Likka vei minut eilen illalla koulunsa teatteriesitykseen. Kyseessä oli Seussical -musikaali, joka perustuu niihin kuuluísiin (multa meni kyllä ensin ihan ohitse) lastenkirjoihin. Koska kyseessä on Ardrey Kell, niin osasin odottaa jotain hyvää ja yllätyin suloisesti.
Esitys oli vielä parempi kuin aikaisemmat näkemäni! Lavalla tanssi (ammattimaisen näköisesti), lauloi, akrobatisoi (siis wau!) ja näytteli varmaan liki 50 nuorta ja loistavaa tulevaa ammattilaista. Lavasteet olivat huippuluokkaa kaikkine yksityiskohtineen (mm. laskeutuva pesäpuu ja pölyhuiskapilvi, josta laskeuduttiin liukumäkeä alas) ja puvutkin suunniteltu ja toteutettu tukemaan värimaailmaa ja ruokkimaan lasten(kin) mielikuvistusta. Valaistus toimi, äänikin suurimmaksi osaksi (äänentoistolaitteet ja mikrofonit siis kaikilla) ja ohjaus oli hieno.
Nuoret olivat alusta loppuun täynnä intoa ja aktiviteettia, enkä minä ainakaan bongannut YHTÄÄN edes hetkittäin roolistaan luovuttanutta tai väsähtynyttä ilmettä kaksituntisen aikana. Ja se on paljon se, sillä kun lavalla on liki koko ajan yli 20 henkeä, niin ´taustalla´on aika helppo olla hetki pinnistelemättä. Mutta ei: jokainen tanssityttö, akrobaattipoika (joista 2 oli oikeasti selkeää akrobatian ammattilaista ja neljä muuta pystyi näyttelemään; huisaa tekemistä), eläinhahmot ja varsnkin kaksi ´Thing:ä´ (tämä on siis kirjan hahmo, ei minun käännöspuutokseni) jaksoi liikkua aktiivisesti koko ajan ja juosta näytelmän vaatimalla tavalla, myös silloin kun olivat liikuttamassa lavasteita. Ja hymy kasvoilla koko ajan!
Laulutaidosta en edes mainitse, kun en siitä oikein mitään ymmärrä, mutta huh vaan! Ja vaikka lavalla oli ison osan ajasta hirmuinen meininki eikä kaikkia yksityiskohtia ehtinyt millään huomata, niin sitten ei voi kuin ihmitellä, miten yksi noin 17-vuotias lapsi, pystyy säteilemään ja ilmaisemaan kaiken niin eleettömästi laulaessaan yksin lavalla (tai välillä jopa yleisön puolella). Ja näitä huippua ei ollut vain yksi, vaan usea.
Mutta kaikkein eniten loisti naispääosan esittäjä, josta täytyy tulla näyttelijä, sillä karisman minäkin tunnistan, kun sen näen: kasvojen ilmeet, vartalon ilmaisuvoima ja sitten vielä laulunääni. En enää yhtään ihmettele, miksi nämä nuoret voittavat palkintoja.
Loistavaa! Mahtavaa! Ikimuistoista! Supernuoria!
Kyllä Amerikassa osataan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti