Tämän postauksen paikka olisi ollut maaliskuussa, mutta aika on hurahtanut kaikessa tavallisessa elämässä, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Ajoimme vieraani kanssa vuoristoon tavoitteena käydä tsekkaamassa Grandfather Mountainin riippusilta, jota mainostetaan yli mailin korkeudessa heiluvaksi. No, heilumisesta ei oikein voinut puhua ja tosiasiassa silta toki on korkealla, mutta ilmaa sillan ja maan välissä ei ole kuin muutama metri, joten minuakaan ei pelottanut. Mutta vuoriston maisemat! Niissä sielu lepää.
Maaliskuussa täällä on jo kevät, mutta vuoristossa tuppaa olemaan sen kymmenisen astetta kylmempää kuin täällä tasasella maalla, joten lunta oli odotettavissa. Onneksi ei sateeksi asti, sillä suomalainenkin joutuu ajamaan kieli keskellä suuta, kun kenelläkään ei ole nastarenkaita (vuoristossa asuvat laittavat ketjut pahimmilla keleillä) ja tiet viettävät 45 astetta joko ala- tai ylämäkeen. Myös navigoiminen hermostutti, koska perheen virallinen suuntavaistoinen ei päässyt matkaan mukaan ja gps:n toimivuutta korkeuksissa ei taata. 
Yövyimme kaupungissa nimeltä Blowing Rock. Koska ei oikein ollut sesonki, niin turistikaupoissa oli hyvin tilaa. Poikkesimme mm. kynttiläpajassa, mutta tyyli on sen verran krumeluurinen, että en suostunut vastaanottamaan lahjaksi moista kynttilää, vaikka rakas matkatoveri olisi sen mieluusti ostanutkin. Motellimme oli tuo Alpine Village Inn ja huoneemme oli sisäänkirjautuessa jääkylmä. Mutta lämppärit täysille, niin illalla kyllä tarkeni.
Toffee ja suklaa factorysta löytyikin sitten ostettavaa. Ja illalla kävimme syömässä hyvin, tukevasti ja paljon. Ravintolan takkatuli näytti niin houkuttelevalta, että siitä piti ottaa kuva. Se lämmitti sitten mieltä, kun lojuin ammeessa, jonka jacuzzi-ominaisuutta en saanut toimimaan. Mutta en sitten tehnyt valitusta, sillä huonekaveri sai nauttia myös poreista! Sähköteknisissä taidoissani on siis parantamisen varaa.
Kojay´s coffee housessa nautimme aamiaista pitkän kaavan mukaan ennenkuin etsimme sen tuulisen kiven (tai olihan se etsitty jo edellisenä iltana, mutta oli jo suljettu). Tunnelma vuoriston pikkukylässä on samanlainen kuin maaseudulla. Siisteydessä ei ehkä aina olla ihan yhtä tarkkana kuin kaupungissa, mutta välittömyys tunkee eri tavalla läpi. Saa sitten nähdä millaista on turistiaikaan. Kuvassa ystäväni seisoo The Blowing Rockin alla. Tämä on Pohjois-Karoliinan vanhin nähtävyys ja sujuvalla säällä täällä kuulemma sataakin ylösalaisin. Intiaanilegendasta ja muusta voit lukea Blowing Rockin sivuilta.
Sitten suuntasimme Grandfatherille. Tuolla se siintää.
Sinne pääsee Blowing Rockista joko Blue Ridge parkwayta tai serpentiiniteitä, jotka ovat paikallisten käyttämiä.
Tällä tiellä ajamisessa on oma tunnelmansa.
Parkway on pitkä ja ajoimme sitä vain muutaman kymmentä mailia, sillä eteläänpäin se oli suljettu ja jouduimme muuttamaan suunnnitelmia kotimatkan suhteen.
 |
| Kieli keskellä suuta saa ajaa myös tässä puistossa. |
Grandfatherilla on siis myös eläinpuisto ja karhukin heräsi juuri sopivasti talviuniltaan meitä katsomaan! Aika komia ilmestys. Amerikkalaisen tavan mukaan perille pääsee autolla ja kaikenlaista krääsää voi ostaa kiloittain. Matkalla ylös kuunnellaan opas-CD:tä, joka kertoo luonnosta ja historiasta perusasiat. Kiipeäminen on auton ratissa helppoa, toki asiaa helpottaa, jos muistaa vaihtaa automaatin manuaalivaihteelle. Minua jonkinverran hermostuttaa serpentiiniteillä ajaminen ja se, että siellä täällä näkee lumilaikkuja ei juuri helpota mieltä. Saa nähdä miltä tuntuu tehdä tämä reissu kesäaikaan. (Silloin ajattelin kyllä yöpyä/muuten vaan kulkea Boonen kautta.)
Parasta oli kuitenkin nauttia auringosta! Kaikkien oppaiden ja ystävien mukaan Grandfatherille kannattaa pukeutua lämpimästi, sillä siellä tuulee aina hurjasti. Teimme siis työtä käskettyä ja - hikoilimme! Sattui täysin tuuleton päivä ja aamulla oli kuulemma ollut niin kirkasta, että Charlotten pilvenpiirtäjät oli voinut bongata ilman kiikareita. (Välimatkaa on noin 130 km.)
Vuoristoon täytyy palata vielä monta kertaa, sillä sen verran huikeaa siellä on pällistellä. Kunhan saa aikaiseksi, niin voisi suunnitella vaikkapa yöpymistä jollain leiripaikalla tai ottaa asiakseen ajaa Blue Ridge Parkway päästä päähän. Sehän on vaan 469 mailia!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti