Miksi on niin hankalaa olla suunnittelematta, säheltämättä ja sullomatta asioita yhteen nippuun tai totuttuun tapaan. Miksei voi vain heittäytyä virran vietäväksi, ajautua tukkien mukana ja ihailla tähtitaivasta juuri silloin kuin se sattuu näkymään. Miksi on niin kamalan vaikeeta elää tässä hetkessä murehtimatta tulevaa, varustautumatta pahimpaan ja ennakoimatta muutosta?
Kaikkeista vaikeinta on irrottautua kalenterin turvallisesti sylistä, viikkoja merkitsevistä aukeamista ja päivien sutuista, sotkuista ja sähellyksestä. Äitini opetti aikanaan, että "hyvin suunniteltu on puoliksi tehty" ja oi kuinka minä olen tätä toteuttanut: kirjaan kalenteriini kaiken, siirrän, vaihdan, suunnittelen ja selailen kalenterini sivuja, jotta jokainen aukeama olisi riittävän täysi, tarpeeksi sotkuinen ja näyttäisi siltä, että olen tarpeellinen, hyödyllinen ja tehokas.
Tästä on ollut kaksi seurausta: 1. en koskaan ehdi elää tässä ja nyt, sillä on suunniteltava jo seuraavaa asiaa ja 2. hetkestä ei ehdi nauttia, kun puoli päätä miettii, menikö kaikki niinkuin suunnitteli. Ja välillähän kaikki menee ihan pieleen. Valuu hukkaan. Kuivuu kokoon. Tai haihtuu taivaan tuuliin.
Tämän oivalluksen jälkeisessä viisastuksen hetkessä päätin tässä välitilassa aloittaa uuden käytännön: aloitan uuden (välitila)kalenterin! Johon saa kirjata vain menneitä tapahtumia ja muutamia listoja muistin tueksi. Sen avulla ei saa suunnitella tai pyrkiä hallitsemaan mitään, sillä välitilan merkitys on sen hallitsemattomuus ja suunnittelemattomuus. Ja siksi työnteko välitilassa on äärimmäisen arktinen kokemus; työtä kun voi hallita vain suunnittelun ja aikatauluttamisen avulla.
Löysin siis selityksen sille, miksi elämäni on juuri nyt kamalan vaikeeta. Onneksi asioita ei aina tarvitse ottaa sellaisina kun on oppinut ne ottamaan, vaan voi oppia ottamaan ne sellaisina kuin haluaa. Toinen äitini opetus oli konkreettisempi: "Pyyhi aina pielet ja paikat hyvin, keskilattian saat jättää likaseksi, jos kehtaat."
Olenkin jo alkanut raivata enemmän tilaa keskilattialle ja jättää varjoisat nurkat oman onnensa nojaan. Elämä on kokonaisuus, jossa ratkaisevaa ei ole se, että minun kohtani lattiaa hohtaa kaikkein puhtaimpana ja kiiltävimpänä. Kunhan nyt suurimmat roskat lakaisee sivuun ja pysähtyy katselemaan täysikuuta.
Ja se se onkin kamalan vaikeeta.
P.S. Välitilan kellarintyhjennysprojektissa tuli vastaan laatikko, josta löytyi muutamista hautajaisista säilytettyjä adresseja ja epävirallisia valokuvia äitini ja isäni häistä. Ensimmäiset joutuivat kaikki roskikseen, mutta jälkimmäiset säästin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti