Myrtle beach

Aattelin tässä lentokentällä käkkiessäni yrittää muistaa mitä tapahtui reilu viikko sitten etelä-Karoliinassa, kun tytär pääsi ensimmäistä kertaa äiteensä kanssa rannalle. Ihan paistattelemaan päivää ja jättämään talviturkin Atlanttiin. Ihan mukavaa hommaa itseasiassa. Kunhan muistaa kaiken pakollisen rasvauksen ja ajanoton. Koska oli niin mukavaa, niin ensi kerralla otan mukaan semmosen vedenpitävän kellon, joka kilkuttaa, kun kolmen vartin aurinkoannos on tullut täyteen.

Onneksi hotelli oli niin lähellä, että sinne saattoi sujauttaa sujahtaa turvaan välillä ja tytär jo siinä iässä, ettei tarvi koko ajan vahtia. Ja parempi olikin olla vahtimatta, sillä mun mielestä jokainen aalto oli vaarassa imaista sen syvyyksiin (vettä siis vyötäröön asti, mutta silti). Paikoitus oli kyllä rantavahdin silmien alla, joten äitikin pärjäsi.

Iltasella olisi voinut mennä maailmanpyörään, semmoseen köysirata liukumaan tai pomppimaan taivaisiin, mutta me pysyttiin maan tasalla, syötiin hyvin ja vähän käveleskeltiin kaupoissakin. Hotelli oli bilealueelta vähän syrjässä, joten autolla liikuttiin, vaikka tuo melkein kuskikin oli mukana. Parasta oli aamu- ja iltapäivälenkki rantaa pitkin, vaikka ihan koko rantaviivaa ei jaksettu kävellä; 35 mailia olisi tässä kunnossa ja siinä helteessä liikaa. Minulle riitti puolitoista mailia.

Biitsielämässä ei varmaan ole mitään outoa tai kummallista, paitsi se, että semmoiset löytyy kolmen tunnin ajomatkan päästä kotoa ja biitsikausi kestää semmoisen viisi kuukautta. Saatanpa siis poiketa toistekin. Ensi kerralla tosin Charlestoniin.

Sitten muihin asioihin. Kuten vaikka siihen, että likka alkaa oppia autolla-ajon jaloa taitoa. Olemme siis jo kesyttäneet nelikasivitosen ja jopa poikenneet seiskaseiskalla, mikä on kyllä saavutus. Samalla ajettiin myös uptownissa eli enää on parkkitalomystiikka jäljellä. Ja muutenkintäytyy vielä harjoitella, mutta hyvässä vauhdissa ollaan. Katsotaan, saadaanko Suomessa mahdollisuus kokeilla keppivaihdetta, jotta se oikea ajaminenkin tulisi koettua?!

Myös juhannus tuli ja meni. Vähän varkain, sillä sitä ei täällä juhlita. Huomioidaan toki siten, että lehdessä oli juttu "Virallinen kesä tuli vihdoinkin". Mikä tuntui hassulta, sillä elohopea on paukuttanut jo useamman viikon 35 tienoilla, mutta se on vaan tämä suomalainen näkökulma, joka edelleen tunkee esiin monessa asiassa.  Päätimme kaiken uhallakin pitää bileet, vaikka sekä salmiakki, turkinpippuri että oikea suklaakin oli loppu.

 Ja niinhän siinä sitten kävi, että loppujen lopuksi maistiaisiksi saatiin ruisleipää, leipäjuustoa ja Lakkah...likööriä. Kokeilkaapa jäähdyttää se Lakkalikööri pakastimessa, joka hajosi juusi sopivasti kolme päivää ennen juhlia ja uusi toimitettiin parahiksi juuri silloin, kun bileet alkoivat. Tietenkin yli kolmenviiden helle ja kaikki kylmälaukut tarvittiin jäähdyttämään olutta, skunppaa ja valkoviiniä, joten lievää taiteilua vaadittiin pitämään se ruokakin sopivassa lämpötilassa. Onneksi on ystäviä, joille voi soittaa, ettää tulkaa tuolien ja salaatin lisäksi kylmälaukkujen ja jääpussien kanssa. Kaikki meni hyvin ja oli kivaa. Muttei kuitenkaan oikean juhannuksen veroista kivaa. Semmoista Amerikassa tehdyllä leipäjuustolla, jotta kastettiin lakkaliköörissä, aikaansaatua kivaa. Ja hyvää oli! Ja paketin kyljessä lukee Juusto (ensi kerralla otan kuvan, nyt en muistanut). Ja oli meillä ruisleipääkin (kiitos Sari) ja neitokainen uhrasi vihonviimeiset Fazerin sinisensä yleiseksi hyväksi.

Mutta jos siis ensi jussina satutte tänne päin, niin muistakaa, että Hyvärisillä on juhannusbileet. Tervetuloa mukaan!

Kuvien asettelu on miten sattuu, sillä iPadi ei ny ihan taivu. Seuraava postaus onkin sitten kotomaan kamaralta. Todennäköisesti saunasta!

Amerikkalaistuminen

Mää oon kuulkaas enemmän amerikkalaistunut kuin yksikään tässä maassa asuva meksikaano, intialainen tai muu nornaali ihminen koskaan. Kuljen farkkusortseissa tai semmosessa pyöräilysortsithamonen (se siis myydän semmosena yhdistelmänä) -systeemissä sujuvasti ihan julkisellakin paikalla. Jos auringossa täytyy viihtyä vähän pidempään, niin sitten laitan golfsotsihamossysteemin (UV-suojattu tiätty) ja kirkkaan pinkin rantapaidan (sama homma) sekä kolme rasiallista puuteria babysupertan-aurinkovoiteen päälle ja eikun menoksi!

Tänään ajattelin jopa mennä uima-altaalle lojuksimaan, mutten viittiny, kunnen tiedä onko se auki. Koulut kun loppuu vasta tämän viikon aikana, jolloin uimakausisesonki viikollaki alkaa. Viikonloppusin community poolit on jo olleet auki ja sekä siippa (omalla altaalla) että tytär (kaverin communityssä) ovat oman kautensa jo avanneet. Vaikka ei kai sitä talviturkin kastamiseksi kummiskan kehtaa sanoa!?

Mutta minäpä siis avasin Kickball-kauden elämäni ihkaensimmäistä kertaa. Juu, en tiennyt mistä on kyse, kun mukaan lupauduin. Juu, olin läkähtyä, kun aurinko porotti suoralta terältä ja pilvettömältä taivaalta koko ajan. Ja juu, oli kertakaikkisen hauskaa, mielettömän ihanaa ja suorastaan hillittömän humoristista kirmata pitkin kenttää pesältä pesälle kuin mielessään viisitoistavuotias tuulennopea neitokainen keski-ikäisen ylipainoisen rouvasihmisen kropassa vain voi!

Pelivälineenä siis jalkapallo, jota potkaistaan siinä kohtaa, kun meikäläiset paukauttaa mailalla pesäpalloa, mutta muuten touhu on samanmoista. Paitsi ettei räpsiä tarvita ja pesä on se pieni patula, jota on siis kosketettava ollakseen turvassa. Niin, ja syöttäjä saa räpeltää sen pallon amerikkalaiseen malliin sieltä matkan päästä kohti vuorossa olevaa potkaisijaa. Osuin muuten (ja olisin osunut mailalla pesäpalloonkin, mutta noi muut on niin mamiksia) palloon ja tein juoksunkin. Huomattavasti haastavampaa oli hengittää ja raahata kinttuja pitkin kenttää. Vaikka se johtui varmaan siitä, että kaikki naamalle kerääntynyt punaväri vei niin paljon energiaa, ettei sitä joutanut enää kinttuihin asti!

Tämä tapahtui siis sunnuntaina ja tänäaamuna (tiistai) kouluun ajaessani valitsin ajattelemattomuuttani seiskaseiskan, jossa aamuruuhkassa joutuu poikkelehtimaan kaistojen väliä ja jarruttamaan sekä kaasuttamaan tätä pinta-amerikkalaisuutta (ai, niin siellä auton perässä on muuten se suomenlippu) ylläpitäessään likipitäen koko ajan. Huoh: Miss Katan penikat huusi hoosiannaa ja etureittä täytyi nostaa käsivoimin, kun maitohapot olivat ensimmäisen kerran kahdeksaantoista vuoteen löytäneet tiensä jalkalihaksiin! Suunnittelen tässä ihan vakavissani isomman auton ostamista, sillä nykyisestä joutuu könyämään ylöspäin ulostullessa ja ilman kinttuvoimia se on niin kovasti hankalaa.

Onneksi liike on lääke ja koulussa on siis menossa klinikkaviikot eli saan tehdä hierojan hommia ilmaiseksi. Jotensakin osasin hyvin samaistuja juoksua harrastavan noin "17-vuotiaan" lääkärin asemaan, kun oli kuulemma pari päivää sitten juossut puolimaratonin ja halusi palauttavaa hierontaa venytyksillä. Palautteena oli (kuten aika tylsästi kaikilta muiltakin), että ammattitaitoisen tuntuinen hieroja (enpä tullut taustaani maininneeksi, kun keskityin nauttimaan hyvinkehittyneestä lihaksistosta) ja hyvät venytykset. No totta Mooses, mutta siitä en anna ensimmäistäkään kredittiä tämän minutkin kovaa vauhtia sisäänsä upottavan maan hierojakoululle, jossa en vielä ole yhtään venytystä oppinut. Itse taas en ole yhtään virallista "Swedish Massagea" tehnyt, mutta siihenkin on siis taivuttava ensi maanantaina, kun opettaja on testiluontoisesti ruottalaisittain käsikirjoituksen mukaan veivattava. Jotta tiedätte varautua ensimmäiseen hylkyyn...


Amerikkalaistumiseni huipentumana kerron vielä, että viime perjantaina osallistuin (ensimmäistä, muttei toivottavasti viimeistä kertaa) Relay For Life -tapahtumaan. Siis varojenkeruukamppanja, jossa kohteena ovat syöpäpotilaat ja heidän perheensä. Naistenryhmämme keräsi 1700 taalaa ja paikanpäällä meitä on kahdeksan myymässä kirjoja, nauttimassa kesäillasta (UV-suojauksilla oli silloinkin käyttöä) ja kipittelemässä pitkin kenttää, koska teemana oli siis käveleminen. Kenttä oli puoli mailia ympäri ja jossei muuten jaksanut, niin saattoi suunnistaa hot dog -kioskilta donitsipaikalle ja burrito-kojusta kuppikakkukaipaamoon. Merenneitoja sai tiputtaa vesialtaaseen, jos oli yhtään pallosilmää ja hurjimmat saivat kiivetä myös kokeilemaan itse merenneitona toimimista. Paikalla oli bändi ja amerikkalaiseen tapaan todistuksia eli kokemuksia tästä kavalasta sairaudesta selviämisestä.

Kaikki saivat valkoisen t-paidan, paitsi ryhmänjohtajat eli rahankeruuvastuulliset oranssin ja sairaudesta selviytyneet kuljeksivat violeteissa paidoissa ja saivat ilmaisen tuolihieronnan. Illan mittaan lähetettiin ilmapallot taivaalle ja kirjoitettiin muistopusseja läheisille, jotka ovat sairauteen menehtyneet. Pimetessä pussit asetettin reunustamaan rataan ja jokaisen sisään sytytettiin kynttilä. Kun myös jokaiselle osallistujalle jaettiin kynttilä ja kaikki kiersivät kunniakierroksen väritettyjen, kuvitettujen tai vähintäänkin nimettyjen pussien keskellä kynttilät kädessä, niin tunnelma oli harras ja koskettava.

Tilaisuus jatkui aamuviiteen asti, mutta me vanhat poistuimme (Kickball-matsiin valmistautumaan) kymmenen tienoilla ajatuksenamme, että ensi vuonna meilläkin on mukana yöpymisteltat (ja sängyt ja vesiklosetti ja papiljotit), sillä aika vaikea on keksiä mukavampaa tapaa viettää yhteistä, lämpöistä iltaa naisporukalla hyvin syöden ja nauraen. Hyvä asian vuoksi. Ilman tippaakaan alkoholia.

Ainoa ylilyönti oli se, että jokaisella naisella oli mukana pullollinen hyttysmyrkkyä (ja suihkuttelivat sitä myös). Allekirjoittanut tapasi paikalla tasan yhden hyttysen!

Taidanpa siis sittenkin olla edelleen suomalainen.

Kesäihmisiä

Kesä on tullut nyt sitten jäädäkseen tännekin. Elämme siis vuoden parasta aikaa, kun mittari kellottaa 26-30 lämpöastetta ja mukava tuulenhenki vilvottaa tässä takapihalla istuksivaa. Ajatelkaapa, että tämä on jo toinen kesäni tällä puolella maapalloa ja tällä kertaa vietän sen kokonaisuudessaan täällä lämpimässä.

No miltä se sitten tuntuu? Mukavalta, kiitos kysymästä. Minusta on kuoriutumassa kesäihminen; ainakin toistaiseksi, kun en vielä pysty oikein muistamaan kuinka tukahduttava se heinäkuu sitten olikaan. Kyllä se taitaa olla niin, että aurinko pitää ihmiset liikkeessä! Aiemmin en jaksanut ymmärtää siippani suitsutusta asiasta, mutta nykyisellään omatkin suupielet nousevat ylöspäin, kun mötikkä jaksaa nousta yhtä kirkkaana joka aamu.

Kyllä, aurinkorasvan levittäminen on työlästä ja sitä on muistettava lisätä päivän mittaan, jos pihalla oleksii. Puuteria (joka myös toimii oivana aurinkosuojana) kuluu jo toista pakkausta tänä kesänä. En voi kulkea hihattomassa (ihan esteettisistäkin syistä) ja kaula-aukon kokoonkin on kiinnitettävä huomiota, sillä on parempi altistaa jo hivenen päivettynyt iho aurigolle, eikä sitä puhtaanvalkoista sieltä alempaa. Joka ilta on hinkattava itsensä suihkussa kaikesta tökötistä ja kannattaa myös tarkkaan miettiä milloin ja missä liikkuu. Auton viileneminen hengityskuntoon kestää 15 minuuttia ja koko ajan niskaan puhaltaa tuuletus. Mutta silti: kesä ja lämpö on ihanaa!

Kesä näkyy myös siinä, että yhtäkkiä noin kahdeksan paria varvastossuja on vallannut oven edustan ja pakkasinpa laatikkoon "talvikengät" odottamaan syksyä. Hankin myös kesäkukkia ruukkuihin (ja ihan semmosen säkin multaa ja sain jopa kukat purkkeihin, vaikkei Tupsu tai Ellu ollut auttamassa) ja heti tulivat naapurin isäntä ja emäntä kehumaan, kuinka hyvin hoidan kukkiani (äijäseni nimittäin hankki tuon hienon letkusysteemin, jolla sitten kastelen ne iltasella). Linnut sirkuttaa, lirkuttaa, tsirputtaa, vikeltää ja kyyhykyset sekä sammakot kurnuttaa taas sen kun naapurin tuulettimelta kuulee ja kilpikonnat ovat täysilukuisia Cady Lakella.

Elämä on siis taas siirtynyt ulkotiloihin, vaikka tuo Tom Short road tuossa aidan takana ei korvia hivelekään. Aamiainen, lounas, kahvit ja illallinen tulee nautittua takapihalla ihan huomaamatta ja iPadikin toimii kohtuullisesti. Huomenna tosin meksikaanot tullevat leikkaamaan ruohon eli yksityisyys on vaakalaudalla, mutta kestän sen kyllä (mieluummin kuin jokaviikkoinen nurmikonhoidon).

Oman ulkoruokintaan siirtymisen haittapuolena on sitten se, että hämähäkit ovat vastaavasti vallanneet aiemman reviirini ja taisteluja käydään jälleen Raidin voimalla. Muurahaiset ovat toistaiseksi pysyneet pihalla ja ainoa otus takapihalla oli tuo taannoinen kilppari. Gekkoja siis vielä odotellaan lukunurkkaan ja kaskaatkin ovat toistaiseksi olleet varsin hiljaa. Titityytä on silti ikävä ja erityisesti koivumetsikön ihastusta. Lämpiävän savusaunan tuoksu hivelee aisteja vain mielikuvissa. Lake Normanin tekoallas ei voita kotomaan järvein liplatusta, mutta katse suuntautuu syvänsiniselle Southern Skylle. Sama taivas se on siellä Suomessakin.

Mutta uskokaapa tai älkää, niin minulla on rusketusraidat!

Anna mun kaikki kestää!

Jos joku myt ei vielä tiedä, niin meidän talokauppa meni siis puihin, mutta se ei suinkaan ole tämän päivittelyn aihe. Se on nimittäin jo menneen talven valkoista höttöä ja eteenpäin mennään kuin mummo potkukelkalla, joka sekin on jo saanut pyörät alleen.

Päivityksen aihe on nimittäin ja taas kerran: minä! Ei siitä mihinkään pääse, että ittestään on niin kiva kertoa kunnei muista juuri mitään tohdi. Että näin sitä huono huokaa, vaikka turva on siellä (potku)kelkassa (äitini kuolemattomat opetukset; toim. huom.). Mutta siis: ei ole pöly laskeutunut moukaroinnista ja vielä on kolme kautta Lostia katsomatta, kun löydän itseni miettimästä tulevaa syksyä. Ja erityisesti sitä, mitä voisin syksyllä opiskella! Vissiin siksi, että olen niin kovasti tämän maan opetusteknologisiin epäratkaisuhin tykästynyt, sillä muutakaan syytä en tähän hätään keksi.

Sillä syksylläkään en vielä saa tehdä niitä töitä joita haluaisin ja tarkemmin asiaa ajateltuani, en taida sittenkään olla valmis menemään Harris Teeterin kassalle tuuraajaksi. Pähkäilen myös erään nimeltämainitsemattoman tuotteen myymistä, mutta siinä kohden eteeni jysähtää myyntimuuri. Ei ole minusta kaunopuheiseksi kauppaajaksi, kun pupu menee pöksyyn lähikaupan kassatyötäkin miettiessäni. Eikä suomen kielen opettajana täällä ihan vielä elä. Englannin opettaminenkaan ei sitten kovasti houkuta, sillä oma (opetuksellinen) tasoni riittää siihen  alkuvaiheen leikkaa-liimaa-askartele -moodiin, jonka tarve tulee tyydytettyä parin pikku tyttösen S2-opeohjaajana.

Miten siis ottaa täysi hyöty viimeisistä ajoista kotiäitinä? (Täytyisi muuten muistaa se lapsilisäkin lopetuttaa.) No tietenkin opiskelemalla! Enää ei tarvitse siis miettiä kuin sitä, mitä haluaisi opiskella.

Tässäpä muutama reunaehto: opiskelu ei saa sisältää yhtään monivalintatehtävää. Oppiminen täytyy tapahtua tekemällä ja kokemalla, ei lukemalla. Opiskelun on oltava ilta- tai vielä mieluummin maanantai- ja tiistaipainotteista. Sen täytyy liittyä terveyteen ja/tai hyvään oloon. Opiskelupaikan tulisi sijaita max. 10 mailin päästä kotoa. Se voisi olla ilmaista tai hyvin edullista. Sen pitää sopia myös kielipuolelle. Ja sen pitää tuottaa jotain hyötyä tulevalle työlle.

Näin sitä siis eletään tässä hetkessä ja rauhoitutaan. Ottakaa oppia!

P.S. Parhaat kicksit tipahtaa nykyisin vapaaehtoistyönä vetämästäni Movement and Flow -jumpparyhmästä, jossa on niin mukava porukka, että päättivät jumpata keskenään silloinkin, kun en päässyt paikalle. Paha vaan, että tämän maan Taiji perustuu enemmän sinne kamppailupuolelle, joka ei sitten yhtään kiinnosta. Täytynee siirtää katseet joogan suuntaan. Ulla sitä ennusti jo viime syksynä, mutten silloin vielä uskonut.

Tavallista elämää

Tätähän tässä on kovasti kaivattu; tuttua ja turvallista arkea. Arki koostuu aikaisista aamuherätyksistä, joihin ei kyllä millään lailla totu, vaikka mitä väittäisitte! Ja puppua on myös väite siitä, että vanhemmiten tarvitsee vähemmän unta. Eikä siitä omasta ajasta sitten kahdeksankymppisenä ihan kauheesti enää nauti, nyt sitä nukkumattomuudesta huolimatonta energiaa kyllä tarvittaisiin.

Kesälomaan on reilu kolme viikkoa aikaa ja nuoriso-osastomme alkaakin olla jo varsin kalpeaa sorttia, joten nukkuaikaa kaivataan tuolla pienemmässäkin makuuhuoneessa. Valitettavasti allekirjoittanut hurruuttaa kouluun jokaikinen kesämaanantai ja -tiistaikin, joten varsinaisesta lomasta ei voi mennä puhumaan. Ei ole myöskään ulkomaanmatkaa tiedossa ellei sellaiseksi lasketa jälkikasvun kotomaan vierailua, mikä taatusti tulee vaikuttamaan mamman verenpaineeseen kohottavasti. Siis mikäli kaikenmaailman monivalintatestien välissä vielä varaa kohota lienee.

Juuri 100%sti suoritetun iho- ja hermostotestin pyörteistä siirrytään sujuvasti eettisen pohdinnan kautta (juu, viikossahan se kirja tymäytetään monivalinnoilla suoritettavaksi) klinikan työntekijäksi ja samalla tuleekin sitten jo laskeutua majatalon emännän velvollisuuksiin. Joiden ennakoiminen on sikäli hankalaa, että kyseinen majatalo edelleen puuttuu. Tai siellä se nököttää, mutta omistusoikeus hakee edelleen sijaansa tässä suunnattoman suuren rahan maailmassa. Suomalaiset roposet ovat sen verran pientä valuuttaa, että välissä voi vaikka Rooman rakentaa, ja sitten voidaan alkaa uudelleen pohtia päätösten tekemistä.

Maanmatosen näkökulmasta asia menee (kuten maahanmuuttokin) kutakuinkin suunnattoman innostuksen kautta tasaantumisvaiheeseen, jossa täytyy vaan yrittää hengitellä ja miettiä mitä on tullut luvattua. Sitten seuraa kovasti odotusta, odotusta ja malttamista. Kun tietää, ettei kannata innostua liikoja, sillä tässä maailmassa mikään ei ole niin varmaa kuin epävarma. Malttamista seuraa toteutusvaihe, jolloin pitää vain rohkeasti aukoa uria ja mennä eteenpäin. Kunnes sitten rysähtää kunnolla! Matto kiskotaan jalkojen alta, täystyrmäys eli pettymyksen pettymys. Siinäpähän sitten räpiköit ja mietit mitä on tullut tehtyä ja ennenkaikkea: miksi! On liian aikaista kuvitella sopeutuneensa, liian myöhäistä palata takaisin ja moukari (onneksi ei sentään kirves) heiluu pään yläpuolella.

Minne katosikaan se iänikuinen hetkessä eläminen ja suunnittelemattomuus, jota reilu vuosi sitten lähdettiin etsimään? Koulunkäynti on kuin huomaamatta muuttunut purnauksen aiheeksi (jota toki sitäkin on) ja talon etsintä oli niin helppoa, että sen saamisesta on tullut kokoaikainen jännitysprojekti. Monivalintatehtävien tekemisestä on tullut suorittamisen mittari ja elämä on yhtä puhelimen vilkuilua ja kalenteri kädessä suunnittelemista.

Etkä millekään mitään voi! Moukari on joillekin tuikitärkeä työkalu, joten turha sitä on syyttää. Aurinko paistaa taatusti huomennakin, joten turha murista. Paras ase maahanmuutossa näyttäisi olevan huumori ja filosofiakin alkaa kääntyä yhä enemmän siihen kehämäisesti kiertävän ajantajun suuntaan. Kontrollifriikki aikatauluttaja on kohdannut voittajansa: välitilan.

Koko elämä on pelkkää välitilaa, nauti siitä!