tiistai 1. tammikuuta 2013

Jotain odotettavaa uudeksi vuodeksi?

Vuosi sitten vuosi vaihtui melkoisen sekavissa tunnelmissa. Olin kovassa flunssassa (jollaisesta ei tällä kertaa ole tietoakaan: kop kop) ja pyristelin tulevan muuton kourissa. Kovin moni ei vuosi sitten suuresta elämänmuutoksestamme vielä tiennyt, ja ne jotka tiesivät, olivat varmaan yhtä epäuskoisen sekavassa tilassa kuin minäkin. Voin kertoa, että jollainenkin sekavuustila jatkuu edelleen kohta kuuden täällä vietetyn kuukauden jälkeenkin.

Elämä muualla on tavallaan kuin eläisi lasikuvussa, jonka pinnaasta heijastuu monia elämyksiä, tunteita, fiiliksiä, tekemisiä ja tekemättömyyksiä. Välillä itseä ympäröivä kupu on kovasti tuhruinen ja jopa naarmuinen, mutta välillä taas liiankin kirkas, kun kaikki tuntuu tunkevan läpi. Mutta silti siinä välissä on se lasi, jonka läpi ei oikein pääse vielä lopullisesti koskemaan mihinkään, eikä näinollen mikään tunnu miltään. Tai tuntuu kovasti kaikenlaiselta, mutta sen lasi läpi!

Kuullostaa varmaan hassulta, mutta edelleenkin tulee hetkiä ja kokemuksia, jolloin ensin täytyy mielessään selittää asia jollekin suomalaiselle ystävälle, jotta voi itsekään oikein käsittää. Pääsääntöisesti selittelen autolla ajaessani reittejä ja karttavaistoani lähinnä siskolleni, mutta myös Terhille, joka on siis käynyt täällä ja näinollen "ymmärtää" mistä puhun. Nukkumaan mennessä välillä kertaan mielessäni, keitä kaikkia ihmisiä täällä tunnen, jotta voin vakuuttua, että kupuni ulkopuolellakin on minulle kuuluvaa elämää. Kenelle itse soittaisit hätätilanteessa (parhaalle ystävälle, opiskelukaverille, työtoverille...), jos oma perhe ei olisi tavoitettavissa?

Kuvusta on myös paljon hyötyä. Sen alla voin - ja saan - olla tyystin suomalainen! Minun ei tarvitse yrittää kuulua tänne (ainakaan vielä), vaikka jokapäiväisen elämän rutiini siis soljuukin täällä ihanan rauhallisena. Perusasiat ovat täällä ja elämäni on (tyytyväisen) rauhaisaa, mutta siis täällä kuvussa. Jossain sen ulkopuolella on kuitenkin se oikea maailma, oikea Jenkkilä,  johon en saa mitään yhteyttä. Tai siis olen luonut monia yhteyksiä, mutta ne joutuvat koko ajan kulkemaan sen kuvun läpi ja lasipinnoite hioo pahimmat särmät. Onnekseni. Vastaavasi Suomen ympärille on alkanut kehittyä hattarapilvinen höttö, jonka alla kaikki on paljon paremmin. Tämä ei tarkoita, että kovasti kaipaisin  juurikaan mitään ASIAA tai asianlaitoja Suomesta.  Enkä toisaalta vielä mitenkään inhoa tätäkään maata. Mutta minäpä olenkin turvassa lasikuvussani.

Uusi vuosi tuo taas paljon uusia asioita, joista kovasti iloitsen. Tytär aloittaa viikon kuluttua autokoulun ja saa ajoluvan helmikuussa. Tätä varten olemme parkkipaikoilla jo kovasti harjoitelleet ja mielessä on pyörinyt oma ajohistoriani alkuvaihe, jolloin enoni minut ajajaksi auttoi. Olin tuolloin 2 ½ vuotta tytärtäni viisaampi ja jokin on minua suuremmilta vahingoilta varjellut. Toivottavasti osaan oikealla tavalla opastaa vielä seuraavan vuodenkin, sillä liikennettähän täällä riittää. Oma koulunikin alkaa sitten maaliskuun puolivälissä 45 minuutin ajomatkan päässä, joten suojaavalle kuvulle on kovasti käyttöä.

Jossain vaiheessa keväällä alkaa myös oikean, oman kodin etsintä. Siinähän sitä suojapleksiä sitten onkin! Omaan (tai no, pankin) taloon voi ladata kaikki tähänastisen elämän saavutetut ja saavuttamattomat unelmat. Kerroksia, verhoja, huonekaluja, takapihoja, katoksia, (communityn) uima-altaita, vierashuoneita... siis melkein mitä vaan lojumaan sinne kuvun alle. Maan tavan mukaisesti isosti, mutta suomalaisittain järkevästi. Mikäs sen mukavampaa!

Oikeasti rohkea ihminen alkaisi tässä vaiheessa rikkoa lasikupuaan, mutta minä taidan vielä vähän aikaa pysytellä täällä turvassa. Tarkkailla täältä elämäni hyviä ja vielä parempia puolia. Pysytellä hivenen syrjässä, sillä tässä maassa toinen vaihtoehto näyttäisi olevan yltiöpäinen toisessa ääripäässä kohkaaminen. Se, että pitää kovaa meteliä ei välttämättä auta ketään. Tai auttaa se markkinavoimia myymään yhä enemmän tuotteita, joita kukaan ei tarvitse, mutta kaikkien on pakko ostaa. Vaan itsepä tämän kuplani puitteissa voin vielä määritellä miten elän ja mitä tavoittelen.

Mutta sen verran takkeliksi tämä lasikupu on muotoutunut, että sen rikkominen vaatisi kovasti uskallusta, vaikka muuttaisin takaisin Suomeenkin. Toiset kutsuvat tätä viisastumiseksi, kasvamiseksi tai elämänkokemukseksi, mutta minäpä sanon mitä se oikeasti on: itsensä lokeroimista suhteessa elinympäristöön. Se, että koko maailma on tässä näppäimistöllä, ei tee asiaa yhtään helpommaksi. Jokapaikkaan ei ehdi tahi yllä, joten parempi pysyä omassa ympyrässään. Ehkä yrittää puhaltaa kupuaan hivenen entistä suuremmaksi, jotta saisi edes omat ajatuksensa mahtumaan sisään.


Erinomaisen kyseenalaistavaa vuotta 2013; rikkokaa rutiineja rakkaat ystäväiseni!

lauantai 22. joulukuuta 2012

Joulun odotusta vieraalla maalla

Joulun lähestyminen on tämä vuonna ollut tavallista kaukaisempi ajatus, vaikka onkin tunkenut jokaisen aistin kautta sisään jo viimeiset kaksi kuukautta. Ensinnakin siksi, että minulla ei ole varsinaisesti joululomaa, koska en käy töissä, josta sitä lomaa voisi ottaa. Siksipä lasken tässä kohden työkseni heräämisen kello 6 eli olen kuin olenkin lomalla vielä kymmenisen päivää. Koulu eli kello kuuden herätykset jatkuvat taas 2.1.

Toiseksi tämän hetkisestä elämästäni puuttuu muutama varsin jouluinen elementti: pakkanen, takkatuli ja läheiset ihmiset. Pakkasta en kuitenkaan elämääni kaipaa, enkä vissiin sitä takkatultakaan kovin intohimoisesti, sillä en ole saanut aikaiseksi soittaa kaasuyhtiöön, jotta tulisivat takkamme päälle kytkemään. Läheiset ihmiset taas saisi luokseen skypettämällä, tai edes joulukortin lähettämällä, mutta siinäkin olen ollut kovasti laiskanlainen. Mutta siihen(kin) on (teko)syynsä.

Kuusi meille hankittiin jo reilua viikkoa ennen joulua, sillä minua peloteltiin, että kuusimyyjät häipyvät viikonlopun jälkeen enkä uskaltanut ottaa kuusettomuuden riskiä. Samassa hössäkässä laitoimme myös yhden sarjallisen jouluvaloja pihapensaisiin ja koristelimme takanpäällisen tontuilla ja muilla hörsäkkeillä. Ostinpa Harris Teeterista kolme piskuista joulusukkaakin, jottei aivan muukalaisia oltaisi, mutta varmuudeksi ripustimme myös Suomen lippuja koivumetsikköömme.

Mies harjoittelu imelletyn perunalaatikon tekoa jo muutama viikkoa sitten ja itse opiskelin, että lanttu on paikalliskielellä rutabaga ja tuollahan ne laatikot nyt odottavat maistajaansa. Kinkku löytyi kaupasta, vaikkakin siis kypsänä ja valmiiksi siivutettuna eli ei tarvitse keskellä yötä herätä kinkunmaistajaisiin. Se siitä perinteestä sitten. Myös vihdat joulusaunaan on jostain syystä hankkimatta, mutta muuten jouluruoka menee vanhan kaavan mukaan: piparitalo on tehty ja muistin sitten ne tortutkin, joita varten jouduin keittelemään hillon ihan itse. Silliä ja lohta saa täältäkin sekä aivan ihania jouluruusuja, ja -tähtiä olisi isoja ja vielä isompia kaikissa väreissä.

Minä olen myös aina ollut ehdoton joululauluihminen ja kävinpä joulukonserteissakin; ensinnä paikallisen sinfoniaorkesterin versiossa ja sitten Ardrey Kellin High Schoolin kuorojen loistavassa talvikonsertissa. Isossa koulussa on paljon lahjakkuuksia ja loistavat kuorot! Poikien kuorossa on liki kuusikymmentä laulajaa, joten voitte kuvitella, että ääntä lähtee. Bonuksena yksi pojista lauloi minn ehdottoman joululaulusuosikkini Oi jouluyö. Tyttöjen kuoroja taas on useampia, toinen toistaan taitavampia; näistä esityksista saan nauttia vielä monta vuotta.

Verkosta löytyy sitten myös se jouluradio, jota kovasti olen kuunnellut sekä Suomessa että myös täällä. Aloitin pari viikkoa sitten muutama laulu kerrallaan ja olen jo edennyt siihen pisteeseen, että kaikki muu jo menee kuivin silmin, mutta Sylvia joululaulu (sinne Suomeeni kaukaisehen) saa hanat aukeamaan. Heti kun pystyn senkin kuuntelemaan, niin olen valmis soittamaan koto-Suomeen. Odotelkaa soittoani siis vuoden kuluttua.


Rauhaisaa ja rentouttavaa joulunaikaa kaikille rakkaille Suomeen!



keskiviikko 12. joulukuuta 2012

Jouluvaloista

Tytär on sitä mieltä, että meillekin pitäisi hankkia jonkinlaiset jouluvalot, koska kaikilla muillakin on. Varsinkin, kun emme ole hankkineet edes joulukuusta vielä eli kovasti myöhässä ollaan. Ainoa haaste asiassa on, että en suin surminkaan osaa päättää kaikkien värillisten, ledillisten, vilkkuvien ja ns. perinteisten välillä. Varsinkin, kun olisi tiedettävä mihin ne ripustaa, montako mitäkin pituusmittaa sarjassa pitäisi olla vai ihanko mattoa hankkisi? Ja millä ne sinne puuhun tai katonharjaan kiipeää?

Ja olisihan se mautonta tyytyä valoihin, sillä porot, joulupukki, tonttulauma ja kolme lumiukkoa voisi olla mukavia. Kunhan ensin on asetellut sen seimihäkkyrän paikoilleen. Junasysteemikin on varsin yleinen ja sitten sellaisia valaistuja karkkitankoja käytävän molemmin puolin. Enkä ole vielä hankkinut edes kransseja jokaiseen ikkunaan tai havuköynnöstä portinpylväisiin/katoksen palkkeihin. Punaisia rusetteja ei ole ikkunoissa, eikä edes postilaatikkoamme koristamassa, joten postinkantajamme katsoi parhaaksi jo hyvissä ajoin lähestyä meitä kortilla, johon on präntätty hänen osoitteensa. Kuinkahan suurella summalla on hyvä muistaa postinkantajaa, joka jouluu tunkemaan suomalaisen A4-kokoisen postin jenkkiläiseen, puolta pienempään postilaatikkoon?

Ideoita ja inspiraatiota on viime viikko haettu naapurustosta ja kävästiinpä asiaankuuluvalla visiitillä myös McAdenvillessä eli virallisessa joulukaupungissa (sori vaan Turku!) inspiraatiota hankkimassa. Auton katolle voisi tietenkin virittää, jossei nyt poroa kelkkoineen, niin ainakin valot tai Petteri Punakuonon nenän ja sarvet. Laiskempi tyytyy kranssiin tai rusettiin etuspoilerissa.

Kävin myös kv-ryhmän naisten pikkujouluissa tai oikeammin luncheonissa eli nyt tiedä myös miten talo tulee sisältä koristella. Tai siis, jos on asianmukainen talo (vierasolohuone, aula, sali, pikkusali, olohuone, keittiö, keittiön seurustelunurkkaus, breakfastnurkka, allashuone [ei siellä ei ole allasta, se on jossain muualla] ja sitten tietenkin privaattitilat yläkerrassa). Aulassa mieluusti kristillinen asetelma, keittiössä tonttuihin perustuva systeemi, olohuoneessa joulukuusi ja enkelikuvaelma, vessassa jouluverhot ja pyyheliinat samaa sarjaa, mutta allashuoneen voi jättää joulukoristelematta (siellä oli hieno vanhojen autojen kokoelma, flipperi ja kiinalainen lipastosysteemi). Mutta tämä on siis minimivaatimus talosta, jonne pystyy helposti istuttamaan noin 60 naista (ylen)syömään ja juttelemaan!

Juhlat oli oikein mukavat ja ruoka oli erinomaisen maittavaa ja yltäkylläistä; samaa voi sanoa monista joulukoristehökötyksistä, jotka joulunaikaa valaisevat. Kaupoissa joululaulut ovat soineet jo monta viikkoa ja pelkästään kuusenkoristeita myydään Tampereen Stockmannin yhden kerroksen kokoisissa osastoissa. Yllättävää tässä kaikessa on se, että kaikkeen tottuu, eikä kaupassakäynti ole ollenkaan niin ahdistavaa kuin vaikka em. tamperelaiskaupassa. Katselen nimittäin edelleen ällistyneenä sitä tavaramäärää, jonka (nais)ihmiset kasaavat kerralla ostoskärryihinsä. Ihmettelen myös edelleen sitä, ettei ole minkäänlaista "mihin tungen nämä hiostavat ulkovaatteet" -probleemaa.

Ja olen myös oppinut tykkäämään siitä hilipölöpaliheppulista, joka pilipalittelee Pelastusarmeijan padan vieressä meitä lähimmän Harris Teaterin pihassa. Miten kukaan voi jaksaa olla niin iloinen, puhelias, vitsikäs oma itsensä päivästä ja tunnista toiseen? Sympatioillani voi olla jotain tekemistä sen kanssa, että hän kiltisti alkoi toivottaa kaikille Happy Finland's Independence Day:tä, kun asiasta pikkuisen mainitsin.

Blogin kuvat eivät valitettavasti tee oikeutta kaikille valoille, jotka eivät valoisaan aikaan näy eivätkä pimeässä tallennu kameraan. Myös niista puhalluksilla toimivista härpäkkeitä on vaikea saada kuvaa, sillä puhallus on päivisin pois päältä... Kannattaakin tulla paikan päälle kokemaan joulukoristelun lumo, vai mitä Terhi?























 








Mikään näistä kuvista ei ole meidän pihasta!

maanantai 3. joulukuuta 2012

Kuinka tässä näin kävi?

Vaikka olen muutakin välillä väittänyt, niin kyllä se aika vaan juoksee täällä töröttävän täysikuun alla. Tämä on jo viides täytenä möllöttävä kuu ja sitä ei noinvain ohitetakaan. Kuun bongaa illalla takapihalla ja aamulla kouluun lähtiessä se kuumottaa koko koulumatkan. Myös auringon nousu iskee silmään miltei joka aamu, kun palaan koululta ja laskuja tekee mieli kuvata vähintäänkin joka toinen päivä. Southern sky - on se maailma kaunis!

Fiksummat sanovat, että sitä saa mitä tilaa ja viihtyminen on oma päätös siinä kuin viihtymättömyyskin. Minähän lähdin matkaan sapattivapaa mielessä ja ennakoin, että kovin kauaa en jaksa pelkästään itseni kanssa heilua. Toisaalta mielessä välkkyi kuntoprojekti ja sitä kuuluisaa aikaa itselle; positiivisena mielin myös lueskella ammattikirjallisuutta ja sivistää itseäni. Kaiken yllä leijui kuitenkin jonkinlainen ehkä, kenties ja katsotaan nyt sitten.

Heinäkuu oli kuuma ja sekava. On aika kaoottista, kun ei tiedä missä on, vaikka tietää missä on. Elokuussa jännitettiin koulun alkua ja syyskuu meni siihen totutellessa ja lapsen puolesta jännittäessä. Lokakuussa koulu jo sujui loistavasti ja äidillä oli aikaa tuskastua, tuntea itsensä arvottomaksi ja rypeä pohjamudissa. Olen kovasti yrittänyt tolkuttaa itselleni hitaasti kiiruhtamisen tärkeyttä ja rauhallisuutta, mutta niin se vaan on, että ihmisellä täytyy olla jokin kiinnekohta, tavoite tai pyrkimys. Ainakin minulla täytyy, enkä todellakaan ole löytänyt sitä kuuluisaa hetkessä elämisen taitoa. Vielä.

Marraskuu on siis se kuukausi, jolloin oli tehtävä joitain päätöksiä tulevaisuuden suhteen. Ja niin siinä sitten kävi, että olen yhtäkkiä tuleva opiskelija! Olen juuri sitoutunut opiskelemaan hierojaksi Pohjois-Carolinassa maksamalla ennakkomaksun koulusta, joka alkaa maaliskuussa 2013 ja päättyy huhtikuussa 2014.

Parasta tässä kaikessa on se, että maaliskuuhun on vielä aikaa eli sapattivapaani jatkuu edelleen. Toiseksi parasta on kiinnekohta, jolloin vapaa päättyy ja se, että se päättyy opiskelemiseen. Tämä ei ehkä kuullosta siltä, että olisin jollain lailla hyödyksi yhteiskunnalle, mutta se totisesti tarkoittaa, että minulla on jälleen jotain mitä odottaa. Voin tehdä töitä jälleen huhtikuussa 2014! Onneksi sinne on vielä pitkä aika.

Yhtäkkiä onkin taas kiire opetella gluteenittomia leivontareseptejä, katsoa tanskalainen dekkarisarja loppuun ja järjestää tyhjiä päiviä, jolloin kaiken tämän voi tehdä! Tälle viikolle on luvassa lapsenhoitoa (siis minä hoidan 1-v:tä, maailmankirjoja sekoittava seikka jo sinänsä), pari "palaveria", coctail-tilaisuus, asiakas ja vieras Suomesta. Miten minä tämän kaiken ehdin? Kämppä on siivoamatta ja ulkona paistaa aurinko (luvattu +22 celciusta tälle päivälle) eli ihan pakko ehtiä greenwaylle. Kirjaston sivuille en ole ehtinyt uusia äänikirjoja surffaamaan moneen päivään ja sunnuntainakin piti pyytää mies opettaan tyttärelle autolla ajoa, kun itse olin ystävien kanssa konsertissa (pimeällä ei tohdi ajattaa ja se on siis tehtävä sunnuntaisin tyhjällä parkkipaikalla).

Joulukuu näyttäytyy nostalgisena (joululaulut tuovat kyyneleet silmiin), ihanana (eka vieras Suomesta), lämpimänä (seuraan Pirkkalan lumi- ja pakkastilannetta päivittäin), aurinkoisena (että se paistaa siis joulukuussakin), leivonnaisina (sorghum, tapioca, xanthum), etsimisenä (graavilohi, lanttu, mäti) ja hammaslääkärinä (vielä olisi puhdistus ja kruunun paikallelaitto tänä vuonna sekä tyttären operaatiot). Ja kaiken kruunaa se, että kaupasta saa edelleen tuoreita vadelmia!

Uusi vuosi tuo sitten uudet tuulet ja ehkäpä se kuntokampanjakin käynnistyy taas syöminkien jälkeen.



maanantai 26. marraskuuta 2012

Hieronta hoitotapahtumana

On jälleen aika avautua: tällä kertaa minulle niin läheisistä hieronta- ja hoitokokemuksista.

Olen viimeiset kuukaudet elänyt ammatillista hiljaiseloa, mikä ei suinkaan tarkoita sitä, että en olisi tehnyt mitään. Olen hartaasti suunnitellut tulevaa työelämääni ja pohtinut sitä, mitä en aio tehdä. Eli rajannut asioita, joita sitten ehkä joskus voin tehdä, kun osavaltion vaatiman 650 tunnin koulutuksen ja sen myötä lisenssoivan kokeen suorittanut. Eli saanut nimeni perään kummallisen kirjainyhdistelmän (esim. NCTMB tahi NCBMTB). Ja sitä silmällä pitäen olen kuin olenkin varustanut hoit/työ/vierashuoneenkin ikkunan verhoilla, jotta siellä olisi sitten mukavampaa aikaansa viettää.

Virallisesti en tokikaan tee töitä ja jonkinverran tässä kauhistuttaa se, että Pohjoisessa Karoliinassa on voimassa laki, joka määrää, että hoitotapahtuman yhteydessä asiakkaalta on erikseen pyydettävä suostumus intimiien aluieiden, jollaiseksi mm. iso pakaralihas eli takapuoli eli se osa ruumista, jonne hamstring-lihakset kiinnittyvät, hoitamiseen! Ajattelin kuitenkin uskaltautua sujauttelemaan ihmisiä lakanoitten väliin ja toimia kuten hierojat täällä toimivat: "riisuudu sen verran, kun sopivaksi koet" ja sen mukaan edetään. Ja siis lakanoitten väliin, josta hoidettava raaja sitten yksi kerrallaan kaivellaan siveellisesti näkyville. Ja kinttujen hoitaminen siis päättyy noin 15 senttimetriä polven yläpuolelle, sillä sen jälkeen alkaa vaarallinen alue.

Näin siis isoissa hoitoloissa ja tämä on aika hyvä syy mennä sinne kouluun, jossa sitten oppii, mitä saa tehdä ja miten asiat tulee esittää. Vakiasiakkaiden ja toisten hoitajien kanssa tilanne ei ole aivan näin übersiveellinen, ihminen on ihminen ja hoitaja on hoitaja täälläkin. Näennäissiveellisenä ihmisenä kiinnitin kyllä huomiota myös siihen, että hierojien vaihtohoitotilaisuudessa (meitä oli siis 6 hierojaa paikalla), kaksi nuortamiestä (juu: kovasti oli iloa silmälle) riisuivat itsensä ilkosen alasti sinne lakanan alle (yksi kerrallaan! hyi teitä), kun toinen toistaan hoitivat; me naispuoliset emme aivan yhtä krouvisti toimineet (no ei sinne lakanan alle nähny mitään!).

Elämäni on siis viimeiset viikot ollut pelkkää hierontaa asiakkaan näkökulmasta, sillä onhan se tutustuttava paikalliseen tarjontaan, jotta osaa sitten itse tarjota vielä parempaa hoitoa. Ja olen - käsi sydämellä - sitä mieltä, että kalevalainen jäsenkorjaus on juuri sitä: parasta mahdollista hoitoa. Olen käynyt useamman kerran kiropraktikolla (joka on siis lääkäri-kiropraktikko; kaikki eivät ole), joka osaa erinomaisen hyvin rahastaa. Valitettavasti en osaa sanoa, kuinka hyvin hän osaisi niksauttaa niskani paikoilleen, sillä olen johdonmukaisesti kieltäytynut moisesta kunniasta; selkää saa niksutella, mutta niskaani ei väännetä!

Olen saanut hoidon muutamalta lisensoidulta perushierojalta (siis sellaiselta, joka tekee töitä 5 päivää viikossa 8 tuntia päivässä tappotahdilla) ja hoito on ollut erinomaisen renttouttavaa. Sellaista mitä noilla tuntimäärillä jaksaa tehdä ja mitä kuuden kuukauden koulutuksen aikana ehtii oppia. Käytännössä siis sivelyä (hankausote ei näytä kuuluvan valikoimaan täällä, ei edes swedish massagessa) ja öljyn levittämistä. Parhaat hoitajat kyllä osaavat etsiä lapaluiden mediaali- ja yläosan kiinnitys/lähtökohdat, mutta ulkoreunoihin ei hoito vahingossakaan osu. Mikä on tietenkin vaikeaa, kun hoitopöydät ovat kaikki sellaisia, joissa kädet lepäävät vartalon mukaisesti sivulla, eikä niitä siitä nosteta tahi siirretä.

Jalkojen hieronta tuntuu olevan se pakollinen 20 minuuttia (siis 60 minuutin hoidosta), jona aikana voi miettiä kauppalistaa tai jotain muuta mukavaa, jottei tarvitse lihasten lähtö- tai kiinnityskohtiin paneutua. Tai sitten minulla on ollut erinomaisen huono tuuri; paikallisessa hierontakoulussa jalat hoidettiin parhaiten, mutta eihän se vielä kahden kuukauden(!) opiskelun jälkeen ihan täydellisesti voikaan olla hallussa. Jokainen hoitaja täällä osaa erinomaisen hyvin kätellä, katsoa silmiin, muistaa asiakkaan nimen (tässäpä muuten opettelemista!) peitellä, kysyä paleltaako, varmistaa ettei satu ja antaa vesipullon. Hoitolaitoksissa täytetään vähintään nelisivuinen sairauslomake, jossa aina kysytään myös hätätilanteita varten kontaktihenkilön tiedot ja puhelinnumero! Franchisinghoitoloissa asiakas saa "reseptin" jossa suositellaan kuukausittaista hoitoa ja kerrotaan kuka hoiti, jotta muistat jättää tippiä (tippaaminen on muuten kielletty oppilaitoksissa). Oppilaitoksessa pyydetään asiaankuuluva palaute joka kerta.

Hienoa on se, että osavaltion luvan ylläpitäminen vaatii 24 tuntia täydennyskoulutusta vähintään joka toinen vuosi. Täydennyskoulutus voi olla käytännössä melkein mitä vain ja pitkään toimineilla hoitajilla onkin rivi erilaisia koulutusdiplomeita seinalla; aivan kuten Suomessakin. Asiakkaan vastuulla on sitten ottaa selvää siitä, onko todistus saatu vuoden opiskelusta vai 4 tunnin rupeamasta.

Etsikkoaikani alkaa siis olla ohi ja pian olisi tartuttava toimeen. Kalenterissa on sovittuna muutama asiakasaika ja vistaprint toimitti juurikin 250 känytikorttia ilman asiaankuuluvaa kirjaisyhdistelmää eli en pidä asiakaskortistoa enkä kirjoita kuittia. Valitettavasti vain jokainen uskalias asiakas tulee aina toisenkin kerran ja kertoo kaverilleenkin... siinä suhteessa mikään ei ole muuttunut.

Eikä suomalainen hierojan ammattitaito ole ollenkaan tuulesta temmattu, vaan erinomaisen perusteellinen venytyksineen ja hoito-ohjeineen eli sen puolesta ei tarvitse laisinkaan hävetä! Vielä kun oppisi perustelemaan täällä ymmärrettävällä kielellä, niin matka hyväksi hoitajaksi voisi jatkua. Sillä täältä löytyy myös se Maailman Paras Hoitaja: Paula Edmund, jolle siis vielä joskus hakeudun töihin. Sitten kun osaan trigger-pisteet, neuro-muskulaarisen hoidon ja niksuttaa niskan paikalleen plintillä maaten. Annoin siis tämän laillistetun (ihme)hierojan tehdä sen, minkä kielsin lääkärikoulutuksen saaneelta kiropraktikolta.

Siinä sitä oppimista!

P.S. Haastattelu hierojakouluun on torstaina :-)