Ashevillessä!

Käväistiin viikonloppuna Ashevillessä, joka on kaunis, vanha kaupunki reilun parin tunnin ajomatkan eli 140 mailin päässä. Tarjolla olisi ollut historiaa, kulttuuria tai taidetta. Mutta kun yksi perheestä ei ollut kiinnostunut kulttuurikävelykierroksesta, eikä kahden tunnin opastettu kiertoajelukaan oikein ketään meistä innostanut, niin ajelimmekin sitten vuoristoon katselemaan maisemia Blue Ridge Parkwaylle. Kyllä kannatti! Tässä autosta napsittuja kuvia.

Keli ei aivan täysillä osunut, sillä oli varsin kylmä, eikä aurinkokaan juuri näyttäytynyt. Siksipä iltasella emme kovin kauaa kaupunkia kuluttaneet, vaan menimme hotelliin kesken parhaan Halloween-juhlinnan suklaakonvehtien kanssa. Aamulla annoimme neidin nukkua vähän pidempään ja koska vaihtoehtona oli joko olla hiljaa ja lueskella tai lähteä uudelleen katselemaan vuoriston tarjoamia maisemia, niin lähdimme jälleen kuluttamaan bensaa... Pääsimme pilveen ja henkeäsalpaavien maisemien keskelle. Suomi-tyttö oli ihmeissään ja aikoo ehdottomasti vielä palata noihin maisemiin.

 

 

Kaikki kuvat on otettu iPhonella, joten laatu on sen mukainen.

 

Päivälä kävimme sitten Biltmoressa, joka on Vanderbilttien rakentama "kesämökki". Linnoja ja muita katedraaleja on tullut nähtyä ennenkin, joten tämä linna ei niin hirveästi sykähdyttänyt; ehdottomasti katsomisen arvoinen paikka kuitenkin! Erityisesti joulukuuset olivat näyttäviä, tai no miksipä ei olisi, jos niitä laitetaan kuusi vierekkäin ja kaikki ovat ylenpalttiseen tapaan täynnä koristeita. Siihen jenkkityyliin, jonka alta ei todellakaan näy, onko siellä kuusi vai koivu. Sisällä ei saanut ottaa kuvia, joten tässäpä tuo pytinki ulkoapäin:

 

 

Sinnekin tulee varmaan mentyä vielä joskus toistamiseen, ainakin viinitupaan maistiaisille, sille se jäi tällä kierroksella väliin. Poikkesin myös yhdessä joulukaupassa ja seuraavan kerran sellaiseen menenkin sitten kahden vuoden kuluttua.

 

Eli kauniista Asheville kaupungista en osaa sanoa oikein sen kummempaa, mutta alan ymmärtää miksi ihmisistä tulee Lapinhulluja; meikäläisestä voisi tulla vuoristopimee:

 

 

En ole aiemmin ajanut pilveen ja katsellut hattaroita silmieni tasalta. Seuraavalla kerralla sitten patikoimaan, jos vaikka uskaltautuisi isoisävuoren riippusillalle.

 

Mutta eikös se ole niin, että jokaisessa matkassa parasta on kotiinpaluu ja oma sänky. Olen siis ekan kerran tullut kotiin, tänne missä sänky nykyisin sijaitsee.



Täyttä elämää

Päässä liikkuu kaikenlaista, josta ei tahdo saada otetta. Sillä silloin kun ei ole koko ajan kiire, ehtii tajuta jotain. Näkee, kuinka aurinko paistaa. Kuulee lintujen laulun. Ymmärtää olevansa keskellä jotain, josta ei tiedä. Voi vain pysähtyä ja ihmetellä. Ja sitten turhautua. Ja sitten ihmetellä sitä turhautumista.

Joudun joka päivä muistuttamaan itselleni, että saan elää etuoikeutettua elämää ja tehdä mitä lystään. Joka päivä iskee huono omatunto siitä, etten tee mitään järkevää (ei niinkään tuottavaa tai muuta yhteiskunnallisesti valveutunutta, sillä totta puhuakseni en yksinkertaisesti vaan jaksa seurata edes presidentinvaalikampanjaa). Kerran viikossa ryven itsesäälissä syystä, jota en oikein ole vielä löytänyt. Olen kamala vaimo ja keskinkertainen äiti, vaikka aikaa ja rahkeita olisi enempäänkin.

Suurimman osan ajasta olen varsin tyytyväinen nykyiseen elämääni, auringonpaisteeseen ja siihen, että saan kerrankin olla ja ihmetellä. Lukemattomien kirjojen pino alenee ja karttavaisto laajenee, mikä sinällään saa aikaan melkomoisia elämyksiä. Pääsen venyttämään uskallukseni rajoja ja joudun puskemaan itseäni eteenpäin. Jokainen uusi kohtaaminen on elämys ja tuottaa ennenkokemattomia ilon tunteita. Ja uutta on se, että täällä on aikaa pysähtyä iloitsemaan noista uusista kokemuksista!

Täällä aika siis välillä matelee, kun rutiinit eivät hautaa puolta päivää alleen. Ja se, että aika matelee, on kerrassaan ennenkokematon ja näinollen hivenen pelottava ilmiö. Tiedän myös, että minulta menisi puoli silmänräpäystä livauttaa itseni takaisin hektiseen hullunmyllyyn, sen sijaan takaisin tähän hitaaseen elämään palaamiseen tarvittaisiin vähintään neljä kuukautta. Sitäpaitsi ajan madellessa ehtii surra sitä, että tulevaisuudessa todennäköisesti tulee kovasti kaipaamaan sitä, kun aika mateli, eikä silloin ole sitä neljää kuukautta aikaa päästä matelumoodiin, saati sitten jäädä mateluvaihteeseen tupeksimaan. 

Kuten tunnettua, itseohjautuva kompleksi voi syntyä mistä vaan, vaikka sitten matelusta. Eli tässä tapauksessa tästä erinomaisen positiivisesta ajankulkuun liittyvästä tunnusta. Ei siis ole kiireen tuntua, vaan matelun tunne. Muttakun pöljä luulee, että matelusta nauttisi enemmän, jos välillä olisi kiire. Jotta sitten olisi kiire madella ja eläisi ikäänkuin tärkeämpää elämää. Tämä todistakoon sitä, että en osaa vielä tarpeeksi madella.

Matelun tunteen todenmukaisuuteen liittyy se, että en koe minkäänlaista tarvetta alkaa kutomaan tai väkästelemään jotain muuta käsityön tapaista. En halua maalata tahi jollain muulla tavalla ilmaista itseäni. En juuri jaksa kuunnella musiikkia tai etsiä uusia bändejä, surffata youTubessa tai suunnitella konsertteja. Ilmaisukeinoista itselleni lähin lienee tämä kirjoittaminen, mutta en koe minkäänlaista kunnianhimoa tämänkään suhteen. Teatteria rakastan, mutta vain katsojana ja sitä kautta eläytyjänä. Palaan siis jälleen alkuun: mitä minä oikeasti haluan ryhtyä tekemään? (Muuta kuin valua hitaahkosti päivästä toiseen?)

Todenpuhuakseni muutto maailmalle ei ole millään lailla muuttanut sitä, mitä haluan tässä maailmassa tehdä. En haaveile, että olisipa aikaa siihen tai tuohon. En jaksa juosta kaupoissa, eikä punttisalilla heiluminen riitä elämän sisällöksi. Haluan olla jäsenkorjaaja, ja haluan ehkä myös jollain tavalla käyttää hyödyksi pedagogisia taitojani, mielellään maahanmuuttajien kanssa. Jälkimmäinen siksi, että etummainen lienee yksinään liian rankkaa. Tai sitten vain kaipaan kontakteja.

Elämänpohdinta on maastamuuton myötä jalostunut entistä yksinkertaisempaan muotoon: MITEN haluan tästä eteenpäin kaiken tehdä. Siten, että ehdin siitä nauttia, ehdin pysähtyä ja välillä olisi aikaa hengähtää.

Oppisinko siis elämään matelumoodissa? Pystynkö tappelemaan kaiken vievää imua vastaan sitten kun se tulee? Miten madella innostuneesti ja innostua matelemaan?

Nauti tästä hetkestä!

Rauhaiseloa

Hengissä ollaan ja suurinpiirtein sielun ja ruumiin voimissa! Elämä on rauhallista ja auvoista. Ainakin ulospäin.

Arkirutiini on muotoutunut sellaiseksi, että yksi käy töissä ja golffaamassa, toinen koulussa ja kolmas jonottamassa. Sinne kouluun. Olen suorastaan huvittunut siitä, kuinka olen uppoutunut tähän rutiiniin: edellä menevän auton rekkariin, kahta autoa edellä olevan muijan toilailuun, autoni jarrujen kirskumiseen nitkuttaessani eteenpäin iltapäivän jonossa. Ne ei kitise koskaan aamulla, silloin jännitämme sitä, pääsemmekö pihassa sisä- vai ulkokurviin ja likka toivoo (turhaan), että pysähdyspaikka olisi kerrankin 30 metrin säteellä ulko-ovesta. Sillä se reppu painaa semmoiset 30 kiloa!

Kotiäidin hommissa ei ole mitään kovin kummoisia uudennoksia tapahtunut, sillä jauheliha on jauhelihaa täälläkin ja turhaan roudasin lakanatkin kotomaasta, sillä koneella ne hurautta kuivaksi tunnissa ja voi sitten lykätä takaisin sänkyyn jo ennenkuin perhe palaa kotiin. Sillä pihalle niitä ei sovi laittaa, eikä muutakaan kankaasta tehtyä saa siellä roikottaa 100 taalaan päivittäisen uhkasakon vallitessa. Facettomillekin siis tiedoksi, että pyykkinaru on tässä yhteisössä kielletty, joten siinä saa roikottaa vain kynttilöitä. Tai siis niitä nyt roikotan, sillä suomalainen sisu ei viitti sitä narua poistaakaan.

Operaatio Kata kuntoon etenee hitaanpuoleisesti ja olen oppinut keksimään ihan uusia verukkeita sille, miksi en lähde lenkille. Kyllähän punapään on pysyttävä sisätiloissa silloinkin kun UV-indeksi on korkea. Eli siis astekosta 1-11 kaikki  yli vitosen on korkeaa ja tämän logiikan mukaan tähän mennessä on ollut tasan 4 lenkkipäivää. Tästä yksinkertaisesta syystä en voi myöskään mieheni kera alkaa golfaamaan, sillä sisu ei riittäisi olemaan se huonompi osapuoli ja aika kehnosti sisätiloissa voi kyseiseen lajiin kuuluvaa osumatarkkuutta harjoitella.

Punttisalilla en voi väittää käyväni inspiroivan ilmapiirin ja kannustavan ympäristön tai houkuttelevan saunan takia, käyn siellä 3-4 kertaa viikossa siksi, että se on maksettu! Se, mitä siellä sitten saan aikaan, on kovasti riippuvaista kunkin päivän verukkeista: väsyneellä alaselällä ei voi tehdä mitään raskasta, samoin, jos illalla on taiji, tai jos aikoo mennä lenkille, niin ei kannata rehkiä liikaa. Ja sit voi lopettaa, jos äänikirja loppuu tai useammin virta loppuu iPodista ja niinä päivinä kun musiikin volyymi on kaksitoista astetta yli maksimin ei pysty kuuntelemaan eli ei myöskään kovin kummoisesti reenaamaan. Ja venyttelyt kannattaa toki jättää kotiin tehtäväksi, sillä salin kuluneet ja haisevat jumppamatot ovat iljettäviä ja kotona on pehmoinen kokolattiamatto.

Ja jos päivän venyttelyt ovat tekemättä, niin ne voi tietenkin tehdä samalla kun katsoo telkkaria! Mutta TV:n puheesta ei saa selvää (laittamatta volyymia kaksitoista yli tapin), jos tiskikone on päällä (siis olohuoneen telkasta ja makkariin sitä ei ole vielä hankittu) eli samantien voi selata kuponkilehtiä ja tarkistaa minkälaisia kuponkeja voisi sähköpostista tulostaa laukkuun unohdettavaksi. Ja venytellä voi sitten huomenna, kun on paremmin aikaa. Lenkillekään ei voi enää illalla lähteä, kun jonkun täytyy olla lapsen kanssa kotona! Juu, sen 15-vuotiaan.

Tänään olen tokikin käynyt lenkillä (koska UV on siis enää 5 eli keskinkertainen ja lämpötila varjossa 24) silläkin uhalla, että illalla on vielä taiji-reenit. Olen käynyt myös maailman parhaalla hierojalla ja todennut, että paljon enempää tukossa ei naisihminen voi olla, joten sopii toivoa, että se kävisi liikunnallisesta motivaattorista. Vaikka todennäköisempää on se, että kaikki tämä tukkoisuus enemmänkin estää liikkumisen, sillä huonosti se moottorikin naksuttaa, jos öljy puuttuu. Tai mikälie mäntä on tukossa tai starttimoottori lauennut. Eli korjaamollehan se on mentävä ja siitä sitten taas uuteen nousuun. Voitaisko sopia, että nyt tämä alkuvaiheen stressi/väsymys/tekemättömyys-vaihe olisi ohitettu ja kohta energia alkaisi pursuta korvista? Sillä korjaamoni osaa laskuttaa melkoisen massiivia summia ja viime vuoden (viralliset hoito)tienestini on pianaikaan kulutettu.

Vaikka eihän mulla ole mikään kiire mihinkään ja siellä se hierojakoulu edelleen odottaa vaikken ole tikkua ristiin laittanutkaan. Mutta sen opin, että maailman paras hieroja (Paula Edmund) on tämän aiemmin bongaamani hierojakoulun perustaja (joskin jättänyt opetushommat nykyään muille) ja opettaa erinomaisia neuromuskulaarisia taitojaan viidentoista vuoden kokemuksella työntekijöilleen. Sitten kun on sen koulun käynyt, luvan saanut ja päässyt Paulalle töihin.

Siinä sitä oppimista suomalaiselle jäsenkorjaajalle, sillä Paula rutkutti lapaluun paikoilleen ja aukaisi nikamalukon maatessani plintillä! Ja siihen ei tämä jäsenkorjaaja pysty. Vielä. Mutta olkaapa niin ystävällisiä ja kysykää kahden tai kolmen vuoden kuluttua, miten se tapahtuu!

P.S. Edellyttäen, että pääsen siihen kouluun. Edellyttäen, että joku maksaa sen koulun. Edellyttäen, että... niin no: koulu ei siis ole Suomessa?! Tää on niin rasittavaa pohdittavaa, etten jaksa lähteä mihinkään lenkille.

Kotiäidin elämää vol. 2

Miksi kellon pitää soida joka aamu kello kuusi, vaikka vietän sapattiani, lomaa, ylimääräistä aikaa? Saamarin Amerikkalainen koulusysteemi, joka imee lapsesta kaiken mehun pakottamalla nousemaan jo kello 6 ja teettämättä monta tuntia kotitehtäviä lähes joka päivä (siis myös amerikankieliset saavat tämän kunnian eikä kyseessä ole kielipuolen ominaisonglema).

Punttisalilla ei ole ruuhkaa.  Edessäni olevassa vehkeessä käpyttää se punapaitainen herra, jonka lonkat ovat täysin tukossa ja alaselän nikamat todennäköisesti jo luutuneet yhteen. Ihmeesti se jaksaa, mitähän lienee saanut tropiksi ja kuinka monta kertaa kuukaudessa mahtaa käydä kiropraktikolla? Siivoojana on tänään se rouva, joka löntystää paikasta toiseen ja huiskii desinfiointiainetta ilmaan yrittämättä edes näyttää siltä että tekee jotain hyödyllistä. Säälittää nuo ihmiset, joiden kanssa se puhuu jotain kymmenen minuuttia kerrallaan... mutta voihan sen ajan niinkin kuluttaa, sillä reeni ei luista.

Nuori personal trainer tyttö taas kerran opastaa viiskymppistä rouvaa tekemään jalkakyykkyjä ottamatta huomioon sitä, että täälläkin rouvalla on vahva etukumara ja vasen lonkka kiertää eteen niin mojovasti, että tuloksena on sataprosenttisesti polvivaiva ja kuntoilu loppuu siihen. Rouva siis "ontuu" vasenta lonkkaa, mutta sitä ei varmaan ehditä opettaa viiden kuukauden koulutuksen aikana.

Kotimatkalla poikkean Teeterissä ilman minkäänlaista kuvaa siitä, mitä laittaisin ruuaksi. Tahkoan puolen kilometrin pituisia käytäviä ja kiroan mielessäni, että mustikkakuormaa ei ole vielä purettu... eilisiä en tohdi huolia, sillä niissä on puolet jo mössönä. Pitää kai sitten hakea torilta illalla jotain tuoretta, jos jaksaa. Kotona huomaan, että kinkku on loppu eikä sitä sulatejuustoakaan enää ole kanakastikkeen mausteeksi, joten tulee mautonta ruokaa. Sama se kai sitten. Näillä mennään.

Kukaan ei ole kommentoinut mitään facebookissa ja gmail on täynnä mainoiksia ja kuponkeja. Ei sitten, täytyy varmaan lukea kirjaa. Edelleen tuntuu oudolta tarttua kirjaan keskellä päivää, sillä romaanien lukeminen on oikeasti lomapuuhaa ja päivällä kuuluu tehdä jotain järkevää, hyödyllistä ja tuottavaa. Äänikirjojen kuunteleminen sujuu paremmin, jos samalla lähtee kävelylle tai venyttelee... tulee edes hoidettua itseään. Muutenhan tämäkin päivä menee ihan harakoille. Onko minustakin tullut tällainen hyödytön, laiska lorvi? Pian alan varmaan ruikuttaa, kuinka sattuu sinne tai tänne ja masentaa. Elämässä täytyisi olla jokin tarkoitus! Opettelisko leipomaan jotain? Ei viitsi, kun tulee sitten taas syötyä liikaa.

Pyykkikone piippaa juuri, kun olen päässyt kirjan alkuun. Ei millään viitsisi lajitella pyykkejä narulle ja kuivuriin. Matkalla koneelle huomaan taas yhden hämähäkin ja raivo kiukku nousee korviin: olenko mä joku s---nan ötökäntappaja? Raidia kehiin ja imuria perään... ne seitit sieltä sälekaihtimien takaakin on putsaamatta. Tiskikoneen tyhjentäminen ottaa aivoon: voisko joku muu edes joskus vaivautua sen tyhjentämään? Sullon perunankuoret viemäriin ja laitan uunin päälle. Enää ei kannata tarttua kirjaan, sillä neljänkymmenen minuutin päästä pitää lähteä hakemaan likkaa koulusta. Ei vieläkään mitään facessa; ei edes ketään, jonka kanssa voisi keskustella, ole paikalla. Sähköposti näyttää mainoksia. Pöydällä on pino papereita, jotka pitäisi lajitella. Lipaston laatikossa on suloinen sekamelska käännettäviä juttuja, jos siis joskus jaksaisi alkaa oikeesti miettiä tulevaisuutta tässä maassa. Ei huvita. Alkaisi edes sataa, niin voisi sulloa itsensä peiton alle. En kurkista postilaatikkoon kunnei siellä kuitenkaan mitään ole.

Lapsi syö, avaa telkkarin ja ryhtyy tekemään läksyjä. Ei tarvi auttaa, mee pois. Mies tulee töistä ja lähtee golffaamaan. Surffaan kirjaston sivuilla melkein kaksi tuntia keräämässä äänikirjoja muistilistalle (sieltä ne voi sitten kännykällä napsia).  En osaa päättää lähdenkö vielä kiertämään järven (illansuussa ei enää voi vakuuttua, että UV-indeksi on liian korkealla) vai menenkö suihkuun ja katson ehkä jakson Grayn anatomiaa (se on sallittu vasta 7 jälkeen!). Tartun anatomian kirjaan ja katselen vähän aikaa aivoja: kuinkahan nopeasti looginen päättelykyky alkaa murentua, jossei sitä käytä? Pitäis ihan tosissaan alkaa punnita vaihtoehtoja ja tehdä jotain. Saada aikaan. Tehdä päätöksiä tulevaisuuden suhteen.


Nukkumaan mennessä aivot taas rauhoittuvat: ei mun tarvi. Eikä ole pakko. Mä saan vaan olla vielä huomenna ja ensi viikollakin! Mä olen kotiäiti.

Haaste

HAASTE 2.10.12

 

1. Mitä näet lähimmästä ikkunasta juuri nyt? 

  Hikisen ilman, puita ja sinistä taivasta sadepilvien purjehtiessa auringon editse.

 

2. Mitä näet peilistä?

 Värikkäät vaatteet, jotka valitse päälleni joka päivä.

 

3. Kuinka kauan olet blogannut ja miksi?

 7 vuotta. Aluksi oppiakseni ja nykyään, koska se on minulle tärkeää ja kivaa.

 

4. Mitä asioita blogissasi et käsittelisi / paljastaisi?

 Toisen ihmisen asioita. Enkä julkaise ihan kaikkia omianikaan.

 

5. Bloggaajana varmasti itsekin luet muiden blogeja, vaikka et noita bloggaajia ole itse tavannut. Mitä luulet, kenen bloggaajan kanssa juttusi kävisi livenäkin kaikkein parhaiten yhteen?

 Ehdottomasti Kotivinkin Roope Silvastin! Hänen kirjoitustyylinsä uppoaa niin.

 

6. Mitä elämässäsi tekisit toisin, jos voisit?

 Hmm... En kai mitään. Lähtisin töistä aikaisemmin.

 

7. Voisitko tässä iässä muuttaa ulkomaille?

 Öö... Ihminen on kummallisen sopeutuvainen. Siis kyllä voisin!

 

8. Mitä mieltä olet huuhaa-kriittisyydestä?

 Olen erinomaisen huuhaa-kriittinen. 

 

9. Mitä terveys sinulle merkitsee? 

Paljon. En varmaan edes oikein ymmärrä kuinka paljon. Olen terve, mutta tasapaino monien asioiden suhteen on vielä hakusessa. 

 

10. Mikä on elämän tarkoitus?

Oppia ja kasvaa sen mukana. Enkä tarkoita (välttämättä) auktoriteettien määrittelemää oppimista. 

 

11. Jatka lausetta: Onni on... 

..nykyhetken tajuaminen.

Kotiäidin elämää vol. 1

Kelloni soi arkiaamuisin kuudelta, joten keplottelen itseni ylös sängystä kiukkuisena noin kymmentä yli. Teen teini-ikäiselle, ei-niin-aamuvirkulle, lapselleni aamiaisen valmiiksi ja pakkaat eväät ja vesipullon kassiin. Siis todellakin laitan kaiken valmiiksi, jotta jollain konstilla olisimme valmiina lähtemään viimeistään 6.50. Tänään sekään ei riittänyt, ja tyttäreni ohella neljäsosa Ardrey Kelliläisiä myöhästyi koulusta, sillä sateen vuoksi autojono oli kymmenen minuuttia tavallista pidempi.

Kello 7.20 olen siis punttisalilla haukottelemassa äänikirjan kera ja tuskailen, kuten muinakin salipäivinä, sitä, että vaikka jokaikisellä salillakävijällä on oma iPod/Pad/Phone, jolla kuuntelee joko musiikkia tai jotain muuta sivistävää, niin typerryttävä 80-luvun musiikki raikaa viidensalin desibelin voimalla. Kannattaa siis ostaa sellaiset kunnolliset korviin tungettava kuulokkeet, jos haluaa saada äänikirjastaan selkoa! Toinen salilla ärsyttävä asia on se, että tuuletus pelaa niin, että tukka lähtee eli kannattaa myäs pukeutua pitkähihaiseen, jotta tarkenee (unisena) polkea kuntopyörää.

Hui hai, kunnollinen velvollisuus tulee siis hoidettua puoli yhdeksään mennessä, joten on koko päivä aikaa "vain itselle". Koska kuitenkin haluan kutakuinkin tietää mitä maailmassa tapahtuu, niin lehden lukemiseen ja Suomitietojen päivittämiseen kuluu ainakin tunti ja kaksi kuppia kahvia. Eli se kakkosaamiainen, sillä kello 6.30 syödyllä hedelmäsalaatilla ei kovin pitkälle jaksa. Varsin usein kakkosaamiainen kuitenkin lykkääntyy, sillä säästäväisenä ihmisenä pyrin hoitamaan ruokaostokset samalla matkalla kun kerran olen liikenteessä.

Harris Teeteriin ei kuitenkaan kannata mennä ennen yhdeksää (vaikka kauppa on toki auki 24/7!), sillä kuormanpurut ovat siinä vaiheessa, että tuoretta leipää ei vielä ole ja liha/kalatiskit ovat kiinni. Jos taas sattuu olemaan kirjasto- tai greenwaypäivä, niin silloin kannattaa ehdottomasti poiketa Trader Joelle, joka on ehdoton suosikkini. Se on paljon paremmin hallittava ruokakauppa ja löydän sieltä kaiken tarvittavan, vaikken kanta-asiakas Teeterin tapaan olekaan. Perjantaisin, jolloin tapaan Sophien, poikkean uudessa Whole Food marketissa, joka on upea, paras ja kallein. Sinne on kuitenkin yli 10 mailia matkaa eli vartavasten ei tohdi lähteä. Varta vasten lähden kyllä Earth Fareen, varsinkin jos tarvitsen hennaa, saippuaa tai muuta kosmetiikkaa, mutta se onkin tuossa kivenheiton päässä.

Tiistaisin on tori (Farmers Market) punttisalin ja koulun puolessavälissä ja keskiviikkona tuossa lähempänä, joten tämäkin täytyy ottaa huomioon, kun päivän ajokilometrejä suunnittelee! Jos tori ei koulumatkan varrelle osu, niin torimyyntipiste on myös Providencen ja Ballantyne Commonsin kulmassa, joten siihen voi poiketa jos käy Arboretumissa (mm. Barnes & Nobles ja Walmart) tai lenkkeilemässä Weddingtonin tai Matthewsin puolella. Tai jos on asiaa 485:n sille puolen.

Useammin on asiaa 485:n tälle puolen, missä on lähi Mall (Carolina Place), BJ's (ainoa kauppa, jonne leikkelen kuponkeja ja unohdan ne sitten taskuun) ja Rock Hill. Siis keskustan suunta. Jos Mallille, joka oikeasti sijaitsee Pinevillen puolella, aikoo mennä, on oltava vähintään kolme asiaa! Mutta ne on suhteellisen helppo keksiä, sillä samalla suunnalla on mm. WorldMarket (sieltä saa mm. lakritsia, jota en koskaan osta) ja Black Lion (sisustustaivas, josta en ole vielä mitään ostanut) ja consignment antiikkikauppa, jossa käyn haaveilemassa huonekaluista. Tämä kaikki vaatii siis suunnatonta suunnittelua, jotta ajokilometrit saa pysymään kutakuinkin hallussa. Ja jos mielii tankata Etelä-Karoliinan puolella (siellä on halvempi vero), niin sen täytyy tapahtua salipäivänä, jos on asiaa Walmarttiin (etelä-Karoliinan Walmartti on suorastaan suunnaton) tai kierrätyspisteeseen, joka on kyllä Pohjoisen puolella, mutta aivan siellä rajalla.

Keskusta-autoilut ovat siis kotiäidin luksuspäiviä, jollainen täytyisikin jälleen itselleen suoda. Ilokseni olen myös jo oppinut, miten keskustaan pääsee käyttämättä 485:ta ja 77:aa, mutta tämän täytyy sitten ehdottomasti tapahtua kello 9.30-15 tai iltahämärissä eli ruuhkattomaan aikaan.

Ei-niin-luksuspäivänä kotoa löytyy vessoja siivottavaksi, pyykkikone pyöritettäväksi ja lattioita luututtavaksi. Tai no, paremminkin hämähäkkejä tuhottavaksi ja ötököitä säteilytettäväksi. Pikkuhämähäkit ehtivät yhdessä yössä kinostaa pation tuntemattomaksi ja makuuhuoneiden lattianrajat on imuroitava ja katonrajat pyyhittävä harva se päivä. Tai no, voihan niiden hämähäkkienkin kanssa elellä, mutta silmä on oppinut näkemään ainakin ne isommat otukset aika herkästi ja ötökkäjahti on jokapäiväistä. (Tänään löytyi joku miljoonajalkainen soppakauhalaatikosta, mutta se oli jo kuollut.) Meiltä löytyy hämähäkintapposuihketta (niille isoille, joita ei pysty jaloin sotkemaan) vessan ja pyykkihuoneen kaapista ja pienemmät ötökät seitteineen uppoavat pikkuimuriin.

Teinin kotiäidin elämän parhaita puolia on ehdottomasti lukeminen. Yritän joka päivä lukea jotain järkevää (jäsenkorjausoppaat, anatomian kirjat, "näin tulet hyväksi ihmiseksi"-oppaat), kuunnella jotain vähemmän järkevää (audible kirjat englanniksi, enimmäkseen dekkareita, mutta myös jo kaunoisampaa kirjallisuutta) ja etsiä tietoa/osallistumismahdollisuuksia netistä. Kahvitauoille suon hetkiä suomenkielisten lehtien parissa (ISO KIITOS ystäville, siskolle ja entisille opiskelijoilleni runsaista mahdollisuuksista tähän!) ja olen koukussa täysmaidosta tehtyyn French Vanilja luomu-jogurttiin. Ja kai tämä kirjoittaminenkin on mainittava; parhaita hetkiä ovat chattailyt kummityttöjen kanssa!

Silloin tällöin iltasella tulee kivasti analysoitua erilaisia tekstejä ja kerrattua psykologian lainalaisuuksia. Siinä samalla ruokin lapsosen, kuuntelen mitä päivän aikana on tapahtunut ja päivittelen sitä, että läksyjä tehdessä on aina tv auki... no niin taisi olla minullakin aikanaan. Onneksi takapihalla tarkenee istua lueskelemassa, silloin kun meteli ottaa päähän. Netflix on siitä kiva, että sieltä voi katsella tv-sarjoja, mutta toistaiseksi useammin tulee lähdettyä kiertämään järvi (20 minuutin kävely naapurustossa) ja onneksi Taiji-tunnit on kahdesti viikossa.

Viikoille tulee usein myös (lounas)tapaamisia, hoidettavia asioita (auton öljynvaihto odottaa), koulujuttuja, hoitohommia (sekä hoidossa käyntejä että hoidettavia "asiakkaita"), miniluentoja tai muita ryhmätapaamisia, joita bongaa vaikka MeetUpista. Niitä voi onneksi säädellä, sillä syksyn ensimmäinen flunssa-aalto käväisi jo kylässä. Elokuviin menoa olen suunnitellut jo muutaman viikon ja monta museotakin on edelleen käymättä, kun ei kaikkea ehdi. Ja on siis otettava huomioon se, että koulun pihalla on oltava 2.15 (tai 3.00 tai 3.30) sillä lapsosella ei toistaiseksi ole muuta keinoa päästä koulusta kotiin kuin äiti.

Lauantaina oli leipomispäivä ja yritän muutenkin tehdä oikeaa ruokaa, sillä koulussa lounas on usein eväsleipä ja omena ja/tai sipsipussi. Toki muutakin olisi tarjolla. Perjantaisin on ollut tapana käydä ulkona syömässä koko perheen voimin ja ehkä kerran viikossa käyn lounaalla jonkun kanssa. Telkkaria suostun tuijottamaan iltasella tunnin tai puoltoista ja nukkumaan on mentävä viimeistään kello 9. Sillä se kello soi taas kuudelta...

Parasta ja tuskastuttavinta tässä on kaikessa on se, että kerrankin on aikaa olla itsensä kanssa. Hyvänä päivänä se on kuin lottovoitto: ei ole kiirettä mihinkään (paitsi sinne kouluun sitten kahden jälkeen) ja voi keskittyä asioihin, joita ei ole ennen ehtinyt tehdä. Liikkuminen ja lenkkeily ei ole poissa illan lyhyistä tunneista ja tiedät mitä lapsellesi kuuluu. Pystyt myös auttamaan läksyissä (juu, en matikassa) ja hemmottelet kakaran piloille passaamalla ruuan eteen. Huonona päivänä mikään ei suju, etkä voi purkaa työkaverille kuinka kaikki menee päin mäntyä. Ei myöskään tarvitse olla pirteämpi kuin on, sillä itseään on aika vaikea huijata tässä asiassa. Itsestä on myös kiinni se, mihin menee ja milloin, tai meneekö.

Jonkinlainen tasapaino (tähän hetkeen) lienee omalta osaltani löytymässä, sillä seinillehyppelypäiviä ei ole vähään aikaan ollut. Olen saanut tehdä muutamia hoitoja ja puhua jäsenkorjauksesta; en kuitenkaan ole vielä viitsinyt kääntää materiaaleja englanniksi. En ole ehtinyt. Olen löytämässä teinin kotiäitiyden parhaat puolet eli hitaamman elämän ja yritän pitää siitä kiinni kynsin ja hampain. Tutustua tähän tapaan elää ja oppia elämään täällä suuressa maailmassa. Jos on tähän asti kiiruhtanut, niin nyt voi elää vähän hitaammin. Pysähdellen ja akkuja lataillen.

Jos vaikka siinä sivussa löytäisi oman itsensä.