Silmät ristissä

Meinaan vaan, että väsyttää pientä ihmistä.

Äijäseni toi flunssan taloon ja yski, kröhi ja kuorsasi muutaman yön siihen malliin, että vääntelehdin aamuyön tunnit millon hikisenä ja väliin taas viluissani. Eli yöuni jäi laiskanlaiseksi ja se jos mikä, tuntuu heti tässä päässä. Kiukkuilen, äksyilen ja syöpöttelen, sillä jostain syystä juuri ruoka muka auttaa. Tosiasiassa se vetää kaiken energian vatsaan ja sitten ln kintut jäässä, eikä jäisillä kintuilla nyt ainaskaan pysty nukkumaan. Miten oppisin ottamaan tirsat? Taito, joka tästä päästä tyysten puuttuu.

Ehkä se oli jotain viirustakin, mutta aika vähällä päästi, sillä kurkkua vain kivisti pari päivää. Tämän väsymyksen lisäksi. Luulin, että valvomiset olisivat ohi, kun likka on kuusitoista ja rapiat, mutta näin tässä vaan kävi, että kyseinen tytär saa äidin heräämään arkiaamuisin kello kuusi. Toistaiseksi.

Saa nähdä nukahdanko illan teatteriesitykseen, varsinkin, jos otan sen lasin viiniä sinne katsomoon, kuten tapana on. Onneksi huomenna saa sitten nukkua pitkään eli tavoittelen 15:ttä tuntia. Jotta jaksa taas riehua remonttityömaalla. Taikka mä mitään riehu, tavaroita kanniskelen ja autotallin lattiaa pitäisi puunata, jotta saisi lisää tavaroita kanniskella. Mistä niitä oikein tulee? Ja sitten kun tulee vastaan valokuvalaatikko, niin alan paukuttaa kuvia seinaään! Tai kokeilen mitä lie näppäriä taulunkiinnityssysteemejö, joita telkkarissa mainostetaan. Semmosia tarrajuttuja, jotka voi hups vaan ottaa pois eikä missään maailman seinässä näy mitään jälkiä ja oikeastaan kaikki vanhatkin naulan jäljet katoaa saman tien. Vaikka sehän on oma tupa, oma lupa nyt.

Tässä jutussa ei nyt taida olla päätä eikä häntää, mutta jostain syystä oli sananen bittiavaruuteen taas laitettava. Kun vasta huomasin, että olen taas yhden askeleen enemmän kotitutunut, kun en enää havahdu ihmettelemään missä oikein olen. Se on oikeastaan aika surullista! Alkaa kallistua enemmän siihen, että mitenkäs tämä olikaan siellä Suomessa. Kymmenen tuhatta autoa tiellä on normi ja viiden minuutin liikennevalot samoin. Harris Teeterin valikoima on kutistunut ja kolmen vartin ajomatka on ihan lähellä. Hitsi, kun tämä syksykin tuli näin aikaisin (päivällä enää 24 astetta) ja aamulla kello 6.30 on vielä pimeää.

Onneksi aamulla aivan spontaanisti sanoin: "OHO", kun lapsonen aivasti ja se oli riemullista! Jotain perisuomalaisuutta on sentään vielä jäljellä. Vaikka sitten kaupassa taas automaattisesti hymyilinkin kaikille. Sisustusvalintani ovat myös varsin skandinaavisia, mutta toisaalta taas tarvitsen Sturbucksin kahvia ja tiedän mistä kaupasta kannattaa hakea mikäkin tuote. Suomessa en ehkä enää tietäisi.

Jouduin tällä viikolla jättämään myös tanssitunnit väliin, kun kaikkea ei yksinkertaisesti kerkiä tehdä. En ole myöskään vetänyt jumppaa tässä kuussa samasta syystä. Ihaninta tässä kaikessa on se, että olen tyynesti todennut: "Nyt en ehdi" ja laittanut itseni sohvalle. Elämä - mikä ihana mahdollisuus!

Sunnuntai

Ei ole hassumpaa ihmisen elämä, kun sille päälle sattuu! Koulusta on taukoviikot ja aurinko paistaa -maltillisesti. Tai siis keli on maltillinen, kyllä se aika kovaa paistaa, mutta silti tulin lämmittelemään ulos.

Mulla on nääs taukopäivä remppahommista (ei sillä etteikö hivenen kutkuttaisi) ja kohta menen elämäni ensimmäisille: teekutsuille! En tiedä mitä odottaa, muutakuin paljon syömistä tiedossa ja jotain muuta mukavaa. Varmuuden vuoksi poikkesin ennakkoin tähän Sturbucksiin kaffeelle, kun nämä rouvat täällä ovat välillä kovastii entuusiasteja harrastustensa kanssa, joten kahvia tuskin tarjoillaan. Odotan myös kovasti lukaalin kokoa (emäntä on kovasti maanläheinen ihminen, muttei työelämässä) ja näköä, vaikkakin tällä kertaa ajelen Monroehin eli etelä-Karoliinan puolelle. 

Teekutsuilta suuntaankin sitten suoraan joogaan (pitäisi olla matkan varrella, jos vaan navin kanssa päästä reittiyhteismielisyyteen) eli siinä se päivä jo sitten vierähtääkin. Kotiäiti ei siis tänään ehdi hakea lastakaan leffasta, mutta tekee kyllä iltasella eväät valmiiksi. Sinne kouluun siis, jos olette sellaisen asian päässeet unohtamaan. 

Sen verran hulinaa on alkavalle viikolle tiedossa, että piti ihan (tarpeeseen) ottaa kalenteri aamulla kouraan ja etsiä aikaa viedä Dodgetti öljynvaihtoon kaiken carpet cleeningin, countertop measurementin, window  ja gutter cleaningin sekä opiskelupäivän ja opetusillan, tanssitunnin ja muun sälän välissä. Ja remonttireiskat alottaa seinän rakentamisen huomenna, joten pianaikaan hoitohuone alkaa muotoutua. Sitten tarvitaan vielä edes yksi kunnostettu kylppäri, niin voi jo muuttaa uuteen osoitteeseen! Keittiön koneet tulee viikon päästä ja muutenhan hoidin keittiöremontin viiden taalan lakkapurkilla. Ei se hieno ole, mutta ihan hyvä ja mun maun mukainen. 

Jarkko jatkaa autotallin maalaamista sähköistysmiehiä odotellessa ja ostettiinpa vajakin, koska minkäänlaista katosta ulkokalustepehmusteille ei vielä ole. Sitten täytyykin jo pyytää naapurustotoimikunnalta lupaa rakentaa dekki tai patio, en ole vielä ihan satavarmasti selvillä kumpaa havitellaan (kun en muista miten ne eroo toisistaan). Ai niin, kattomiehet tulee tekemään laskelmia, mutta se on asia johon en puutu. Sen verran tiedän, että odotellaan hurrikaania, joka repis katon ja toivotaan, että ilmastointilaite (ja/tai lämmitys) hajoaisi vuoden sisällä. Siis puhtaasti vakuutusteknisistä syistä, se on maassa maan tavalla nääs!

Eli kaikki on hyvässä vauhdissa ja näin se vaan on minustakin kuoriutunut remontti-ihminen ja talonomistaja; sitä en itsekään olisi uskonut jokin aika sitten. Tytär välillä vähän narisee, kun mamman maku on omansalainen eli sellainen suurten linjojen puolestapuhuja, detailit (nyt meni anglismit yli, korjaan: yksityiskohdat) ei siis todellakaan jaksa kiinnostaa. Kunhan on väriä edes vähän, harmaa ei oikein minun pirtaani osu! 

Jonkinasteisen harkinnan jälkeen päätin sitten kuitenkin suostua mustiin pöytälevyihin (Suomessa ei siis olisi tullut kysymykseenkään), mutta tämä oli puhtaasti hinta- ja materiaalikysymys (laminaatteja en edes katsonut ja mustasta graniitista oli hyvä tarjous). Myös kodinkoneet on mustia, sillä valkosella on tässä maassa halvalta kalskahtava sävy (pyykkikoneissa sekään ei haitannut!), enkä sitten yhtään tykkää rosterista, jota eniten tarjotaan. Se ei vaan pysy puhtaana! (Huom: puhtaus on minulle aivan eri asia kuin pölyttömyys; pölyallergikkojen ei ehkä kannata tulla meiile, sillä ainoa pölyttäjä on rakastamamme Roomba.)

 Työntäyteinen viikko on siis takana ja samanmoinen edessä, tosin tulevan tavoite on käyttää vähän vähemmän rahaa... Ja ehtiä vähän tekemään tö... Eikun niitä en saakaan tehdä; mutta siis yritän vähän ylläpitää vanhoja taitoja ja tehdä vaihtohoito. Ja rivitanssiakin olisi tiedossa ja alkaisipa torstaina shag-kurssikin. Katsotaan kuinka on silmät ristissä, viimeiset kaksi yötä olen kyllä tankannut sen 12 tuntia. Kaipa sillä taas yhden viikon pärjää!

Lyhyt päivitys taloasiaan

Se on siis edelleen totta! Meillä on talo. Oma. Siellä se nököttää ihan yksin pilkkopimeässä odottamassa, että könyän sisään kello 7.20 jälleen huomenaamulla.

Olen viettänyt siellä jo kaksi päivää siivoamassa ja maalaamassa ja tavannut ohimennen pari naapuria. Ovikello on soinut kerran, kun yksi turvafirma kauppasi tuotteitaan; se toinen tyytyi jättämään mainoksen postilaatikkoon. Siihen on muuten tullut jo ainakin neljä nimellämme varustettua kirjettä. Kaksi ystävääni on käynyt tsekkaamassa paikan ja kolme miljoonaa hämähäkkiä on joutunut muuttamaan majan maille. Orava ja naapurin katti saavat puolestani edelleen lojuksia takapihalla, mutta se fågeli, joka paskoi suomenlipun, saisi kyllä käkkiä jollain muulla oksalla kuin lipputelineessäni!

Lowes ja Home Depot ovat tulleet tutuksi ja poikkesinpa Walmartissakin maalaustarvikkeita hakemassa; sitä suojapaperia tahi -muovia saa ihan kohtuullsesti käyttää, kun alla on kokolattiamatto, josta en tahdo tällä haavaa eroon (palelevat varpaat vie voiton). Behr-merkkistä maalia riittää (tosin likan mielestä oli epätasainen) kerros, joten sillä mennään ja maalarinteippi on siis sinistä. Yök. Eka huone hoidettu, pari vielä jäljellä ja sitten mietitään, mitä seuraavaksi. Siis maalauspuolella, joka on allekirjoittaneen vastuualue tässä projektissa.

Seinä täytyisi pianollen rakentaa (mua ei ees kysytty) ja pari kylpyhuonetta uusia ennen kuin pääsee muuttamaan. Ikkunanpesijät tulee ens viikolla (juu, ei niitä hämähäkinverkkosysteemejä saa sieltä verkon ja lasin välistä eurooppalaisin menetelmin), mutta lattiamattopesufirma ei ole antanut kuulua itsestään. Kun saisi lattiat pestyksi, niin voisi alkaa roudata tavaraakin joutessaan pikkuhiljaa. Kunhan se autotalli on pesty, maalattu ja levytetty (man caven huoltajan hommaa), niin mua ei pitele enää mikään.

Patio/dekki olisi kans kiva, mutta jossain vaiheessa täytyy laskeskella rahoja, vaikka jo keittiössä luovutinkin; tyydyn itse restauroimaan kaapinovet (tämän tulisi naurattaa kaikkia, jotka tietävät millainen remontti-ihme olen), kunhan saan uudet työtasot. Handyman tuossa jo ehdotti, että, Ikeasta saisi kyllä halpojakin köökkejä. Ehdotus sai yhtä tyrmäävän vastaanoton kuin panelointikrumeluurin jatkaminen koko olohuoneeseen; liian amerikkalainen vs. liian ruåtsalainen. Kai täällä nyt jollain jonkinlaista makuakin on?!

Koska olen pari päivää riekkunut reittiä emännänapu-lattiamatto ( polvet on ruvella, ranteet kolhuilla, pohkeet maalissa ja yläselkä huutaa hoosiannaa), sen kaksitoista joutilasta tuntia, niin kellistä pääni tyynyyn juurikin nyt. Niitä kuvia eli se sisustusbloggaus-osio löytyy tuolta kuvapäiväkirjasta. Nyt päässä surisee, mutta se on vaan se Into, joka siellä rivitanssaa pää kolmantena foottina.

P.S. Paljonko itse ostaisit maalia seinään, jonka kokoa et tiedä? Quartterin, gallonan vai jellonan. Kuka nyt ymmärtää mitään  neliöjalkoina, kas kunnei kolmiokäsinä tai tuplapäinä. Huoh!

Ja sitten on niitä päiviä...

 jolloin kaikki rullaa kuin rasvattu salama. Yritä siinä sitten rauhoittaa itsesi!

Tänään nimittäin saa nauttia, taas, tästä kolmenkymmenen asteen helteestä (onneksi on syksy) ja aamulla kävin jo pyykinpesun lomassa lenkillä. Siis ennenkuin se nousi yli kahdenkymmenen viiden. Koskapa viime aikoina on elämässä ollut lievää tekemisen puutetta ja turhautumisen poikasta, niin sitten kymmeneksi tälläsin itseni, taas, yhteen MeetUp -ryhmään.

Olen ehkä jo aiemmin hehkuttanut, että MeetUpin kautta olen löytänyt ihania kavereita ja mukavimmat tekemiset tässä kaupungissa, mutta välillä jo vähän himmailin kaikenmaailman ryhmiin kuulumista. Tällä haavaa kuulun siis vain neljään ryhmään, joista kaksi on ns. ammatillista ja kaksi muuta puhtaasti hupia eli/tahi verkostoitumista. Toiseen viimeksimainituista siis tälläsin itseni tänään ja kyseessä on tietenkin etelä-Charlotten kotiäidit. Ajattelin, että koska aktiivisin ryhmäni on yli 45-vuotiaat, niin täytyy sitten toisenkin ryhmän kanssa käyttää lievää semanttista vääntöä. En siis ole kotiäiti (vain osa-aikakotiäiti), enkä ole yli 45!

Kuvittelin, että joudun kuluttamaan kahvini kakkavaippakeskusteluissa, mutta toisin kävi! Löysin kymmenkunta aivan ihanaa naista, joiden kanssa juttu luisti ja tunsin itseni tasavertaiseksi (tämä oli puhtaasti kielipoliittinen kannanotto). Lasten ikähaarukka oli 7 kuukautta - 16 vuotta ja kaikkea siltä väliltä, olipa mukana (hatunnostoni hänelle) lapsetonkin nuori nainen, joka on kotoisin Koreasta. Hänet aion kohtpikaa tutustuttaa meidän kansainväliseen naistenryhmäämme (jonka sivuhaarake muuten järjestää pool partyt tänään) ja viedä lounaalle, jotta hänkin saa vähän suunvuoroa. Ehkä tunsin itseni tasavertaiseksi juuri siksi, että en ollut ryhmän kielipuolin.

Tässä ryhmässä on siis jälleen asiakaskuntasiemen (Charlottessa kaikki verkostoituvat ja jos aiot joskus saada oman asiakaskunnan, niin se on ainoa tapa toimia; itse en aio kuunakonsaanhuononakaan päivänä mennä töihin siellä täällä nököttäviin hierojariistoketjuyrityksiin), joten teen siis jo työtä tulevaisuutta varten. Loistavinta tänään oli se, että mukana on Pilates-ohjaaja, jolla on pikkustudio tällä hetkellä kotonaan. (Arvatkaapa kuka menee kohta Pilates-tunnille, jonka maksaa vaihtohoitona?) Ryhmässä on myös sympaattinen taiteilija (piirtää mm. sarjakuvia), jonka mies omistaa pienpanimon. Aion siis viedä mieheni oluelle joku päivä!

Mieltäni lämmittää myös se, että olen saanut kolme uutta "ystävää", joita voin kotonani tavata (töitä en edelleenkään tee) ja löysinpä rivitanssiopetustakin... juu, ja Marinan kanssa aletaan pelata tennistä joka viikko. Ja shag-kurssi alkaa parin viikon päästä.

Ja kaikki tämä siinä sivussa, kun remontoidaan meidän taloa. Huomenna se siis koittaa (tai tänään, sillä en tohdi julkaista tätä tekstiä ennekuin olen satavarma): closing. Me ollaan onnellisia talonomistajia puolen vuoden finanssipoliittisen soutamisen ja huopaamisen jälkeen. Suuri kivi on tipahtanut hartioilta ja mieli on keveä kuin keijukaisen siipi. Toistaiseksi!

Onnellista syksyä onnelliselta melkein kotiäidiltä, joka kohta pääsee kävellen kauppaan... ja lounaalle, bailaamaan, jäätelölle, frozen jogurtille, vaatekaupoille, joogaan, tankkaamaan autonsa (hmm...suomalainen venyy kyllä siihenkin), targettiin, kenkäkauppaan, putiikkeihin, kampaajalle, jalkahoitoon, pankkiin ja -huomio huomio- Starbucksille!

Ajankäytön sudenkuoppa

Minulla, kuten melkein kaikilla nykyään, on ajankäytöllinen haaste (sanaa ongelma en tohdi tällä positiivisen ajattelun aikakaudella käyttää). Sitä on nimittäin näennäisesti liikaa. Aikaa. Uskokaa tai älkää.

Meillä kaikilla on aikaa tasan niin paljon kuin haluamme (näin ainakin gurut väittävät), mutta suurin osa meistä elää joko liiallisessa kiireessä tai sitten ajallisessa ylitarjonnassa. Jälkimmäisellä tarkoitan sitä ylenpalttista mitättömyyden tunnetta, joka seuraa joko työttömyyden, sairastumisen tai jonkin muun "elämänmullistuksen" aiheuttamaa rahallisen hyödykkeen vähäisyyttä. Kummassakin tapauksessa taipumuksena on kaivata sitä vastakkaista: voi kun olisi työtä ja tekemistä niin samalla olisi syy nousta sängystä; ja toisaalta taas, jos minulla olisi sitä kuuluisaa omaa aikaa, niin maalaisin, kutoisin, värkkäisin, näpertäisin ja vaikka mitä.

Joskus elämä sitten tuottaa eteen sen suuremmoisen, kaivatun ja odotetun mahdollisuuden, joka kaiken muuttaa voi! Itse muutin kotirouvaksi ulkomaille ja vuoden totuttelun jälkeen elän tilassa, jossa minulla on siis liikaa aikaa. Näennäisesti. Sillä ajankäytöllinen haaste näyttää seuraavan minua missä ikinä liikunkin. Miten kauan on tuhlattava aikaa, jotta oppii käyttämään aikaa oikein?

Kun aikaa on - itseasiassa sopivasti - niin eniten aikaa tuhraantuu oman ajan käytön (koska se on siis sitä kuuluisaa omaaaikaa) oikeuttamiseen. Siis huonon omatunnon kolkuttelun tyynnyttelyyn. Kun ei ole jaksanut asiaankuuluvasti lenkkeillä, urheilla eikä uusia harrastuksiakaan olen ilmestynyt. Omaa tekemistään (ja tottakai joskus myös tekemättömyyttään) kun ei osaa katsoa realistisesti. Entiset (työelämän hektiset, juuri ne joista niin hirveästi halusi eroon,) ajankäytön mallit kun edelleen muodostavat sen pohjan, johon aikakäsityksensä asettaa.

Itse olen edelleen kokenut pakottavaa  tarvetta täyttää kalenteriani kaikella mahdollisella, koska täysi kalenteri on niin pitkään ollut se normi, jolla olen itseäni arvottanut. Kiireinen on siis tarkoittanut samaa kuin tehokas ja hyödyllinen eli yhteiskunnan tukipylväs. Aukko kalenterissa (yksinkertaisesti siis vapaapäivä) hivuttautui tarkoittamaan epäonnistumista, tehottomuutta ja hyödyttömyyttä! Järki toki sanoi koko ajan, että elämän perusfasiliteetteihin totuttautuminen, uusiin ihmisiin tutustuminen ja toisella kielellä operoiminen käy kyllä eräänlaisesta työstä, mutta se tunnepuoli laahasi (ja laahaa) jäljessä. Miksi en ole saanut mitään aikaiseksi, miksi en käy työssä, miksi minulla ei ole mitään tekemistä!

Mikä siis neuvoksi? En tiedä! Olen vuoden yrittänyt löytää sitä kultajyvää, joka auttaisi minua elämään tätä hetkeä ja viis veisaamaan tulevan murehtimisesta. Uskoakseni olen kyllä oikealla polulla, mutta tämä polku yksi niitä 'yksi eteen kaksi taakse' polkuja, joita tämä elämä on täynnä. Tämän viikon edistysaskel eli urotekoja on romaanin lukeminen keskellä päivää ja vapaaehtoistyön aloittamisen lykkääminen sekä kahteen näennäisen turhaan tapaamiseen osallistuminen.

Sisäisen oikeutuksen näihin tekemättömyyksiin antaa inhorealistinen ja kaikenkattava 'verkostoitumisen' -käsite. Sillä sitten kun saan tehdä töitä... Sitten kun aloitan oikean elämän... Sitten kun olen taas yhteiskunnan osa-aikapainoinen veronmaksaja...

Siihen asti poukkoilen eteen ja taakse kuten alakoululaiset asfalttiin piirretyllä hyppyruudukolla, vaikka itse alakoululaiset jo tietävätkin, että on paljon hohdokkaampaa suorittaa hyppiminen virtuaalisesti sängyllä maaten ja tulevaisuuden tietoverkkorakenteeseen tutustuen, jotta mahdollisimman nopeasti sitten aikanaan pääsee hyppäämään työelämäksi kutsuttuun oravanpyörään. Siihen samaan, josta sitten loppuelämän etsii keinoa tiputtautua pois!

Syväsukellusta

Kaikesta positiivisuudesta huolimatta näitä vaan tulee. Syväsukelluspäiviä, jolloin mikään ei tunnu pitävän nokkaa pinnan yläpuolella.

En tiedä, onko kyse siitä, että klinikkapäivät (lue: ilmaisen työvoiman hyväksikäyttöpäivät) ovat juuri takanapäin ja jo nyt ottaa päähän, että niitä on vielä jäljellä 12 kappaletta seuraavan puolen vuoden aikana. Juu, kaikesta oppii ja markkinointia kohti tulevaa... Haista kukkanen!

En sitten muistanut (onneksi) kuinka lamaava on joka-aamuisen kuuden herätyksen jälkeinen aivomössötunne, kun päässä ei liiku sitten mikään vielä kolmen kupin (ja maha kiittää...NOPE) kahvia jälkeen. Kello näyttää, että vielä pitäis pysyä hereillä noin 12 tuntia. Jaa, vanhemmiten unentarve vähenee... Näkis vaan!

Kohta pitäis lähteä maailmalliseen kikatus-ihanaanähdä-mitäkuuluu -kokoukseen, mutta taidan vetää lippiksen päähän ja laittaa päälle 'Mua yksinkertaisesti vituttaa' -paidan. Voisko joku lähettää mulle semmosen seuraavaa sopivaa hetkeä silmälläpitäen (tullee taas ens vuoden maaliskuussa)?

Mää ny vaan yksinkertaisesti en kestä enää tätä välitilaa, vaan antaisin pikkusormeni, jossen siis tarttis sitä hoitohommissani, jos saisin oman huoneen, oman katon ja pienesti palkkaa. Ehken olisi syvemmälti yhtään sen onnellisempi tahi säteilevämpi, mutta mulla olis pienesti mielenrauhaa. Sen kanssa voisin taas opetella päivä kerrallaan -elämistä. Onko se liikaa vaadittu?