sunnuntai 17. marraskuuta 2013

Mikä Jenkeissä kummastuttaa!?

Kaveri vinkkasi facebookissa linkistä, johon muualta tulleet ovat kirjanneet ylös mielestään kummallisia asioita Amerikassa. Tässä oma näkemykseni lukemani pohjalta. Siis: mikä minua kummastuttaa Pohjois-Karoliinassa.

Inhoan sitä, että mikään ei maksa sitä, mitä hintalapussa sanoo! Ravintolassa pitää laskea lisäksi tippi ja kaupassa hintaan lisätään vero. Etelä-Karoliinan puolella se on pienempi kuin meillä, joten käyn siellä tankkaamassa. Tippi raivostuttaa, kun aina (koskaan) ei tiedä tipatako vai ei. Ja silläkin on kaksi nimeä, virallisemmin gratuity.

Toisaalta taas kivaa on se, että kaiken voi aina palauttaa, eikä kukaan kysy miksi. Senkun palautat ja saat rahat takaisin. Kuulin juuri Lowesilla kuinka eräskin mies palautti 9 kuukautta sitten ostamansa tavarat, joita ei sitten tarvinnutkaan. Ja sai lahjakortin.

Sitä en ymmärrä, että Hersheytä kutsutaan suklaaksi. Sillä ei ole mitään tekemistä suklaan kanssa!

Amerikkalaiset rakastavat maataan, lippuaan ja uskontoaan. Intomielisesti ja piilottelematta. Suomalainen ei-edes-tapakristitty tuppaa välillä ottamaan touhotuksen ulkokultaisena itsensä ylistämisenä jeesuksen välityksellä, mutta sitä se ei ole. Ihmiset ihan oikeasti uskovat jumalaansa, mikä ei sinänsä häiritse, koska takana ei ole julistamisen maku. Meikäläiselle se, että lippu liehuu (tai usko mainitaan) joka salossa, pihassa, autossa ja postilaatikossa ei sinällään nosta lipun arvoa, vaan enemmänkin tylsistyttää sen arvokasta sanomaa. Ja tällä samalla allekirjoittaneella seisoo kotomaan lippu sekä etupihalla että auton takalasissa.

Autot ovat täällä pääosin isoja ja kiiltäviä. Niillä ajetaan surutta ja liikennesääntöjä lieventäen aina ja joka paikkaan. Miksikö? Siksi, että busseja tahi junia ei kulje! Sen sijaan keltaiset koulubussit näkyvät (ja kuuluvat) usein; jokaisella lapsella on oikeus koulukuljetukseen, vaikka koulu olisi 200 metrin päässä kotoa. Osa vanhemmista ajaa sitten autolla lasta vastaan koulubussille (sen 200 metriä) ja osa kuskaa lapsensa kouluun, mikä tarkoittaa jokapäiväistä 40-80 minuutin jonotusta koulun pihaan ja sieltä pois. Alle 14-vuotias lapsi ei saa kävellä 200 metriä autolta koulun pihaan, vaan jokainen lapsi on tipautettava määrätylle alueelle, josta hänet myös haetaan. Äidit ehtivät lukea monta romaania koulukuljetusjonossa!

Amerikassa hypätään ikstriimistä toiseen ääripäähän surutta. Kiipeäminen ei tarkoita, että ensin säästetään yksiötä ja sitten kaksiota ja pikkuhiljaa neliötä kohti. Kun ostetaan, niin ostetaan kunnolla. Koko setti, isompi auto ja talo, johon suomalainen helposti majoittaisi kolme perhettä. Yhdestä ravintola-annoksesta ruokkisi kolme henkeä ja kaikki liikenevä tyrkyteään automaattisesti kotiin vietäväksi. Roskaruokaa saa pikkurahalla, mutta terveellinen sapuska on kallista. Moskalla ruokitut lapset ovat ylipainoisia viisivuotiaina, eikä heillä ole koskaan varaa maksaa itselleen terveysvakuutusta. Sillä sairausvakuutus on liian kallis tällä haavaa jo keskiluokkaisillekin tulonsaajille, mikäli sellaista enää saa. Iso osa vakuutusyhtiöistä myy ei-oota (lue: emme halua myydä, koska sairastamattomia on liian vähän suhteessa sairastaviin vakuutuksenottajiin) obamacaren myötä. Ja mikä surullisinta, ihmiset eivät tiedä mistä (tässäkään) asiassa on kyse.

Jokaisella lapsella on iPod tai iPad tai jokin muu vastaava peliversio ja aikuiset ovat koko ajan saatavilla ja käytettävissä erilaisten viestimien välityksellä.  Puhelimiin on olemassa squaret ja muut maksusysteemit ja oma pankkitili on aina muutaman napin painalluksen takana (paitsi jos olet luokan ö-kansalainen eli luottotiedoton tai ulkkis, jolla ei ole luottokorttia), mutta silti: iso osa rahaliikenteestä kulkee edelleen sekkeinä! Kenelläkään ei ole käteistä, vaikka jokaisen pankin automaatille pääsee autokaistaa pitkin nousematta autosta. Eikä sitä takamusta tarvitse autonpenkistä nostaa kaupassa, Starbucksissa tai pikaruokalassakaan. Ulkoilmaleffateattereita sen sijaan ei nykyään juuri ole, mutta leffassa voi samalla syödä (moska)ruokaa (tarjoilija kiikuttaa sitä koko esityksen ajan) ja teatterissa nauttia viiniä katsomossa niin paljon kuin sielu sallii. Ja aika paljon sallii myös poliisisetä, sillä ei niitä busseja tai junia kulje viikonloppuisin sen enempää kuin viikollakaan.

Byrokratia on ihan omaa luokkaansa ja amerikkalainen byrokraatti rakastaa paperia vielä enemmän kuin suomalainen tuotantolaitos. Kun olen allekirjoittanut noin 26 paperia, niin niistä kaikista otetaan sitten kopio arkistoon ja toinen jonnekin muualle. Lääkäriin, hierojalle tai muuhun osavaltion valtuuttaman HIPAA-lain (paikallinen henkilösuojatietoturvaäläkoskaanpaljastaminutakenellekään) alaiseen palveluun on aina seitsemän sivun allekirjoitusurakka. Ajokorttitoimistot ovat kuin yhteiskunta pienoiskoossa: muutamalla on valta, vielä harvemmalla pääsy ja kaikki ovat yhtä tyhmiä. Jonottaminen on päivän sana, mutta kun tiskille pääset, niin palvelu on ystävällistä. Jos sinne tiskille pääset. Asia hoituu reippaasti, jos mukanasi on tarvittava määrä oikeanlaisia ja riittävän leimattuja papereita kolmena kappaleena. Ja siellä on muuten käytävä ajokortti uusimassa tasaisin väliajoin ja kaksoiskappale haettava myös osoitteenmuutoksen yhteydessä.

Palvelu kaupoissa on ystävällistä ja tasalaatuista, joten sen kerran kuin myyjällä on huono päivä, niin siitä oikeasti tekee mieli valittaa. Tottumus on toinen luonto ja suomalainen hyvä palvelu ja samalla tasolla kuin täällä rutiini. Aurinkoisiin hymyihin kuulkaas tottuu kovinkin nopeasti!

Mutta sitä en jaksa käsittää, että kaikki muistavat kaikkien elokuvien nimet ja kussakin leffassa näytelleet näyttelijät siitä vuodesta kun ovat täyttäneet kymmenen! Samoin kuin ihmisten nimet, sillä kulttuuriin kuuluu tervehtiä jokaista etunimellä. Aina ja kaikkialla missä nimi on tiedossa. Jokaista joogaajaa tervehditään ja jokainen ohjaaja käy esittelemässä itsensä kädestä pitäen. Lapsille olen Miss Kata ja muille mä´äm. Ko/kö-kysymykseen vastataan aina yes/no ma´am / sir; mikä ei meikäläiseen tartu millääan. Omasta suusta omin korvin kuultua menee aivan liian korniksi. Höpöttäminen on taito sinänsä eikä vaikeneminen ole kultaa.

Koulusysteemi täällä on aivan pakarasta, sillä monivalinta on jokaisen äärirajoille vedetyn alipalkatun opettajan tae stardardoidusta tiedonjakamisesta. Opettajan palkalla kun ei aina ole varaa ottaa liability-vakuutusta, jolla saisi itsensä turvattua äidinpikkukultahippusten loukkaamisesta seurattuja oikeustaisteluja. Tästä syystä muksut oppivat menemään sieltä missä aita on työläin ja jokainen asia selitetään viimeisen päälle pitkäveteisesti niin, ettei oma ymmärrys vaan tule kehitettyä. Toisena, erinomaisen suosittuna, tapana on kotikouluttaa omat pikku kullannuput. Se käy helposti ja kaikki standardoidut testit saa kätevästi sopivaa maksua vastaan tilattua netitse kotiin. Fiksu lapsi oppii tarvittavan oppimäärän nopeasti ja ensimmäiset kahdeksan vuotta homma on suhteellisen helppoa. Lukioiässä tilanne muuttuu, sillä neljävuotinen lukio tähtää sopivan collegen/yliopiston löytämiseen ja sinne sisään pääsemiseen. Sisään tuntuu pääsevän kolmea reittiä: 1. Olemalla erinomaisen hyvä standarditesteissä ja vastaustekniikassa (tätä varten on tietenkin olemassa preppauskursseja, jos on fyffeä niitä rahoittaa). 2. Olemalla äärettömän tietämätön/piittaamaton oman kroppansa fyysisistä rajoituksista eli urheilemalla vimmatusti ja 3. Syntymällä rikkaaseen perheyhteisöön. Tämä sisäänpääsyn varmistaminen siis vielä kaikki neljä (4) vuotta, mutta hienoa olisi jos jo kyseisen neljän vuoden aikana suorittaisit muutaman erinomaisen työlään collegekurssin (AP-kurssit), jotta ne olisi sitten suoritettuna ja siellä collegessa voisit sitten maksaa joistain muista erinomaisen tärkeistä tietohippusista. Tämän hetkisen kokemukseni valossa kaikki edellämainittu suunnittelu ja selvittely vaatii vähintään yhden vanhemman kokoaikaisen työajan, jotta lapsosen tie olisi riittävän turvattu. Lapsen omat rationaaliset (koulussa opettamattomat) kyvyt ja/tai käytettävissä oleva aika, eivät kaikkeen selvittelyyn riitä. Ja sitten kun viimeinen lukiovuosi koittaa, niin marraskuussa alkaa kaikkien äitien ylpeyden juhlat: koulussa parhaiten pärjäävät näyttävät pääsevän useampaan hakemaansa yliopistoon (saat siis hakea useaan, yhteishakua ei ole) ja viimeisen puoli vuotta lukioaikaa voi parhaassa tapauksessa ottaa vapaaksi, jos tarvittavat kurssit on kerran suoritettu.

Mutta ihan kaikkea en minäkään ymmärrä. Kuten sitä, miten paljon vouhotetaan miehistä sukkahousuissa ja kypärissä, kun ei edes ymmärretä sitä, että pallo on oikeasti PYÖREÄ ja jos sitä tungetaan koriin, se on koripallo, jos taas käytetään käsiä, niin käsipallo ja jos puetaan ne sukkahousut, niin...

Sen taas ymmärrän, että puhun paikallista kieltä miten sattuu, mutta tilanne nyt on se mikä on. Se, että jokainen, aina ja kaikkialla korostaa kuinka hieno aksentti minulla on, ei mieltäni kohota. Tiedän kuinka sössin, eikä siitä koko ajan tarvitse muistuttaa.

2 kommenttia:

  1. Kiitos sunnuntai aamun avaus kirjoituksesta ! Vaikka täällä on oltu väliaikaisesti vuosia, allekirjoitan kaiken ! Kumma maa kaikenkaikkiaan. :)

    VastaaPoista
  2. Hih; kiitos kaikesta palautteesta täällä ja nassukirjassa! Ja minä siis oikeasti tykkään asua täällä. Obamacaresta en itsekään mitään ymmärrä, mutta alan ymmärtää, mitä ystäväni ymmärtävät. Minulla on loistoihmisiä ympärilläni. Mutta lapseni haluan kovasti yliopistokouluttaa kotomaassa!

    VastaaPoista