Tämä on taas tätä vanhaa (filosofista) pohdintaa, joten jätä väliin, jos siltä tuntuu. Jos olisin Suomessa, niin vetäisin lärvät jonkun ihanaisen ystäväni kanssa, mutta täällä se ei oikein ole soveliasta, enkä taatusti saisi ajatuksiani ymmärretyksi, joten täytyy kehittää näitä muita keinoja. Enkä kyllä ole varma, saisinko rakkaimpia ystäviänikään ymmärtämään tämänhetkisiä tuntojani, mutta toisaalta heidän kanssaan sillä ei niin väliksi olisikaan.
Niin se vaan on, että joka kerta kun luulee jotain oppineensa tai käsittäneensä, niin hetken päästä (pilvi)linna romahtaa. Omat linnani liittyvät aika usein odotuksiini ja siihen tavanomaiseen "sitten kun" -ajattelumalliin, josta siis kuvittelin jo päässeeni. Tai edes oppineeni sitä hivenen lieventämään.
On niin kovasti helppoa ajatella, että sitten kun koulu alkaa, sitten kun lasikupu säröilee, sitten kun elämä on taas "oikeaa" elämää ja välivaihe ohitettu. Niin: mitä sitten tapahtuu? Elää elämänsä onnellisena loppuun asti?
Kunnes tulee taas jokin isompi harmituksen tai suivaannuksen aihe, jolloin huomaa kiukkuavansa, turhautuvansa ja hautovansa kostoajatuksia jotakuta (tai tässä tapauksessa tätä maata) kohtaan. Ja mitä siitä sitten (omien silmien lisäksi) kostuu? Ei yhtään mitään.
Koulu ei siis olekaan pelkkää auvoa ja ihanaista toinen toisensa hoitamista, vaan turhauttavaa asioiden ulkoaopettelua ja tämän maan ajattelutapoihin tottumista. Kun siihen sitten lisätään pedagoginen muuri, niin hyvää päivää vaan. On itseasiassa kovin helpottavaa, että voi piiloutua tämän kielimuurin taakse, eikä tarvitse ottaa vastuuta tilanteista. Vaikka joskus näkee kummankin osapuolen virheet kissankokoisilla kirjaimilla edessään. Asian tekee kovasti vaikeaksi se, että tilanteet saavat minut kiihtymään nollasta sataan kolmasosa sekunnissa. Maastamuutto ei siis ole muuttanut reagointitapojani.
Oppiminen on oikeasti mukavaa, mutta tässä iässä sitä niin kovasti haluaisi itse määritellä asiat, joihin haluaa oppimisenergiansa tuhlata. Olette ehkä jo saaneet kuvan amerikkalaisesta ryhmäputkiajattelusta eli minkäänlaista henkilökohtaistamista ei täällä tunneta. Siitä kaikki kunnia suomalaiselle koulutussysteemille (oi kuinka sitä kaipaankaan)! Enkä ole kovin hyvin oppinut menemään siitä missä aita on matalin, joten edelleen "tuhlaan" aikaani ymmärtämiseen ja sitten superturhaudun tunneilla. Pedagoginen keskustelu on kielletty ja opettajan käyttämä valta ei ole kannustavaa, vaan tehkää kuten minä sanon -tyyppistä. Kyllä, minä nielen kiukkuni ja teen kuten käsketään, mutta sitten se nollasta sataan energia jää purkamatta ja kaivertaa pari päivää. Nostan kielimuurin eteeni ja olen omissa silmissäni täysin kykenemätön tekemään tätä, mistä eniten tykkään.
Kokonaista systeemiä vastaan kun ei vaan voi taistella. Alan siis konkretiassa ymmärtää mitä tarkoittaa se, että Jenkkilässä on suljettava silmät monilta asioilta ja mentävä maan tavan mukaan, VAIKKA SE ALUKSI TUNTUUKIN MAAILMAN TURHAUTTAVIMMALTA. Tässä suhteessa siis lasikupu on rysähtänyt miljoonaksi palaseksi ja välillä antaisin vasemman pikkusormeni, jos sillä saisi uuden ja läpäisemättömän kuvun!
Ei siis auta kuin ottaa haarukka käteen ja antautua virran vietäväksi. Painaa jalkapohjat maata vasten ja tukeutua siihen kuka on. Siellä syvällä sisimmässään. Ja jättää systeemi vellomaan ja käyttämään aikaa turhanpäiväisyyksiin. Kuten vaikka siihen, että talonostossa päivämääriä on siirretty noin neljä kertaa ja kaikki ne asiat, jotka on sovittu valmiiksi, puretaan varmuuden vuoksi ja aletaan prosessi alusta. Eikä ostajalla itsellään ole minkäänlaista sananvaltaa mihinkään; prosessia pyörittävät välittäjät, pankkirit, toisen puolen välittäjät ja - kyllä - lakimiehet.
Maahanmuuton tosiallinen tavoite onkin siis opettaa minulle nöyryyttä, kärsivällisyyttä ja tässä hetkessä elämistä. Sillä mitään muutakaan en täällä voi. Valitettavasti tällä hetkellä se sisältää hukkaantuneen ammatti-identiteetin ja laatikoihin pakatun elämän, mutta sitähän tämä on. Maahanmuutto. Itse voin valita kiukuttelenko asioille vai katsonko parhaita puolia: vielä vuosi sitten en olisi pystynyt tätäkään kokemusta ennakoimaan. Saati näin tyynesti reagoimaan. Oppia ikä kaikki ja maahanmuutto on kuin onkin muuttanut ajattelumallejani! Seuraavan turhautumisen kohdalla osaan jo kohauttaa olkiani ja siitä onkin enää lyhyt matka elämään tässä hetkessä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti