Onneksi tällä viikolla löytyi kolmannesta kaupasta munia, joten kanahäkistä on sopiva kirjoittaa. Vaan ennen kuin jatkat lukemista, niin tiedä, että tämä häkki ei ole se kellarivarastosta löytyvä varastorompetori vaan henkinen kalteristo, jota mukanani olen tavannut kanniskella.
Minun kanahäkkini on kotoisin pieneltä paikkakunnalta entisestä Satakunnasta, jossa häkkiin on pikkupaikkakunnan tavan mukaisesti ladattu naapuruston kyräilyä, kyttäilyä ja pohjalaista lievempää muotoa uhosta, jonka lähtökohta on "elä leveämmin kuin naapurisi, tai ainakin anna se vaikutelma". Kanahäkkiin on sullottuna myös sellainen luterilaispohjainen paatos kuin "ensin työ ja sitten huvi" tai "ken ei töitä tee, ei syömänkään pidä" ja muuta hölynpölyä.
Minut on siis kasvatettu semmoiseksi, että kiitosta ei turhaan (LUE: ikuna) jaella ja kakarat on hiljaa kuin aikuiset puhuu eli ole mahdollisimman näkymätön, kuulumaton, tuntematon ja hajuton. Ihmisen olisi mieluusti oltava täsmälleen samanlainen kuin kaikki muut tai ainakin toimittava samojen kaavojen mukaisesti. Ja jos hyväksi ihmiseksi mielit tulla, niin kovasti paljon töitä tekemällä se on mahdollista, joskaan kiitosta ei sen kummemmin kannata odottaa.
Jokainen siis ponnistaa omista lähtökohdistaan ja tekee parhaansa välittääkseen omat arvonsa ja uskomuksensa seuraavalle sukupolvelle. Näin on aina tehty ja näin tullaan aina tekemään. Ja sitä minäkin tässä yritän.
Minut on sysätty elämäntilanteeseen, jossa on yksinkertaisesti pakko romuttaa ajatus siitä, että voisi toimia samoin kuin ennen (toki me kaikki olemme siinä tilanteessa aivan koko ajan, mutta muuttosuunnittelu nostaa ajatuksen konkreettisemmaksi ja mielellä kosketeltavammaksi). Olen myös - onnekseni - tilanteessa, jossa pääsen konkretian kautta hylkimään ajatusta siitä, että ihmisarvoni on yhtä kuin tekemäni työ. Tämä näennäinen itsestäänselvyys vaatii melkomoista pureskelua näistä lähtökohdista, mikäli haluaa ajatuksen sisäistää tai jopa uudeksi toimintamalliksi muuntaa. 17 vuoden työuran loppuhuipennuksessa olen vihdoin ymmärtämässä - siis sisäistämässä - että kukaan ei minua tule tehdystä työstä erikseen kiittämään, enkä koskaan saavuta tilaa, jossa työt olisi tehty. Tätä ei nyt tokikaan kannata ymmärtää niin, että kokisin olevani työelämässä muiden taholta huonosti kohdeltu, vaan enemmänkin kamppailen omien sisäisten ajatushautomoitteni kanssa. Vihdoinkin osaan laittaa työnteon siihen kuuluvaan asemaan: työtä tehdään siksi, että saadaan palkkaa, eikä siksi, että tultaisiin riittävän hyväksi.
Takaisin ahdistukseen. Sillä uskoakseni olen tiellä, jonka jossain mutkassa odottaa - ei enempää eikä vähempää kuin - vapaus! Päivä, jona voin vähät välittää siitä, mitä muut minusta ajattelevat ja muistella omaa menneisyyttä lämmöllä ja kiitoksella sen enempää asioiden laatua arvottamatta. Ahdistus on tässä yhtälössä juuri se olennainen pala, sillä siitä on vielä luovuttava. Ja luopumisen ihanuudesta olen tällä palstalla sanasen jos toisenkin jo vuodattanut. No, tämä ahdistuksesta ja siihen liittyvistä sijaistoiminnoista luopuminen vaan on pirun vaikeaa. Miksi ihminen on mieluummin muuttumaton jääräpää kuin joustava hetkessä eläjä? Minä syytän ajatusteni joustamattomuudesta kanahäkkiä!
Luulen siis, että minulla on vielä mahdollisuus muutokseen. Tai-ji quan on avannut silmieni lisäksi sisäisiä lukkoja ja auttaa ajattelemaan hetkeä ja siinä elämistä. Minulla on kyllä omat periaatteeni, mutta niistä kannattaa pitää kiinni vain silloin, kun niistä todellakin kannattaa pitää kiinni. Periaatteetkin siis joustavat, eikä huomisen olosuhteita kannatalyödä lukkoon tänään. Periaate ei siis olekaan perintöaate, vaan oman mielen joustava tuotos, joka muuntuu hetkestä toiseen. Tarvittaessa.
Sen verran tönkkösuolattu pököpää kuitenkin olen, että yhdestä, tällä haavaa itselleni läheisimmästä, tavoitteesta en jousta: aion kasvaa hyväksi jäsenkorjaajaksi. Koska niin se vain on ja se on puhtaasti minua. Enkä todellakaan tiedä mistä sen olen perinyt. Mutta ensin siis ahdistuksen kimppuun...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti