Näin syksyllä, kun muu väki palailee lomalta mitä mielenkiintoisempien uusien työprojektien pariin, tällainen osa-aikakotiäiti haaveilee, mistäpä muustakaan, kuin kultivoidummasta elämästä. Tiedättekö sellaisesta Evita-elämästä tai Sara-vastaavasta (vieläköhän sen niminen akkainlehti on hengissä?)valokuvakauniista, sliipatusta valkoisten sohvatyynyjen maailmasta, jossa ei edes Vanessa Kurri saa olla valittamassa siitä, kuinka normaali arki on melkoista hulabaloota, kun lapsikatras palasi kouluun. Tai oikeasti siis puolet lapsista palasi kouluun, kun osa on vielä liian nuoria siihen hommaan.
Eikö siis olekin ärsyttävää, että oma elämä ei koskaan ole sellaista kiiltokuvamaista, huoletonta (vaikkakin siis töitä teen kahdenkin edestä) ja hengästyttävän tasapainoista? Minua ainakin ärsyttää. Kun jooganjälkeisessä euforiassa huomaa, että lämpötila iltakahdeksalta on 27 astetta, niin eihän siitä voi nauttia, kun täytyy pohtia mitä laittaisi ruuaksi seuraavana päivänä.
Jos taas istuu teatteriesitysten välissä terassilla kuuntelemassa musiikkia, niin samalla pitää murehtia, että istuu siinä yksin, eikä se tunnu miltään ennenkuin asiasta tiedottaa facebookissa. Silloin taas, kun nauttii päiväkahvista (ilman seuraa) Huntersvillen Sturbucksissa, kalvaa huono omatunto korruptoituneiden amerikkalaisten suuryhtiöiden ylläpitämisestä. Puhumattakaan siitä, että hiustenleikkuun saa kymmenellä eurolla tai pedikyyrin kiinankielisessä molotuksessa 25:llä eurolla, mutta miten monesti näistäkin palveluista tulee kieltäydyttyä, kun se on niin kallista ja turhamaista.
Miksi minun pääni ei osaa toimia kiinteistövälittäjä-Kaisamaisesti tai -herra nähköön- vaikka Kardashianin superkatrasmaisesti ja ottaa täysilla kaikki (turhakin) mitä vastaan tulee? Miksi räntäsateinen aamupimeys Suomen lokakuussa tuntuu täältä katsottuna ylevämmältä kuin kuuden herätys (juu pilkkopimeetä on sillon vielä) ja ajomatka tuhraamaan taas yksi päivä opinahjossa? Se, että on kuluttanut (bensaa) viimeisen vuoden aikana useitakin tunteja vapaaehtoisesti maahanmuuttajien kielenopetuksen parissa jotenkin kalpenee ammattimaisen (no joo, palkallisen) kouluttajatyön rinnalla. Eikä siinä nyt ainakaan ole mitään hohtoa, että vetää jumppaa kerran viikossa.
Olisi siltikin hienompaa olla joku muu, jossain muualla ja jotain ihan muuta tehden. Muuttaa jonnekin oikeasti eksoottiseen hinku-Intiaan, opetella jokin mahdoton kieli täydellisesti tai vetäytyä joogaretriittiin kolmeksi kuukaudeksi. Tai ainakin se näyttäisi hienommalta, kun siitä jossain naistenlehdessä kirjoitettaisiin. Ylevämmältä. Kultivoidummalta.
Täällä kun tämä on tämmöstä ihan tavallista elämää vaan. Ja hyvä niin!
P.S. Kardashianit sulostuttivat päivääni kolmen ja puolen tunnin kruunauksessa hammaslääkärissä.
P.S. International Housen rahankerjuukirje tuli postissa ja kuvituskuvissa istua pönötti joku onnellisennäköinen tutori.
P.S. Puhelimessani on 57 yhteystietoa.
P.S. Melkein vaan menetin hermoni koulussa tällä viikolla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti