Kevättä hampaassa

Nyt on sitten ostettu välilehtiä, vihkosia (en aio opetella amerikkalaista tapaa käyttää index-kortteja sanojen opetteluun), erivärisiä tarroja ja muistilappusia sekä kyniä. Olen myös kalenterittanut aikataulut syyskuun puoliväliin asti (juu, jokainen testi, sanakoe, tehtävä, palautus ja jokaisen päivän ohjelma on ennakkoon määritelty ja meille jaettu), avannut (päivittänyt, sulkenut ja uudelleenavannut) läppärini, kantanut kaikki opukset tähän sohvalle ja virittäny tv:n Frendit-kanavalle eli on korkea aika: kertoa rakkaasta hampaastani!

Juu, siitä samaisesta hampaasta, joka jäi koto-Suomeen, mutta jälkeenjäänyt kanava ikenessä on sen verran koti-ikäväistä sorttia, että se päätti alkaa kiukuttelemaan, kun saattelin rakkaan Tupsun lentokentälle Suomeen lentoa varten. Tai no, mitään saatellut, vaan tipautin terminaalin eteen ja kurvasin tieheni, sillä Charlotte-Douglasin kentän P-talot ovat remontissa eli vaihtoehdot ovat seuraavat: jättää auto pitkäaikaisparkkiin ja raahata matkalaukut sieltä bussilla terminaaliin, maksaa valet-parkista tai toimia kuten toimin; terminaalin edessä saa pysähtyä pariksi minuutiksi, mutta sitten jo hätyytellään pois.

Tutkailin lievää jomotusta (enkä vieläkään herttimaleijaa osaa sanoa sitä englanniksi, vaikka olen kasan kipusanoja tuosta reilu-800 -sivuisesta opuksesta jo alleviivannut) viikonlopun ja upotin kanavaan rutkasti jodi-sprii-linimenttiä (jodi on muuten iodine eli kuuluu sarjaan "milteimahdoton" lausua), muttei antanut sielu periksi runnoa hammaslankaa sinne sillan alle ja hammasväliharja ei väkivallatta kohteeseen iskostunut. Tänäaamuna sitten rohkaistuin poikkeamaan hammaslääkäriin kyselemään, mitä tehdä. Hampaasta (tai siis sillasta) otettiin sen siliän tien röntgenkuva (pitäisikö huolestua, tämä oli kolmas kerta, kun hampaistoani kuvattiin!) ja hammaslääkäri tutki kuvan. Siis ilman ajanvarausta!

Koska kuva ei mitään hälyyttävää näyttänyt, niin sain valita odotanko tunnin vai tulenko iltapäivällä uudelleen putsattavaksi. Valitsin jälkimmäisen, sillä piti välissä tehdä vähän laittomuuksia (jos jäisin kiinni hieromisesta, niin minua sakotettaisiin 1000 taalaa/ajanvarauskirjassa seisova asiakas; mutta minulla ei siis tokikaan ole minkäänlaista ajanvarauskirjaa, joskin harkitsen sellaisen hankkimista, sillä kaikessa suvaitsevaisuudessaan Pohjois-Karoliina sallii toimia vyöhyketerapeuttina ilman lupaa. Paitsi että siis minähän vaan "harjoittelin ilmaiseksi perhepiirissä tulevaa ammattiani". Juu, ja samainen P-Karoliina kyllä toivoo minun liittyvän liittoon opiskelijajäsenenä, jotta voisin maksaa muutaman roposen tästäkin ilosta.)

Pääasia -ja tämänkin kirjoituksen aihe- oli kuitenkin se Suomeen ikävöimään jäänyt hammas, joten takaisin palvelukulttuuriin ja vuotavaan ikeneen. Ei ollut kovin mukavaa, kun kuoppaa putsattiin, mutta noin kahdeksantoista kertaa mukavampaa kuin (samaisen kolon) päivystysputsaus viime kesänä Pirkkalassa, jolloin sinne tungettiin se kymmenen senttiä (hah, reilut kaksi intsiä) sideharsoa. Kumpaa itse preferoisit: A: "Tiedän, että tämä on epämukavaa, mutta joudun kiskomaan vielä kolme kertaa" vai B: "Ei tulehdukseen mikään kipulääke tepsi, se on nyt vaan pakko saada puhtaaksi."

Kanava on siis taas putsattu (ja kunnian ja omantunnon kautta lupaa pyhästi pujotella hammaslangan sillan alitse aiempaa useammin) ja antibiootit määrätty. Ne ovat täällä kirkkaan sinisiä, joten varmaan ne tehoavatkin nopeammin. Lisäksi sain purskutettavaa desinfiointiainetta eli kyllä taas rouva myrkyttyy niin, että kestää muutama kuukausi saada vatsa toimintakuntoon. Ja edelleen tykkään kovasti siitä, että kaikki tapahtui yksityisellä hammasklinikalla ja lasku menee vakuutusyhtiöön. Nyt olen myös aloittanut likeisen suhteen CVS:n kanssa eli jatkossa kaikki reseptit lähetetään sinne suoraan sähköisesti ja vakuutusyhtiön korttia vilauttamalla ne saa lunastettua kotiin. Vaikka ei CVS:ssä asiointikaan halvaksi tule, sillä se on samalla roskaruokakauppa, kemppari, toimistotarvikevarasto, tupakkakioski ja karkkitiski. Täytynee ensi kerralla asioida autokaistalla niin ei tule ylimääräisiä (koulutarvike)houkutuksia.

Mutta kevät on siis tullut kaupunkiin ja se näkyy siinä, että puut ovat kukassa (ne siis kukkii ensin ja lehdet tulee sitten myöhemmin) ja rentukat sekä sinivuokot putkahtelee esiin. Linnut laulaa aamuisin niin, että korvat särkyy ja oravat parveilee viiden hengen kilvoittelulaumoissa. Sorsat meinasivat hyökätä kimppuun tämänpäiväisellä lenkillä, näin jonkun piisamin lillumassa ja haukka katseli puun latvasta. Myös kilpikonnia on jo nähty lämmittelemässä kivellä ja paskahuussi on täynnä muurahaisia. Hämiksiä tässä siis vielä odotellaan, mutta varma kevään merkki saapui tänään: meksikaanot leikkasivat ruohon ja myrkyttivät jalkakäytävän välireunukset rikkaruohoja vastaan. Onneksi vielä on kylmää (15 celsiuksen puolella) ja UV-säteily on kohtuullinen. Ihania ulkoilukelejä siis!

Hampaatkin ovat kohta kunnossa (yksi kruunu vielä odottaa vuoroaan) ja seuraava tulehdusvaara on sitten vasta juhannuksen jälkeen, kun likka lähtee siskon matkassa Suomeen. Mutta sitä ennen voi tapahtua vaikka mitä eli lienee parasta tarttua Miss Susanin opukseen ja yrittää ottaa selkoa Miss Katan muistiinpanoista. Sillä en tiennyt edes mitä tarkoittaa sprain (nyrjähdys), vertigo (huimaus) tai leverage (vipuvoima). Nyt tiedän, mutta se muistaminen onkin sitten toinen juttu. Positiivista tässä on se, että opiskelutoverit arvioivat ymmärtäneensä 30% siitä mitä opettaja puhui; minä ymmärsin 90%. Mutta aktiiviseen käyttöön on vielä matkaa ja kokeissa latina ei kelpaa, oikeinkirjoitus on oltava amerikankieltä. Kokeilkaapa muuten sanoa (englanniksi): diathronic, meatus, cartilaginous ossification, xiphoid process tai squamosal suture.

 Ja sitten tarttis täyttää netitse (20 taalalla) lomake, jolla sais sitten luvan täyttää lomake (40 taalaa), jolla vois hakea lupaa (200 taalaa). Osaatteko muuten arvata, mikä maa osaa parhaiten rahastaa kaikesta? Kuten vaikka siitä, että jos on poissa harjoittelutunnilta, niin korvaaminen maksaa 25 taalaa tunti. Mutta kotitehtävät saa tehdä ilmaiseksi! Mutta jos et palauta niitä ajoissa (ennen kello 8 aamulla, jolloin on myös kirjauduttava sisään kouluun; jokainen yli viiden minuutin myöhästyminen tarkoittaa TUNNIN korvaamista), tai olet poissa kokeesta, niin lasku rapsahtaa...  Uusintakokeisiin ei siis ole varaa, joten aloitan opiskelun N-Y-T!

Minulla on elämä... kai

Olen kovasti yrittänyt pohtia, että mitä se oikein tarkoittaa, kun ihmisellä on elämä. Tytär kun viime kesänä viskasi muutaman kerran silmille fraasin: Hanki elämä. Tämä liittyi siihen, että äiti oli hivenen liian kiinnostunut lapsensa asioista, kunnei muutakaan sisältöä tuolloisessa omassa elämässä tuntunut olevan.

Jonkinlaisen oman elämän omaavana (ja tämän fraasin ylenpalttisena vihaajana) mietin siis, että mitä se elämä sitten loppujen lopuksi on. Se ei ilmeisemminkään ole kiireistä joulusta jouluun tai lomasta lomasta elämää, jolloin vapaa-aika meni vapaa-ajasta haaveksimiseen. Viimeisen kahdeksan kuukauden aikana on käynyt myös varsin selväksi, että elämä ei ole omaa aikaakaan, jossei siihen liity mitään (näennäisen) järjellistä tekemistä. Elämää ei myöskään uskalla jättää huomisen huostaan, sillä siitä ei kukaan tiedä ja minä olen aina tupannut varmuuden vuoksi jo ennakkokiirehtimään huomisenkin. Vanha totuus se aukenee siis keski-ikäiselle: pysähdy tässä ja nyt ja jätä murehtiminen muille.

Olen aina ollut sitä tyyppiä, että elämässä pitää olla projekteja ja tekemistä, jottei tylsisty. Tällainen tylsistymisen ennakoiminen vaan helposti lipsahtaa siihen, ettei ehdi nauttimaan siitä mitä tekee. Tai ei halua pysähtyä; tahi vieläkin tarkemmin: ei uskalla pysähtyä, kun samalla täytyisi ottaa vastuu tekemisestään tai tekemättömyydestään. Tekeminen ja puuhastelu täyttää elämän ja pysähtyminen on suuri uhka. Mitä sitä sitten itsensä kanssa tekisi?

Jospa vaikka miettisi sitä, mitä tahtoisi tehdä. Ja koskapa tämä on minulle kovasti selvää kauranlihaa, niin olenkin yrittänyt keskittää ajatukseni siihen, mitä en halua tehdä. Mistään en siis mitään tiedä, mutta muutama asia on selvinnyt. En halua enää opettaa. Teen sitä taas huomenna ja nautin siitä, mutta loppujen lopuksi (kielen)opettaminen ei ole minun juttuni. Nautin siitä, että lähden jonnekin, valitsen vaatteet ja saan palkita itseni mukillisella lattea (mieluiten Caribousta, ei kummiskaan Starbucksista) jälkikäteen. Mutta minua ei pätkän vertaa kiinnosta se, oppiiko joku jotain!

Vedän myös jumppaa torstaisin sekalaiselle seurakunnalle ja sekin on ihan mukavaa, sillä siinä täytyy käyttää sanastoa ja tulee pohdittua muutamia juttuja. Tämä vaatii siis valmistelua (toisin kuin opettaminen) ja ihan kivaa, mutta ei sittenkään. Voisin yhtä hyvin käyttää ajan omaan hyvinvointiini, mutta tämäkin välivaihe on tarpeellinen.

Pitkään olen tässä kaivannut kontakteja ja niiden luominen onkin ollut viime kuukausien pääsisältö. Siis "etsi kavereita ja luo suhteita -projekti", jonka olen menestyksellisesti vetänyt evaluointivaiheeseen. Mukavaa hommaa ja avartavaa, mutta nyt alkaa sekin jo riittää. Tiedän keistä tykkään ja jonkinverran kestän (ja nautinkin) ympäripyöreetä jutustelua ja kikatteluakin, mutta rajansa kaikella. Olen tyhjentänyt MeetUp-tilini ylimääräisistä ryhmistä.

Maanantaina alkaa koulu ja tänään kahlasin tehtävänä olleen 30-sivuisen tekstin läpi. Löysin amerikkalaisen hierontagurun, jonka ajatukset allekirjoitin 100%sti. Vielä kun löytäisi tekijän, joka oikeasti tekee kuten guru opettaa. Hoitaa ihmistä.

En siis välitä hoitaa raajaa, selkää, kättä tai kinttua. En voi sanoa olevani kalevalainen jäsenkorjaaja, enkä käy koulua oppiakseni hieromista. Yritän oppia hoitamaan ihmistä ja sitä varten käyn koulua. Ja siinä sivussa saan vielä vähän aikaa hoitaa oma ittensä parempaan kuosiin ja katsella ympärilleen. Nyt kun on taas elämä hankittuna, niin yritetään pitää siitä kiinni. Hetki kerrallaan. Parhaiten se käy lähtemällä Coyote Joehin tanssimaan!

Odottamattomuuden autuus

Odottaminen on ihanaa, kunhan vaan on jotain mitä odottaa. Ja minähän olen suorastaan epäodottamisen mestari eli kärsimättömyyden huipentuma. Tällä haavaa olen päättänyt olla odottamatta seuraavia asioita.

Kesää 2014 en odota yhtään! Silloin nimittäin ajattelin mennä Suomeen viettämään juhannusta. Tai ehkä sittenkin jotain muuta kesäisen sateista ja hyttysellistä ajankohtaa, jolloin ensimmäinen kummityttöni saatellaan kirkon huomaan. Tai juhlitaan muuten vaan viisitoistavuotiasta neitosta. Samalla voin sitten tavata kaikki vanhat ystävät ja juhlia mummuni yhdeksääkymmentä viittä vuotta, joka täyttyy jo huhtikuussa 2014; mutta sitäkään en siis yhtään odota.

En myöskään odota heinäkuun loppua tänä kuluvana vuonna, sillä silloin rakas ihana ystäväni tulee Suomesta tänne kahdeksi viikoksi. En tietenkään ole vielä suunnitellut mitään, en ole varannut yhtään hotellihuonetta Charlestonista, sillä sinne hurautamme koko poppoo elokuun ekana päivänä nauttimaan elämästä, viinistä ja jotkut ehkä jopa auringosta ja rantahiekasta. En ole myöskään lähettänyt ystävälleni kasaa matkaoppaita, suunnitellut nukkumajärjestyksiä tai yrittänyt keksiä jotain mukavaa myös mukava seuraavalle nuorisolle.

En tietenkään vielä ole suonut ajatustakaan sille, että ihanainen siskoseni saapuu tänne kesäkuun alussa kummityttöjeni kanssa. En yhtään mieti sitä, mistä saa gluteenitonta ravintolaruokaa, missä ovat juuri ne outlet-myymälät, jonne toinen kummitytöistä hinkuaa tai mitä kaikkea ehtii reilussa kahdessa viikossa nähdä. En tietenkään ole varannut rannikkoreissua Myrtle Beachille tai pompotellut reissua vuoristoon. Minä olen niin kovasti kärsivälliseksi muuntautunut kotiäitönen täällä Pohjois-Karoliinassa.

Yhtään en muuten odota tämän kevään Vappua! Sitä ei tässä maassa ymmärretä juhlia, mutta meidän perhe aikoo Vapun kunniaksi raahata grillin takapihalle.

Mielessä ei ole yhtään kertaa siis tietenkään käynyt se, että koulu alkaa kolmen viikon päästä. En ole vielä hankkinut asiaankuuluvaa lakana-settiä, noutanut tietosanakirjan kokoista oppikirjaani tai miettinyt miten kummassa valmistan evääksi terveellisen ja asiaankuuluvan lounaan, sitten kun aamuherätys on kello 5.30! En siis yhtään odota nykyistä aikaisempi kukonlauluja, ajamista Corneliukseen (joko 485:ta tai 77:aa) tahi uusien tovereiden tapaamista. Minä olen kärsivällinen ihminen.

Mutta koska rakas ystäväni Tupsu saapuu vieraaksemme reilun viikon kuluttua, niin sitä varten olen jo pikkuisen varautunut. Tai no, olen vasta suurinpiirtein suunnitellut ruokalistat, kiertoajelut, vierailukohteet, vuoristoretken, naistentapaamisen, opetustilaisuuden (jota hän tulee seuraamaan), tanssikeikan, mahdollisen museoillan, miettinyt shoppailukeskukset sekä sade- että aurinkopäivien varalle, varannut hoidot, testannut lenkkeilymaastot ja pohtinut sitä, että eipä joka vierasta viedäkään tutustumaan Monroen DMV:hen (ajokorttitoimistoon). Peti on silti vielä puhalluttamatta (vaikka lakanat katsoinkin juuri valmiiksi) ja harkitsen vakavasti silittäväni hänelle varaamani pyyhkeet.

Mutta en tee sitä ihan vielä. Koska minusta on sukeutunut kaiken odottamisen keskellä suhteellisen kärsivällinen ihminen. Vaan on se mukavaa, kun on jotain mitä odottaa...

Aurinkoa!

Volunteering

En sitten millään muista missä on kysymysmerkki? No niin, tulihan se sieltä, missä mun kone näyttää väliviivaa... Kuten jo facessa ilmoitinkin, niin perheen diginatiivi asetti skandinaaviset aakkoset läppäriini ja nyt täytyy muistaa merkkien paikat. Aivojumppa on aina paikallaan.

Täällä siis elellään kotiäidin elämää, mutta minullehan ei mikään riitä ja tuppaan koko ajan keksimään jotain tekemistä, jottei tarvitsisi siivota vessoja tahi ajatella ikkunoiden pesua. Jälkimmäistä en kyllä aio tässä kämpässä tehdä, mutta tulee sitä silti aurinkoisella säällä ajateltua. Kuten niin monta muutakin asiaa.

Tänään olen jo toistamiseen toiminut tutorina siellä International Housessa, minne veri vaan vetää, vaikken oikeita töitä siis yhtään ikävöikään. Mutta on se vaan ihanaa, kun on tekemistä ja voi aamulla miettiä mitä päällensä laittaa; verkkareitten ja verkkareitten valitseminen on pitemmän päälle aika simppeliä. Laitoinpa sitten saapikkaat talven kunniaksi, sillä lämpötila on alle kymmenen astetta eikä tilaisuuksia kannata heittää hukkaan, jos tänä talvena haluaa saapikoida.

Toimin siis tutorina englantia ykköstasolle -kurssilla. Siis back to the basics eli tasolle, jolle omakin kielitaitoni suhteellisen hyvin taipuu. Ekalla kerralla toimin yhden korealaisen tutorina ja luulin sitä tänäänkin tekeväni, mutta yhtäkkiä tutorointihalukkaita olikin 9! Kummallista tässä numerossa on se, että ryhmässä, jossa toimin, on vaan 7 osallistujaa. Viereisen kakkostason kurssilaisetkin siis tahtoivat osallistua. Mikäs siinä sitten, vedettiin tunti puheharjoituksia ex tempore ja hauskaa oli. Muutamaan kysymykseen täytyi kummiskin jättää varmuudella vastaamatta eli opinpahan vihdoinkin opettajan urallani myöntämään, että en tiedä! Esim. miten woman-sanan monikko lausutaan? Ei niin, kuten meille on opetettu ja Sonja kyllä heti tiesi miten, muttei hänenkään kielensä oikein paikalliseen tapaan taipunut.

Ensi viikkoa varten minulle lahjoitettiin kurssin kirjat, jotta voin sitten vaikka suunnitella ylimääräisen puheharjoitustunnin kaikille halukkaille. No onhan pää harjoituksia täynnä, kunhan vaan jostain sokkeloista ne alkuvaiheen hauskat harjoitteet ulostautuisivat. Leikkaa-liimaa-askartelua siis tiedossa; oikein mukavaa varsinkin kun tavoitteena on pitää hauskaa! ESL:n (English as Second Language) varsinainen tavoite on saattaa kielitaito sellaiselle tasolle, että voi osallistua kansalaisuuskoulutukseen ja sitten vielä saada sen kansalaisuuden. En ole vielä selvittänyt mikä taso riittää, enkä taida viitsiä selvittääkään miten se sitten vastaa mitä lie Eurooppalaisia taitotasoja, joista olen joskus kuullut puhuttavan.

ESL-tuntien jälkeen jatkan volunteering uraani UISAC:n puitteissa. Kyseessä on vapaaehtoistoimintaan perustuva järjestö, joka järjestää monelaista toimintaa ensisijaisesti pakolaisille ja immigranteille, mutta kaikki toiminta on avointa eli kuka tahansa saa osallistua. Yhtenä osaprojektina on (en jaksa vielä muistaa kaikkia lyhenteitä) viljelyprojekti, joka siis opettaa halukkaille sopivia kasveja ja tapoja viljellä Charlotten ilmastossa. Myyvät sitten osan torilla, jos oman tarpeen yli jää. Tiloissa järjestetään myös mm. joogaa, Bollywood-tanssia ja parin viikon päästä alkaa selkäpainotteinen liikuntatunti, jota vetää joku kielipuoli suomalainen "spesialisti". Liikuntajuttuihin ovat kaikki tervetulleita, eikä maksa mitään. Eikä myöskään makseta mitään, mutta kokemusta ja kielitaitoa kertyy.

Näin siis kannan korteni kekoon maahanmuuttajasaralla eli tästä lähin ei ole pakotetta osallistua ruokapankkien toimintaan, köyhien lasten keräyksiin, Goodwillin lahjoituksiin tai koulun järjestämiin tilaisuuksiin/keräyksiin. Sonjan koulun osalta olen painottanut (rahalliset) tukitoimeni pääosin kuoron toimintaan eli arvontalippu (pääpalkintona auto), lehtitilauksia ja muutama juustokakku on hankittu. Mahdollisuuksia erilaisiin keräyksiin ja vapaaehtoistyöhön on paljon ja olenkin kantanut jonkinlaista huonoa omaatuntoa siitä, etten ole vielä osallistunut mihinkään... ei ole oikein ollut vaatettakaan lahjoittaa postilaatikkoon tipautettuihin keräyskasseihin.

Rutiinit alkaa siis rullata ja se on hyvä se. Paitsi tyttären mielestä, joka joutuu turvautumaan muutamana päivänä viikossa koulubussiin kotiin päästäkseen. Kotiäiti on kuitenkin vielä sen verran joustava, etta kuskaa kouluun tämän lukuvuoden loppuun asti (bussissa olisi muuten oltava aamulla kello 6.15) ja hakeekin silloin, kun on kotona. Vaan kun niitä asiakkaitakin on pikkuhiljaa tyrkyllä eli tarkkana on oltava, että jää myös sitä läksyjen lukuaikaa. Tässä kun on jo joutunut jättämään yhden Doorways naistentapaamisen väliin (kaksi naista muuten laittoi sähköpostia perään, kun minua ei näkynyt; kyllä lämmitti mieltä), eikä ensi viikolla kerkea kuukausittaiseen aamukahvitapaamiseenkaan. No onneksi lounaalle kummiskin, varsinkin kun toimin lounaan "vetäjänä".

Näin se siis menee; puoli vuotta kului ihmettelyyn, mutta sitten on jo korkea aika toimia. Elämä on ihanaa! Niin, ja sisustussuunnittelu. Ekaksi on hankittava työpöytä, jolle voin uudet kirjani asettaa; sen hierontaopuksen, jota täytyy alkaa päntätä, viereen.

American highschool

Tassa tulee muutama sananen amerikkalaisesta koulusysteemista nain aidin nakolulmasta. Tietoni ovat vajavaiset ja saan kuulla korjauksia illansuussa, mutta kerronpa silti.

Toinen lukukausi on siis menossa ja 'lukiolaisen' elama on pikkuisen helpottunut, kun English ja Psychology on nyt lusittu erinomaisin arvosanoin. Olihan se tiukkaa, kun ensimmaisen puolen vuoden aikana piti analysoida Romeo ja Julia alkuperaiskielella (juu, sita vanhaa siansaksaa paikallisellekin nuorisolle). Talla lukukaudella opitaan sitten sciencia ja maailmanhistoria. Siis koko historia sivilisaation alusta nykypaivaan.

Mutta tassa vaiheessa mukaan tuli myos liikunta ja terveystieto (Heath ja PE) ja siinapa sita onkin suomalaiselle ihmettelemista! Lukukauden eka puolisko (siis 2,5 kk) on liikuntaa ja toinen puolisko sitten terveysasioita. Liikuntaa on siis meidan neitosen highschool uralla tasan nama 2,5 kk joka paiva sen puolitoista (tasmallisine toistuvine alku- ja loppuverryttelyineen) tuntia! Taman jalkeen sita ei ole pakko valita. Toki tyrkylla on jatkossa cheerleadaamista, aerobikkia jne., mutta neljan vuoden pakollinen liikunta on mahdollista hoitaa seuraavan parin kuukauden aikana.

Liikuntaa varten oli sitten ostettava koulun paita (samanmoinen paidanosto tulee meikalaisellekin eteen oman koulunsa kanssa) ja sortsit. Tai sortseiksi kelpasi myos Targetista haetut (lyhyemmat ja paremmat) juuri oikean variset (Ardrey Kellin violetti) sortsit, mutta asu on siis tarkkaan saadelty. Pihaliikunnassa saa olla omat verkkarit, mutta ennakkoon ei tiedoteta milloin on pihaliikuntaa. Aika usein kummiskin eli pahimmilteen odotetaan, etta mukaan on pakattu seka ulko- etta sisalenkkarit. Liikuntatunnit on yhteisia poikien kanssa eli esimerkiksi frisbeegolfissa on ylimaaraisia saantoja, joiden mukaan pelivalineen on kaytava tytolla ennenkuin saa 'maalin'. Muutenhan koko homma olisi poikien pelaamista ja tyttojen peilaamista. Mutta kivaa se kuulemma on, pelata yhdessa ja pojat taalla osaavat olla kohteliaita ja ottavat huomioon (myos tallaiset tadit; oikein kohteliaita ja mukavia keskusteluija voi syntya 16-vuotiaiden poikien kanssa).

Tiukka pukukoodi kieltaa sitten myos lippalakit ja huivit liikuntatunnilla (tassa lienee jokin jengimerkkilippisjuttu takana), joten kun tassa kelit lampenee, niin meikalaisen likka joko pyortya pokrayttaa sinne koulutalon ymparijuoksulle tai pistaa paahansa laittoman lippalakin! Hiuksia muuten ei tarvitse laittaa kiinni; tata tytar kovasti ihmetteli, kun kaikki muu on saadelty.

Koulussa on muutenkin tiukahko pukukoodi, joten normaalisti vain 5%lla tyttoja on kielletyt legginssit tai joogahousut. Hamosen olisi ulotuttava alemmas kuin sormenpaat ja naruolkaimelliset topit on kielletty. Nyt kun on homecoming -viikko, niin joka paiva on joitain kevennyksia pukukoodiin eli tanaaamuna koulun pihassa 98%lla tytoista oli legginssit. Myos topit ovat tanaan sallittuja (takkien alta niita ei tytoilla nakynyt), joten bongasin muutaman narutoppiin pukeutuneen poikalapsen! Nuoriso osaa siis pitaa hauskaa...

Suuressa koulussa on siis paljon mahdollisuuksia ja upeista kuoroista olenkin jo kertonut. Koulussa toimii myos sisainen tv-kanava, josta tulevat kaikki kuulutukset. Siis kuvan kanssa ja osa on ilmeisen uutismaisessa muodossa. 'Uutistenlukijaksi' saa hakea ja kuulemma erityisesti saapoika on mainio. Erityistilaisuuksia varten tehdaan tietenkin 'utisvideoita' eli mediakasvatusta on tarjolla. Itse kylla ihmettelen, etta milla ajalla nama kaikki koulutuntien ulkopuoliset jutut oikein tehdaan!

Erityisesti ihmettelen urheilijoita, joilla reenit alkavat heti koulun peraan ja niissa saattaa vierahtaa se 3 tuntia. Sitten on viela kotitehtavat (joita edelleen on, joskin nyt niihin menee vahemman aikaa) ja koulu alkaa taas aamulla 7.15. Muutkin harrastukset seuraavat koulupaivaa eika valiin valttamatta jaa edes pienta ruokataukoa. Jarkevyyden huippu on autokoulun teoriaosuus (se on meilla nyt onnellisesti takana), jolloin lapsukaiset nukkuvat 12 paivaa tarkkaan saadellyn ohjelman mukaan kello 14.20 (koulu loppuu 14.15) - 17.00. Ei yhtaan jaloittelutaukoa valissa.

Samanlaista amerikkalaisuutta on myos se, etta Middlecshoolissa (jotain 5-6-luokat) rehtori saa paattaa, onko paivalla valitunti vai vietetaanko kesken oppituntien 'aivojumppahetkia'. Ja jos naita aivojumppahetkia on paatetty viettaa, eika luokan opettajaa asia kiinnosta, niin sitten vaan kuunnellaan opettajaa koko paiva. Yksi tauko esiteinien 7-tuntisessa koulupaivassa!

Opettajaa kuunnellaan myos aikuisten ESL-koulutuksessa, jota mainostettiin interaktiivisena, aktivoivana ja hauskana kurssina. Kolmannen paivan opetuksesta 50% oli kieliopin selitysta, 10% opettaja luki ja sitten tehtiin testia. Loppuun oli varattu aktivointiharjoitus, jota ei ehditty tehda. No, parempaa sopii odottaa, eika tama asia mitenkaan minulle kuulu...

Koulusysteemista viela se, etta alkuvuonna ja loppuvuonna syntyneet lapset laitetaan eri luokille. Heina- ja elokuussa syntyneiden vanhemmat saanevat paattaa aloittaako lapsi koulun aiemmin vai myohemmin. Tytar olisi siis taman systeemin mukaan jo sophomore, mutta Suomessa syntyneena joutui aloittamaan freshmanina. Kaytannossa tama tarkoittaa sita, etta lukiolaisten ikahaarukka on 13-18 vuotta. Tytonkin parhaista kavereista yksi taytti/tayttaa juuri 14 silla fiksuna likkana on skipannut yhden luokan valista. Talla logiikalla meilla olisi varmaan jo juniori.

Niin ja homecoming tarkoittaa niita tanssiaisia edeltavia touhotuksia! Nayttavat olevan siis kaksi kertaa vuodessa ja niihin liittyy kaikkea oheistoimintaa. Varmaan paaosin jotain urheilujoukkueisiin ja niiden suorituksiin liittyvaa, mutta tassa asiassa tytar on tullut aitiinsa eli naista ei kovasti huudella. Valentinen paivan tienoilla olisi kuitenkin Friends Clubin tanssiaiset, mutta en tieda mita se loppujen lopuksi tassa perheessa tarkoittaa... Koulun tanssiaisiin on siis mahdollista menna kaikkiaan kahdeksan kertaa, saa nahda milloin alkaa tanssiaispuvun ruinaaminen. Ei viela tana lukuvuonna kummiskaan.




Joukkuepaita, ei se liikkapaita

Kuoron esiintymisasu