Kolmen työpisteen loukussa

Olkkarin nurkka.

Voihan huokaus! Tässä sitä käkitään varpaat jäässä lämpöpussi hartioilla yrittäen olla tehokas. Tajusinpa näes tänä aamuna, että koulu loppuu tasan kuukauden päästä ja tarttis vissiin tehdä jotain. Kuten esimerkiksi sopia rouvien lounastapaamista perjantaille...

Eikun siis homma, tottakai, etenee. Asiakasvirta ei nyt vielä ole virta, mutta puro kummiskin ja oikeasti alkaa ahdistaa se tosiasia, että tarttis tehdä joku päivä taas virallisesti töitä. Tuo koulu kun ei siis minun heiniäni tässä maassa ole ja siitä osoituksena olkoon vaikka se, että viime viikolla sain kirjallisen varoituksen. Jaa miksikö? No tietenkin siksi, että surffasin facebookissa tunnin aikana. Hyi minua, olen tuhma. Ja piiiiitkäääääästyyyyyynyyyyyt. Varoitus ei tullut opettajaltamme (joka antaa minun surffata ihan rauhassa), vaan koulun johtajalta. No, seuraavalla kerralla tulee varmaan sitten myös sakko, sillä rahanteko kunniaan ja muusta viis. (Kai näette kaiken rivien välistä tihkuvan vi-----n?)



Salin takapiste.

Koska tulevaisuuteni ja ihmisyyteni ja kaikki mikä maailmassa on tärkeää riippuu tietenkin ihmisen työpanoksesta, niin tänään sitten panostan ihan kunnolla. Sohvalla on nimittäin triggerpiste ja neuromuskulaarioppimispiste, jossa tavoitteena on survoa tähän vanhaan päähän kaikki tähän asti ja vähän eteenpäinkin käydyt triggerpisteet, oireet ja kipukuvaukset sekä tietenkin niiden poistomahdollisuudet. Juu, monivalintana tämä mennään, mutta ihan riittävästi detaljeja on ilmassa eli päätin sitten aloittaa lopputestiin pänttäämisen. Siis koulun lopputenttiin, osavaltion tentit on jo tentitty ja siksipä tuo motivaatio on kerrassaan huippulukemissa. Mutta siis todistusta ei saa, jossei viimisestäkin tentistä räpsähdä se 80 tai yli.



Keittiön pöytä.

Tuonne salin pöydälle olen sitten levitellyt kaikki lihakset indexkorteilla. Tai no ei lihakset, vaan pikemminkin kinesiologiahan siellä liikkuu, koskapa jokaisesta lihaksesta täytyy muistaa lähtö-, kiinnityskohta ja funktio, jotka myös on kerrattava. Ja taas puhuin palturia; lihakset kuuluvat siis   kategorian maniken alle, jonka opettaja on siis sillain kauniisti sanottuna lievästi pesästään pudonnut (neuromuskulaariope on oikeesti tosi tietäväinen ja mukava) ja kinesiologia taas kategorisoi sen, mitkä lihakset liikuttavat mitä niveltä ja mikä sitten on vastavaikuttaja (just taas meinaa suomenkieliset sanat olla ihan kadoksissa). Ja vaikka periaatteessa nämä kaikki (tietenkin) jo osaa, niin harmittavan monet luun osat ovat enklanniksi hukassa eikä ihan jokaisen niska- ja kallolihaksen kiinnityskohta tule ensimmäisessä hujauksessa mieleen. Mutta tästä asiasta en valita: on vain oikeus ja kohtuus, että hierojasi tuntee anatomian; samaa ei tässä maassa toki edellytetä asian opettajalta.

Salin varsinainen työpiste.

Ja sitten tähän keittiön pöydälle! Tässä seisoo tämä läppäri, jossa ei sitten ole wordiä ja nettikin pätkii. Mutta siitä saa kiittää Time Warneria. Minua taas saa kiittää siitä, että vihdoinkin otin sarvia härästä ja laadin itselleni Curriculumin. Ja toisenkin vielä. Ja sitten esittelysivun tai kansilehden tai sanokaa nyt miksi vain haluatte. Ja nyt ne on tehty ja sitten niitä pitäisi alkaa lähetellä jonnekin. Tai vielä mieluummin jollekin. Jos siis mielii sen työpaikankin saada. Mutta mieliikö?

Ja sormenjäljet on sitten hankittu ja kolme suosituskirjettä. Niiltä, jotka uskaltavat luvata, että olen kunniallinen jonkun maan kansalainen. Mutta siihen kolmen vuoden tuntemisaikaan ei täysin ylletty; kai se vuosikin riittää, kun on näin hyvä. Ja vaatimaton.

Mutta jos mä nyt lähetän sähköpostitse noi esittelypaperini, niin kuinka todennaköistä on, että joku minulle soittaa? Ja jos soittaa, niin kuinka todennäköisesti en saa puhelimessa yhtään selvää siitä kuka soittaa, enkä kehtaa kolmea kertaa kysyä. Ja jos joku soittaa ja jos saan selvää kuka soittaa, niin millä hinnalla taitoni myyn? Mä olen ihan liian hyvä näille markkinoille. Ja nin kovin vaatimaton.

Voihan huokaus.



Kotiäidin unohtunut lakanapiste.

Kotiäidin spagettipiste.