuin se, että Tupsu suunnittelee kevätretkeä tänne!

Jotain odotettavaa uudeksi vuodeksi?

Vuosi sitten vuosi vaihtui melkoisen sekavissa tunnelmissa. Olin kovassa flunssassa (jollaisesta ei tällä kertaa ole tietoakaan: kop kop) ja pyristelin tulevan muuton kourissa. Kovin moni ei vuosi sitten suuresta elämänmuutoksestamme vielä tiennyt, ja ne jotka tiesivät, olivat varmaan yhtä epäuskoisen sekavassa tilassa kuin minäkin. Voin kertoa, että jollainenkin sekavuustila jatkuu edelleen kohta kuuden täällä vietetyn kuukauden jälkeenkin.

Elämä muualla on tavallaan kuin eläisi lasikuvussa, jonka pinnaasta heijastuu monia elämyksiä, tunteita, fiiliksiä, tekemisiä ja tekemättömyyksiä. Välillä itseä ympäröivä kupu on kovasti tuhruinen ja jopa naarmuinen, mutta välillä taas liiankin kirkas, kun kaikki tuntuu tunkevan läpi. Mutta silti siinä välissä on se lasi, jonka läpi ei oikein pääse vielä lopullisesti koskemaan mihinkään, eikä näinollen mikään tunnu miltään. Tai tuntuu kovasti kaikenlaiselta, mutta sen lasi läpi!

Kuullostaa varmaan hassulta, mutta edelleenkin tulee hetkiä ja kokemuksia, jolloin ensin täytyy mielessään selittää asia jollekin suomalaiselle ystävälle, jotta voi itsekään oikein käsittää. Pääsääntöisesti selittelen autolla ajaessani reittejä ja karttavaistoani lähinnä siskolleni, mutta myös Terhille, joka on siis käynyt täällä ja näinollen "ymmärtää" mistä puhun. Nukkumaan mennessä välillä kertaan mielessäni, keitä kaikkia ihmisiä täällä tunnen, jotta voin vakuuttua, että kupuni ulkopuolellakin on minulle kuuluvaa elämää. Kenelle itse soittaisit hätätilanteessa (parhaalle ystävälle, opiskelukaverille, työtoverille...), jos oma perhe ei olisi tavoitettavissa?

Kuvusta on myös paljon hyötyä. Sen alla voin - ja saan - olla tyystin suomalainen! Minun ei tarvitse yrittää kuulua tänne (ainakaan vielä), vaikka jokapäiväisen elämän rutiini siis soljuukin täällä ihanan rauhallisena. Perusasiat ovat täällä ja elämäni on (tyytyväisen) rauhaisaa, mutta siis täällä kuvussa. Jossain sen ulkopuolella on kuitenkin se oikea maailma, oikea Jenkkilä,  johon en saa mitään yhteyttä. Tai siis olen luonut monia yhteyksiä, mutta ne joutuvat koko ajan kulkemaan sen kuvun läpi ja lasipinnoite hioo pahimmat särmät. Onnekseni. Vastaavasi Suomen ympärille on alkanut kehittyä hattarapilvinen höttö, jonka alla kaikki on paljon paremmin. Tämä ei tarkoita, että kovasti kaipaisin  juurikaan mitään ASIAA tai asianlaitoja Suomesta.  Enkä toisaalta vielä mitenkään inhoa tätäkään maata. Mutta minäpä olenkin turvassa lasikuvussani.

Uusi vuosi tuo taas paljon uusia asioita, joista kovasti iloitsen. Tytär aloittaa viikon kuluttua autokoulun ja saa ajoluvan helmikuussa. Tätä varten olemme parkkipaikoilla jo kovasti harjoitelleet ja mielessä on pyörinyt oma ajohistoriani alkuvaihe, jolloin enoni minut ajajaksi auttoi. Olin tuolloin 2 ½ vuotta tytärtäni viisaampi ja jokin on minua suuremmilta vahingoilta varjellut. Toivottavasti osaan oikealla tavalla opastaa vielä seuraavan vuodenkin, sillä liikennettähän täällä riittää. Oma koulunikin alkaa sitten maaliskuun puolivälissä 45 minuutin ajomatkan päässä, joten suojaavalle kuvulle on kovasti käyttöä.

Jossain vaiheessa keväällä alkaa myös oikean, oman kodin etsintä. Siinähän sitä suojapleksiä sitten onkin! Omaan (tai no, pankin) taloon voi ladata kaikki tähänastisen elämän saavutetut ja saavuttamattomat unelmat. Kerroksia, verhoja, huonekaluja, takapihoja, katoksia, (communityn) uima-altaita, vierashuoneita... siis melkein mitä vaan lojumaan sinne kuvun alle. Maan tavan mukaisesti isosti, mutta suomalaisittain järkevästi. Mikäs sen mukavampaa!

Oikeasti rohkea ihminen alkaisi tässä vaiheessa rikkoa lasikupuaan, mutta minä taidan vielä vähän aikaa pysytellä täällä turvassa. Tarkkailla täältä elämäni hyviä ja vielä parempia puolia. Pysytellä hivenen syrjässä, sillä tässä maassa toinen vaihtoehto näyttäisi olevan yltiöpäinen toisessa ääripäässä kohkaaminen. Se, että pitää kovaa meteliä ei välttämättä auta ketään. Tai auttaa se markkinavoimia myymään yhä enemmän tuotteita, joita kukaan ei tarvitse, mutta kaikkien on pakko ostaa. Vaan itsepä tämän kuplani puitteissa voin vielä määritellä miten elän ja mitä tavoittelen.

Mutta sen verran takkeliksi tämä lasikupu on muotoutunut, että sen rikkominen vaatisi kovasti uskallusta, vaikka muuttaisin takaisin Suomeenkin. Toiset kutsuvat tätä viisastumiseksi, kasvamiseksi tai elämänkokemukseksi, mutta minäpä sanon mitä se oikeasti on: itsensä lokeroimista suhteessa elinympäristöön. Se, että koko maailma on tässä näppäimistöllä, ei tee asiaa yhtään helpommaksi. Jokapaikkaan ei ehdi tahi yllä, joten parempi pysyä omassa ympyrässään. Ehkä yrittää puhaltaa kupuaan hivenen entistä suuremmaksi, jotta saisi edes omat ajatuksensa mahtumaan sisään.

Erinomaisen kyseenalaistavaa vuotta 2013; rikkokaa rutiineja rakkaat ystäväiseni!