tiistai 14. toukokuuta 2013

Tavallista elämää

Tätähän tässä on kovasti kaivattu; tuttua ja turvallista arkea. Arki koostuu aikaisista aamuherätyksistä, joihin ei kyllä millään lailla totu, vaikka mitä väittäisitte! Ja puppua on myös väite siitä, että vanhemmiten tarvitsee vähemmän unta. Eikä siitä omasta ajasta sitten kahdeksankymppisenä ihan kauheesti enää nauti, nyt sitä nukkumattomuudesta huolimatonta energiaa kyllä tarvittaisiin.

Kesälomaan on reilu kolme viikkoa aikaa ja nuoriso-osastomme alkaakin olla jo varsin kalpeaa sorttia, joten nukkuaikaa kaivataan tuolla pienemmässäkin makuuhuoneessa. Valitettavasti allekirjoittanut hurruuttaa kouluun jokaikinen kesämaanantai ja -tiistaikin, joten varsinaisesta lomasta ei voi mennä puhumaan. Ei ole myöskään ulkomaanmatkaa tiedossa ellei sellaiseksi lasketa jälkikasvun kotomaan vierailua, mikä taatusti tulee vaikuttamaan mamman verenpaineeseen kohottavasti. Siis mikäli kaikenmaailman monivalintatestien välissä vielä varaa kohota lienee.

Juuri 100%sti suoritetun iho- ja hermostotestin pyörteistä siirrytään sujuvasti eettisen pohdinnan kautta (juu, viikossahan se kirja tymäytetään monivalinnoilla suoritettavaksi) klinikan työntekijäksi ja samalla tuleekin sitten jo laskeutua majatalon emännän velvollisuuksiin. Joiden ennakoiminen on sikäli hankalaa, että kyseinen majatalo edelleen puuttuu. Tai siellä se nököttää, mutta omistusoikeus hakee edelleen sijaansa tässä suunnattoman suuren rahan maailmassa. Suomalaiset roposet ovat sen verran pientä valuuttaa, että välissä voi vaikka Rooman rakentaa, ja sitten voidaan alkaa uudelleen pohtia päätösten tekemistä.

Maanmatosen näkökulmasta asia menee (kuten maahanmuuttokin) kutakuinkin suunnattoman innostuksen kautta tasaantumisvaiheeseen, jossa täytyy vaan yrittää hengitellä ja miettiä mitä on tullut luvattua. Sitten seuraa kovasti odotusta, odotusta ja malttamista. Kun tietää, ettei kannata innostua liikoja, sillä tässä maailmassa mikään ei ole niin varmaa kuin epävarma. Malttamista seuraa toteutusvaihe, jolloin pitää vain rohkeasti aukoa uria ja mennä eteenpäin. Kunnes sitten rysähtää kunnolla! Matto kiskotaan jalkojen alta, täystyrmäys eli pettymyksen pettymys. Siinäpähän sitten räpiköit ja mietit mitä on tullut tehtyä ja ennenkaikkea: miksi! On liian aikaista kuvitella sopeutuneensa, liian myöhäistä palata takaisin ja moukari (onneksi ei sentään kirves) heiluu pään yläpuolella.

Minne katosikaan se iänikuinen hetkessä eläminen ja suunnittelemattomuus, jota reilu vuosi sitten lähdettiin etsimään? Koulunkäynti on kuin huomaamatta muuttunut purnauksen aiheeksi (jota toki sitäkin on) ja talon etsintä oli niin helppoa, että sen saamisesta on tullut kokoaikainen jännitysprojekti. Monivalintatehtävien tekemisestä on tullut suorittamisen mittari ja elämä on yhtä puhelimen vilkuilua ja kalenteri kädessä suunnittelemista.

Etkä millekään mitään voi! Moukari on joillekin tuikitärkeä työkalu, joten turha sitä on syyttää. Aurinko paistaa taatusti huomennakin, joten turha murista. Paras ase maahanmuutossa näyttäisi olevan huumori ja filosofiakin alkaa kääntyä yhä enemmän siihen kehämäisesti kiertävän ajantajun suuntaan. Kontrollifriikki aikatauluttaja on kohdannut voittajansa: välitilan.

Koko elämä on pelkkää välitilaa, nauti siitä!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti