Mietteitä räntäsateesta

Elämä koostuu pienistä asioista ja hetkittäisistä huomioista. Juuri niistä, joista elämäntapaoppaat hehkuttavat ja kehottavat pysähtymään ja nauttimaan. Joidenkin mielestä kyseessä on flow tai jonkin muu amerikkalaisen kuorrutteen saanut "ilmiö", mutta yhtäkaikki hyvän arjen keskellä on ilo huomata - ja sanallistaa - niitä hyviä hetkiä, eikä vain niitä ärsyttäviä, harmittavia tai "tämä-ei-kyllä-sovi-minun-ajatuksiini" tyrmäyksiä.

Kuten siis nuo lumen keskeltä nousevat narsissinalut ja eilen kukkaan puhjenneet krookukset. Sieltä ne nousevat iloksemme joka kevät, vaikka ensimmäistäkään en ole itse istuttanut. Huimaava auringonkaipuu ja olosuhteista välittämättömyys!

Tai sitten se, että paras hetki moninaisia ja mielenkiintoisia hetkiä sisältäneessä viikossa oli se, kun viikon ensimmäinen asiakas lähti tyytyväisenä ovesta ulos. Se vaan on siinä!

Viikko sitten eräs nimeltämainitsematon mukula kantoi täkkinsä ja tyynynsä makuuhuoneeseeni ja asettautui viereeni huokailemaan, kieriskelemään ja nukkumaan. Tuoksuu omalta itseltään ja sampooltaan, jättää jälkeensä 800 kilometrinmitaista valkeaa hiusta ja tuhisee. Isänsä on 6000 kilometrin päässä, mutta me nyt vaan nukutaan siinä kumpikin oman peittomme alla (koska en mahdu saman peiton alle tämän 40-kiloisen vaikkakin sen 80-kiloisen kanssa).

Olen saanut tehdä töitä maailman mielenkiintoisemmassa ja joustavimmassa työpaikassa vuodesta 1995 asti. Kokeilla siipiäni noin 15 eri työtehtävässä ja hyvin eritasoisten ja monenkirjavien ryhmien kanssa. Vuosissa on ollut parempia ja huonompia, raskaita ja vielä raskaampia. Nyt voin sieluni pohjasta iloita siitä, että työpäiviä on jäljellä enää 20! Ympyrä sulkeutuu, eikä minulle jää ikävä tehtäviä tai toimiani kohtaan. Olen jo takkini ammentanut tyhjäksi ja on tarpeen lähteä.

Katselin eilen autoni nastarenkaiden melkomoista nastattomuutta ja sisällä alkoi kutkuttaa pieni ilo siitä, että kohta ei tarvitse vaihtaa autonrenkaita. Ja huomenna ollaan askel lähempänä aurinkoa!

Turistina Savannahissa, Georgiassa

Koska meikäläisen elo ja sitä kautta myös tämä blogi on ollut enemmän tai vähemmän päänsisäistä pohdiskelua, niin nyt tulee muutama turistillinenkin näkökulma, jopa pari valokuvaa. Sillä koska tähän kuvassa näkyvään hotelliin (me emme asuneet tässä, vaan naapurihotellissa) sattui poikkeamaan yksi Michelle Obama ja lähimailla poikkesi myös se tornado, niin me lähdettiin viikonlopuksi lomalle Savannahiin.

Savannah sijaitsee Georgiassa eli meiltä etelään. Ja koska siis lähdettiin etelään, niin siellä oli tietenkin kesä. Ja silloin, kun kesä on maaliskuussa, niin kyllähän se vetää mielen iloiseksi ja mikä tärkeintä, vastalakatut varpaankynnet pääsevät oikeuksiinsa.


Tässä meikäläinen siis paistattelee päivää Savannahin City Marketissa uusissa flip flopeissa. Ja Savannah on siis yksi USAn historiallisista kaupungeista. Eli olisipa voinut käydä kaiken maailman taistelupaikoilla tai plantaaseilla, mutta tällä kertaa meidän strategiamme oli jättää auto talliin ja katsella kaupunkia kävellen. Tämä kävely ei eurooppalaisesta näkövinkkelistä ole mitenkään mainitsemisen arvoista, mutta Ameriikassa näitä kävelykaupunkeja on todella vähän.

Meiltä etelään (siis jo etelä-Carolina puolella) alkaa vyöhyke, jossa puut on nimeltään palmuja. Tässä on nyt sitten sellaisia.

Muunkinlaisia puita näyttää kuvissa olevan. Savannahin puissa kasvaa myös sammalta:

Savannah on suunniteltu täsmällisesti asemakaavaan siten, että puistot on sijoiteltu tällaisiksi neliöiksi, joita alunperin on ollut 24. Tänä päivänä niitä on jäljellä 22, joista yli puolet kierrettiin. Tässä on Forrest Gump -penkki; valitettavasti sunnuntaiaamuna ja yöllä satoi, joten siksi en siinä tohdi istua. Gump siis filmattiin pääosin Savannahissa.

Turistimaisesti voin kertoa, että Savannahissa on New Yorkin jäkeen suurin taideaineiden yliopisto eli monia taloja on kunnostettu hienoksi erilaisten projektien kautta. Myös partiolaistyttöjen perustaja syntyi Savannahissa. Rannikolla siis ollaan ja joenrannassa oli aivan ihania ravintoloita ja muita turistirysiä. Tuo siltakuva on napattu netistä.

Kuvia olisi vaikka kuinka, mutta lataaminen on varsin hidasta, joten tämä tällä kertaa. Muistutan vielä, että Savannahissa söin todella hyvää Crab Cakea ja sieltä löytyy useampikin pieni SUKLAAtehdas, jossa sai maistiaisia... nam. Savannah on kaupunki, jossa varmasti tullaan käymään vielä uudelleen!

Elämä hymyilee -sittenkin

Eilisen matalapaineen jälkeen on vain oikeus ja kohtuus kerätä tähän muutama iloinen tai muulla tavalla merkittävä asia. Ei tämä elo täällä murjottamalla parane, joten häntä pystyyn, sillä:

• On se ihanaa päästä muuttamaan omakotitaloon (siis toivon todellakin niin), sillä kun rivitalossa pitkän työpäivän jälkeisenä kevätiltana kotona iskee hervoton lättyhinku, mutta jääkaapista ei löydy sen koommin maitoa kuin muniakaan ja siten siis kilotaistelu voittaa, kun ei jaksa niitä kaikkia 135 askelta Siwaan, niin naapurista leijuu kello 20.30 paistettavien lättyjen kihelmöivä tuoksu!
• Jone Nikulaa tai sitä muijaa tässä yhteydessä mainitsemattakaan Jennifer Lopez on maailman surkein laulaja, mutta on se ihailtavaa, miten näpsäkästi hän pystyy nimeltämainitsemattomassa TV-ohjelmassa (jonka jaksoja en tokikaan katsonut siellä ennakkoon) tuottamaan kehuvan, mutta ammatilliselta pohjalta muotoillun lauseen miljoonayleisen edessä Amerikan tulevalle Idolille, joka kaiken todennäköisyyden mukaan on yksi minun henkilökohtaisista suosikeistani, jotka olen ankaran harkinnan jälkeen pystynyt minimoimaan kahdeksaan kolmestatoista loistavasta tulevan kotomaani artistista.
• Vaikkakin työpäiväni (siinä ihan virallisessa hommassa, jota ahkerasti selatun kalenterini mukaan on katsontakannasta riippuen jäljellä 23 tai 24 päivää sekä 38 ansaittua, ennen muuttoa nautittavaa ja 12 odottamaan jäävää tahi maksettavaa lomapäivää) ovat vaihtelevaisen sorttisia päätellen siitä, että tänäänkin olen työpäiväni aikana toiminut hierojana ja opettajana, esittänyt fysioterapeuttia ja kiintesitönvälittäjää, pessyt pyykkiä ja hinkannut öljyistä lattiaa, ilostunut opiskelijoiden ja kollegojen tapaamisesta, niin päivän paras hetki oli se, kun ohimennen laitoin erään ihmisen vaivaa aiheuttaneen ranteen paikoilleen.

Jotta väkisinkin tuppaa hymyilyttämään!

Blue lag

Rehvastelin tuossa facessa, että ei tullut jet lagia. Valehtelin.

Tulevassa kodossa käymisen jälkeen iski lentokrapula, miljoonamorkkis ja kaukokankkunen. Opin taannoin semmoisen akupisteen, jolla hangoverin saa poistettua, mutta se ei ny todellakaan auta tähän tilaan. Enkä aio sitä akupistettä teille kertoa, joten turha udella.

Ja tuli se jetlaakikin sitten eli kolmena yönä hipparoin villasukissa kello 12-03 ja lueskelin naistenlehtiä, tuolloin vielä ilman kankkusia ja muita loisia, jotka sittemmin iskivät kaikki yhtä aikaa. Minulla kun on sellainen mieli, että sen pitää paukuttaa kroppaa muutama päivä täydellä voimalla ennenkuin idioottipääni tajuaa hellittää. No, kuume nousi, vatsa sekosi ja verenpaine sai taikapapuja taivaaseen. Mikäs siinä sitten: haukotusta, murjotusta ja kiukutusta. Mutta kaikki hyvästä syystä!

Pystyn myös tuntemaan kaikki klassiset stressaantumisen merkit itsessäni juuri nyt: en malta laittaa konetta kiinni ja vetää peittoa korviin, vatsaa korventaa, sydän hakkaa normaalia nopeammin ja työasiat pyörii mielessä. Odotan, että joku tulee tekee päätöksiä puolestani, ettei niitä tarvitsisi tehdä itse. Olen selannut tänään varmaan 2 tuntia kalenteriani;  kirjoittanut, poistanut ja selannut vielä kerran. Laskenut päiviä ja aprikoinut. Ollut järkevä - ja stressaantunut järkevyydestäni.

Olen antanut itseni ja kaiken energiani - jälleen kerran - aivan väärään käyttöön. Olen aina ollut huono elämään tässä hetkessä ja välitilassa huomaan hurahtaneeni täysillä sitku-elämään! Sitku pääsen pois, sitku ei enää tarvitse välittää tästä asiasta tai tuosta pomosta, sitku saan tehdä niin ja näin. Nytku olen oppinut näkemään, että suurella osalla asioista ei todellakaan ole väliä, nytku kaikesta ei ihan oikeesti kannata ottaa pulttia ja kenenkään muun ajatuksia en voi vaihtaa. Nytku voisin vain elää tätä päivää ja jättää muitten murheet toisten murjottavaksi. Nytku osaisin joustaa ja iloita hetkestä.

Mutta onneksi kalenterini kanssa löysin taas Harakanpesän ja muistin rauhan. Ilokseni kalenterissa on pääosin mukavia merkintöjä turvesaunoista, risteilyistä ja naistenmatkoista. Nytku osaan arvostaa niitä hyviä asioita, niin ei tule antaneeksi periksi.

Ja rippikoululainen taitaa oikeat sanat jetlagoivan äidin lohduksi: onhan sinulla äitiseni sentään siunattu lapsi. Kirjaimellisesti!

PS: kaikki matkakuvat ovat siunatun lapsen kamerassa ja tunnusten takana. Joku päivä siis niitäkin...

PS2: Charlotessa tänään ja huomenna +24 meikäläistä. *huoh*

Ihmisen koti (vol.1)

Yritän tässä kovasti sopeutua siihen, että kotini siirtyy toiselle puolelle maailmaa. Asiaan voi tietenkin yrittää valmistautua ja valmentautua monella tavalla ennakkoon.

Esimerkiksi vakuuttamalla itselleen, että koti on siellä, missä rakkaat ovat. Ja kaikkein rakkaimmat voin tietenkin laskea kahdella nyrkillä, joten jos koti roudataan sinne, missä toinen nyrkki sijaitsee, niin kaikkihan on hyvin. Varsinkin kun toinenkin nyrkki lähtee samaa matkaa ja jatkanee japaniankielistä laulunluritustaan siellä (tästä lauseesta saan vielä noottia!).

Mutta totuus on sellainen, että vaikka tavarat roudaisi Pohjois-Carolinaan, niin kotiin tulisi Suomeen. Kuka sitä nyt kotoaan lähtisi? Vaikka kotionsa on moni kuollu. Eli nouseepa eteeni kumma kysymys: Mihin menee, kun menee Charlotten kotiin? Kämppään (no ei, ne ajat ovat takana), talolle (äh, tanssitalolle vai), kotsaan (joo, muinaissana 80-luvulta), kotia (ex-satakuntalaisittain), himaan (luuletsa olevasi nykyaikainen), himppaan (ja kengät painuu linttaan)...

Kotiutuminen toiselle mantereelle saattaa siis olla haasteellista (juu, en aio puhua kotoutumisesta, sillä pidetään työasiat irti tästä, mä muutan KOTIrouvaksi). Vai pitäisikö sittenkin tituleerautua KOTOrouvaksi? Jos kotirouva tekee töitä kodissa, niin kotorouva voisi toimia vaikkapa kodossa. Enkä nyt puhuu japanilaisesta kielisoittimesta, vaan paikasta, jossa voisi olla kotoisa ja tarvittaessa ottaa kotoisesti. Ja täten siis ameriikan-kotoa lähdetään todellakin kotoa ja tästä johdettuna sinne voisi palata kotoon, joten kotiin -ilmaisu jäisi käytettäväksi Suomeen palaamiseen. Mikäli tänne siis joskus palaa? Kotiin.

Eli nyt sitten vaan jännittämään sitä, millainen Charlotten koto tulee olemaan ja erityisesti sitä, miten kotorouva tulevan roolinsa ottaa. Siis apua: miten kotoutuu? Tästä tuli sittenkin työjuttu - mutta minkäs sille voi, jos kotorouvaksi kerran ryhtyy!

Ja työjutuilla jatkaakseni, voitte kai kuvitella, että tänä vuonna Maahanmuuttajan polku Suomeen -tutkintotehtävien arvioiminen on herättänyt jotensakin erilaisia ajatuksia kuin aiempina vuosia. Minä saan lähteä; minun ei tarvitse paeta diktaattoria; minä saan muuttaa yhdessä perheeni kanssa; saan mennä taloon, jossa ehkäpä on sänky odottamassa. Mutta mistä saisin asioimistulkin, joka auttaisi minua virastoissa ja mistä löydän sopivan kielikurssin?

Kuka arvioi minun maastamuuttajan polkuni? Sillä maahanmuuttajaksi en aio ryhtyä, expatiksi tai immigrantiksi saa kutsua. Ja tässä vaiheessa tuntuu siltä, että ei se ole routa, joka tämän porsaan kotiin ajaisi, mutta saunanpuute sen kyllä tekee - rutinaa tiedossa siis keskimäärin kerran viikossa!