Mietin tossa justiinsa, että elämä on käynyt tylsäksi, kun en keksi mitään nasevaa kirjoitettavaa. Ja sitten vasta mietinkin sitä, että eikö tosiaan mikään kummastuta ja miksi oudotkin asiat alkavat tuntua epäoudoilta. Olenko jotenkin siis löytämässä paikkani täältä?
Toisaalta olen tyystin ja täydellisesti kyllästynyt joihinkin juttuihin (kuten esimerkiksi koulunkäyntiin), mutta toiset asiat taas otan normina: koulut oli kaksi päivää kiinni, kun satoi lunta (suomalaisittain talvi olisi yllättänyt, täällä se tuli semmoisella tohinalla että oksat pois). Juu, ei sitä lunta ollut kuin ehkä sentti meidän lakeuksilla, mutta muualla vähän enemmän. Tosiasiassa olin kovinkin tyytyväinen, ettei tarvinnut lähteä liukastelemaan 77lle kesärenkailla, puhumattakaan siitä, että sain skipata kaksi koulupäivää kokonaan. Minulle lottovoitto, luokkakavereille ei niinkään, sillä päiviä ei korvata mitenkään eli kyseiset lihakset ja asiat jäävät opettamatta. (No, opetuksen tasoon suhteutettuna ei ihan hirvittävä katastrofi.)
Sitten poikettiin kauppaan lumisateiden jälkeisenä päivänä ja suomalainen sai vallan kovasti puistella päätään, kun kaikki maito-, liha- ja leipähyllyt loistivat tyhjyyttään. Sitä ei voinut uskoa ennen kuin oikeasti näki! Ihmiset siis hamstrasivat ruokaa, sillä eihän sitä tiedä, jos kaksi viikkoa ennakkoon kuulutetut lumisateet kestäisivätkin vaikka kaksi päivää ja ruoka loppuisi. No, jos sähköt menisivät, niin sitten elettäis kylmällä maidolla ja leivällä. Mutta jonkun pitäisi kulkea helikopterilla huutelemassa sähköttömille ihmisille, että ne ruuat kyllä säilyy pihalla oikein hyvin, kun se jääkaappi ei toimi. Takka siis suuressa osassa taloja tuottaa kaasulla lämpöä ja olikohan se niin, että lämmin vesikin tulee kaasusta? Ja meillä on myös kaasugrilli eli ei ehkä näännyttäisi nälkään, vaikka lunta tulisi ensi kerralla kolmekin tuntia yhteen putkeen. (Oikeasti en halua mollata noita eteläisempiä osavaltioita, joissa sitä lunta oikeasti tuli ensi kertaa miesmuistiin oikein roppakaupalla; lienee oikeasti ollut melkoinen kaaos.)
`Kylmää` on toki edelleenkin, mutta tiet ovat jo sulia ja aurinko paistaa. Mustasta jäästä kovasti varoiteltiin, mutta asiahan on niin, että ne jotka varoituksia tarvitsisivat, eivät niitä näe, kuule tai ole näkevinään tahi kuulevinaan, joten kolmasosa autoista varmaan jäi kotiin, toinen kolmasosa ajoi varovasti ja se viimeinen jatkoi samaan tapaan kuin aina ennenkin. Miksi sitä nyt lumessa sen hiljempaa ajaisi? Vakutusyhtiöt ovat vahinkoja varten. Suolaa ja jotain muuta mössöä on ajettu teille ihan tosissaan eli autot ovat kauttaaltaan valkoisen rihman peitossa. Onneksi koulut oli peruttu eilenkin, joten AutoBell saattoi hälyyttää kaikki nuoret työvuoroon, sen verran paljon oli autonpesussa kuhinaa.
Sitten odotellaan vielä sitä, että suolakiteet lakaistaisiin jalkakäytäviltä eli kauppojen edustoilta pois. Blakeneyn kaikki edustat ja P-paikat oli vedetty kauttaaltaan sentin kerroksella vihreätä suolaa, joka kimalteli ihan kauniisti auringossa. Ei sitten varmaan tee hyvää jälkeä kauppojen lattioille (eikä autoillekaan), joten siivousoperaatio on kova. Huomioikaa siis, että sitä suolaa oli varuiksi paksummalti kuin sitä lunta sitten tuli, joten suhteuttaminen tuntuu suomalaisittain oudolta. Mutta eipä kai muutaman kymmenen tuhannen suola- ja siivouslasku tunnu missään, jos todellisena peikkona on muutaman miljoonan korvausvaateet ihmisiltä, jotka ovat joogaan (tahi mihin ikinä menevätkin) mennessään kaatuneet niillä VARVASTOSSUILLA siinä pihassa. Juu, hölkkääjät jatkavat hölkkäämistään sortseilla, vaikka lämpotila olisi siellä miinuksella.
Tänään sitten istuinkin terassilla juomassa kahvia ja piti päällimmäinen kerros riisua, kun tuli kuuma. Mittari näyttää reilua kymmentä ja ylihuomiseksi luvataan 19. Se siitä talvesta, johan tuo joutaakin mennä, eikä tule ikävä. Aatelkaas nyt: koko kuukausi tässä onkin kärvistelty ja paleltu!
No jos kelit ovat muodostuneet ystäväkseni, niin jokin muu on vastaavasti alkanut ärsyttää. Nimittäin nuo kaikki jeejustelijat, jotka yrittävät sysätä asian jos kolmannenkin jonkun muun johdateltavaksi. Ja silloin kun nassukirja alkaa täyttyä päivittäisistä raamatunjakeista, niin tosissani mietin, pitäisikö tehdä pientä siivousta kaveripiirissä. Toisaalta on kiva, kun on tutustunut kaikenlaisiin ja monen ikäisiin ihmisiin, mutta nyt aletaan olla siinä pisteessä, että voi kai jo suodattaa. Kyseessä on vain pienen pieni osa kavereista, mutta nyt alkaa se amerikkalainen ulkokultaisuus tulla näkyviin. Tai siis, minä alan sen nähdä, ja kyllä, kyseessä ovat ne epävarmimmat ja eniten hukassa olevat yksilöt. Joille toivon vain ja ainoastaan kaikkea hyvää. Mutta jossain, missä en itse joudu sitä katselemaan.
Saman ilmiön olen huomannut jooga-opettajissani. Osa on luonnostaan ylenpalttisen ystävällisiä ja iloisia ja osa sitten yrittää olla sellaisia vähän liiankin kovasti. Itse tykkään eniten niistä, jotka ovat eurooppalaisittain ´normaaleja´eli ystävällisiä käymättä iholle. Oikeasti lienee kyse siitä, että ihminen on se joka on, eikä yritä enempää, ja se näkyy. Isossa porukassa pystyn jo hakeutumaan haluamaani osaporukkaan ja välillä - mutta vain välillä - tuntuu, että osaan ilmaista itseäni. Edelleen ulkomaalaisena ja kielipuolena, mutta viime aikoina olen pystynyt puhumaan asioista. Niiden oikeilla nimillä ja oman mielipiteeni ilmaisten. Olisiko sillä, että suoriuduin eräästä testistä jotain tekemistä tämän kanssa?
Ja kaiken tämän takana on sitten vaivannut jonkinlainen koti-ikävä. Tarkemmin sanottuna hinku lentää Suomeen. Mutta vain käymään!
Aurinkoista kevään odotusta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti