Elämää synkassa

Viime aikoina olen joutunut pakostakin miettimään, onko elämäni synkassa - siis synkroniassa. Mitkä olisivat ne puitteet, olosuhteet tai ympäröivät elementit, jotka saisivat minut tuntemaan, että kaikki on synkronista? Ja jos et ole asiaa koskaan miettinyt, niin kerronpa tässä, että synkronisointi tarkoittaa suomeksi tahdistamista. Ja tahdistaminen meinaa samanaikaistamista.

Miten elää tahdisteista eli samanaikaista elämää? Pitäisikö siis olla monta rinnakkaispersoonaa, jotka eläisivät kukin omaa elämäänsä yhtäaikaa - vrt. työminä/hoitominä/kotiminä/vaimominä/äitiminä/ystäväminä/kaveriminä. No: onnistuu. Näitä kaikkea on tullut sälättyä paremmalla tai huonommalla menestyksellä jo jonkin aikaa. Vai pitäisikö sittenkin synkata se yksi minäminä toimimaan minulle parhaalla mahdollisella tavalla?

Olisiko mahdollista, että tässä 35-kriisin jälkeisenä auvoisena aikana ennen viidenkympin villitystä sopisin yhteen itseni kanssa? Siis niinkuin puhe ja ääni tai teot ja tunteet toimisivat yhteen ja sopisivat keskenään. Minä olisin minä tässä ja nyt suunnittelematta uraa tai miettimättä seuraavaa vuotta. Ettei tarvitsisi kalenterista katsoa milloin ehtii istahtaa lapsen kanssa samalle sohvalle ja turhautua, kun lapsosen kalenteri ei (taaskaan) natsaa äidin kalenteriin. Milloin se oikein oppii synkronoimaan? [Valitettavasti olen jo opettanut lapseni ennakoimaan eli paljon tuhoa olen jo tehnyt.]

Toinen suomennos synkkaamiselle on napsahtaa, mikä tullee englannin click -verbistä. Siis teillä voisi klikata - You guys might click. Ihana suomennos: Teillä voisi napsahtaa.

Sillä niin se on, että elämässä täytyy välillä napsahtaa, jotta pääsee eteenpäin. Kynä meni poikki, että napsahti. Elämä heitti häränpyllyä, naps vaan. Anna napsahtaa! Katkaise ja ala kursia kokoon. Saattaa nimittäin olla, että saat kursituksi uuden synkronisemman minän, kun vain hetken odottelet oikeaa suuntaa hötkyilemättä. Mutta tee se itseäsi varten: etsi oma tahdistimesi ja säädä itsesi toimimaan määrätahtiin itsesi - ja sen jälkeen - läheistesi kanssa.

Voimia kaikille, jotka puuhaavat eroa, miettivät muutosta tai tekevät muita suuria päätöksiä elämässä: hyvä tahdistin tuo kosolti lisäaikaa ja energiaa!


KUVA:
<a href="http://po.st/nl1Tsw%22%3EI Shoulda gone south by JLProductions2 : Weather Underground</a>

Kamalan vaikeeta!

Miksi on niin hankalaa olla suunnittelematta, säheltämättä ja sullomatta asioita yhteen nippuun tai totuttuun tapaan. Miksei voi vain heittäytyä virran vietäväksi, ajautua tukkien mukana ja ihailla tähtitaivasta juuri silloin kuin se sattuu näkymään. Miksi on niin kamalan vaikeeta elää tässä hetkessä murehtimatta tulevaa, varustautumatta pahimpaan ja ennakoimatta muutosta?

Kaikkeista vaikeinta on irrottautua kalenterin turvallisesti sylistä, viikkoja merkitsevistä aukeamista ja päivien sutuista, sotkuista ja sähellyksestä. Äitini opetti aikanaan, että "hyvin suunniteltu on puoliksi tehty" ja oi kuinka minä olen tätä toteuttanut: kirjaan kalenteriini kaiken, siirrän, vaihdan, suunnittelen ja selailen kalenterini sivuja, jotta jokainen aukeama olisi riittävän täysi, tarpeeksi sotkuinen ja näyttäisi siltä, että olen tarpeellinen, hyödyllinen ja tehokas.

Tästä on ollut kaksi seurausta: 1. en koskaan ehdi elää tässä ja nyt, sillä on suunniteltava jo seuraavaa asiaa ja 2. hetkestä ei ehdi nauttia, kun puoli päätä miettii, menikö kaikki niinkuin suunnitteli. Ja välillähän kaikki menee ihan pieleen. Valuu hukkaan. Kuivuu kokoon. Tai haihtuu taivaan tuuliin.

Tämän oivalluksen jälkeisessä viisastuksen hetkessä päätin tässä välitilassa aloittaa uuden käytännön: aloitan uuden (välitila)kalenterin! Johon saa kirjata vain menneitä tapahtumia ja muutamia listoja muistin tueksi. Sen avulla ei saa suunnitella tai pyrkiä hallitsemaan mitään, sillä välitilan merkitys on sen hallitsemattomuus ja suunnittelemattomuus. Ja siksi työnteko välitilassa on äärimmäisen arktinen kokemus; työtä kun voi hallita vain suunnittelun ja aikatauluttamisen avulla.

Löysin siis selityksen sille, miksi elämäni on juuri nyt kamalan vaikeeta. Onneksi asioita ei aina tarvitse ottaa sellaisina kun on oppinut ne ottamaan, vaan voi oppia ottamaan ne sellaisina kuin haluaa. Toinen äitini opetus oli konkreettisempi: "Pyyhi aina pielet ja paikat hyvin, keskilattian saat jättää likaseksi, jos kehtaat."

Olenkin jo alkanut raivata enemmän tilaa keskilattialle ja jättää varjoisat nurkat oman onnensa nojaan. Elämä on kokonaisuus, jossa ratkaisevaa ei ole se, että minun kohtani lattiaa hohtaa kaikkein puhtaimpana ja kiiltävimpänä. Kunhan nyt suurimmat roskat lakaisee sivuun ja pysähtyy katselemaan täysikuuta.

Ja se se onkin kamalan vaikeeta.

P.S. Välitilan kellarintyhjennysprojektissa tuli vastaan laatikko, josta löytyi muutamista hautajaisista säilytettyjä adresseja ja epävirallisia valokuvia äitini ja isäni häistä. Ensimmäiset joutuivat kaikki roskikseen, mutta jälkimmäiset säästin.

7 vuoden periodit

Niinhän se on, että elämä kulkee noin 7 vuoden periodeissa. Eli humanistin laskuopin mukaan kuudes periodini on vaihtumassa seitsemänteen. Seitsemän vuotta ikävälillä 42 - melkein viiskymppiä lienevät siis elämäni parasta aikaa, sillä kiikkustuoli-ikää ei nyt ihan vielä pysty täysillä kuvittelemaan. Miten tähän on tultu?

Ensimmäisen periodini vietin 50-luvun omakotitalossa, jossa asuivat äidin, ja kai jossain vaiheessa isänkin, lisäksi myös isovanhemmat ja eno. Mutta sitten hyökyikin ylitse muutto pienkerrostaloon, kaksi pikkusiskoa ja elämäni [toistaiseksiko] ainoa painajaisunikausi. Unissa seikkailivat konetuliasemiehet, hiiret, rotat ja naamioituneet hiipparit kellarissa. Tästä, ja alakoulusta, selvittyäni muutimme omakotitaloon ja sitten vihdoinkin: oman elämän makuun Tampereelle, Hervantaan.

Hervannassa minä kasvoin aikuiseksi; löysin miehen ja rakensin akateemisen tulevaisuuteni alkeet. Mutta, kuten jo 14-vuotiaana asetin tavoitteeksi miehen lisäksi omakotitalon Pirkkalassa, Nokialla, Kangasalla tai Lempäälässä sekä 2 lasta ja koiran, niin paljasjalkaisen tyttären syntymän jälkeen oli tampelaisuus taaksejäänyttä elämää ja muutimme Pirkkalaan. Siellä sitten vetelin läpi kolmenkympin kriisin, tyydyin lapseen ja kahteen koiraan sekä rivitaloon. Kyllästyin akateemiseen vapauteen ja hautasin kaksi läheistä ihmistä. Aloin rakentaa epäakateemista itseäni ja haahuilin kahden erilaisen ammatin välillä osaamatta keskittyä siihen, mihin olin kyllästynyt ja uskaltamatta heittäytyä siihen, mihin tunsin vetoa. Ikäänkuin tiesin mitä tein, halusin molemmat, mutta mistään en mitään ymmärtänyt.

Ja sitten tuo seitsemäs seitsenvuotinen, joka häämöttää edessäni utuisena, karikkoisena, tuulisena ja jättiläismäisenä möhkäleenä. Taaksepäin on helppo katsoa ja ihmetellä ajan kulumisen nopeutta, mutta eteenpäin-- Menneet pölyiset polut ovat jättäneet jälkensä, joita tiirailla, mutta edessä avautuu pelottava valtameri. Ja minä pelkään purjeveneitä kuollakseni.

Sillä ensimmäistä kertaa minulla ei ole selkeää tavoitetta elämälleni - ehkä se on tämänhetken tärkein saavutus: pyrkimys elää tässä hetkessä, mutta avoimena tulevalle. Yhdessä.

Karttoja ja muuta mitä pitäisi oppia

World Map Finderin Pohjois-Carolinaan:
<A href="http://www.worldmapfinder.com/Fi/North_America/United_States/North_Carolina_State" title="Pohjois-Carolinan Kartta - Pohjois-Carolina - Helppokäyttöinen pohjois-carolinan kartta, parhaat karttasivustot.">Pohjois-Carolinan Kartta</A>

Free Printable Maps: Printable Maps North Carolina

Tästä linkistä pääsee karttablogin sivulle, josta löytyy Pohjois-Carolinan tulostettavia karttoja. Jos siis kiinnostaa... Blogiarkistosta löytyy muutakin hyödyllistä: mm. pohjia osavaltioiden opiskeluun. Tässä vaiheessa osaan asettaa noin puolet paikoilleen. Kaupungit on täysin hakusessa...

Tämä etsiminen on vielä kivaa; itse opetteleminen ei aina niinkään.

Välipäivistä välitilaan

Päähäni jäi pyörimään tämä välipäivät -tematiikka. Joulun ja uuden vuoden välissä on muutama ns. välipäivä, joiden aikana minulla on vakaa taipumus, suorastaan jo perinne, olla kuumeessa, flunssassa, kurkkukivussa tai muuten vain surkeassa kunnossa. Niin tän--- viime vuonnakin. Ja kyseinen ärsyttävä, kuluttava ja lamauttava kunto - tai tarkemmin sanottuna kunnottomuus - senkun jatkuu!

Onneksi sain joululahjaksi boxillisen Sinkkuelämää (yhteensä siis 19 levyllistä Carrie Bradshawta) ja niiden parissa ensimmäiset 4 elämänilotonta, päänsärkyistä ja kurkkukipuista päivää soljuivat mukavasti, mutta todentotta kuudennen levyn kohdalla alkoi tympiä ja nyt ysissä mittani täyttyä! Joku on vissiin suunnitellut homman niin, että puoli tuntia viikossa pitää ihmisen skarppina ja intona odottamaan seuraavaa huippukohtaa silkkilakanoitten välissä, mutta kolme tuntia päivässä on aivan liikaa. Carrie on itseasiassa erittäin itsekeskeinen idiootti, joka tuhlaa elämänsä kenkiin ja polttaa tupakkaa! Ja vastaa siis vanhanaikaiseen pöytäpuhelimeen, eikä halua käyttää e-mailia, sillä voicemail on viissiin seksikkäämpää. Ah tuo luvattu aidsiton, sukupuolitauditon, tummaihoton, impotenssiton ja aivoton New York (lukuun ottamatta niitä erikseen kirjoitettuja jaksoja, joissa juuri nuo kyseiset oikeitten ihmisten asiat otetaan käsittelyyn) trendikkäinen homoineen.

Mikähän olisi trendi tänä päivänä? Välipäiviin vanha kunnon Sex in the City on omiaan, mutta mitäs nyt: uusi vuosi on alkanut.

Olen siis siirtynyt välitilaan. Olen pusertuneena asioitten, tilanteiden ja toimintojen väliin. Olen väliintipahtaja. Välivaiheessa. Kahden vaiheilla. Menossa ja tulossa yhtäaikaa. Mutta siis flunssassa lukkiutuneena sohvan ja läppärin väliin (tv on kiinni... hetkellisesti).

Mitä tästä eteenpäin?

1. Odotan flunssan loppumista ja pelkään sen jatkumista. Töihin ei huvittaisi mennä, mutta jotain tekemistä ihmisellä pitäisi olla.
2. Odotan auringonnousua ja pelkään maailmanloppua. Kaamos on vienyt mehut ja arki ehkä pelastaisi, mutta millaista on arki välitilassa? Onko se pelkkää kaamosta?

3. Odotan välitilan jatkumista ja pelkään sen loppumista. Teen kaikkea kuin viimeistä päivää ja varaan aikaa näille väliintipahduksille. Käyn lenkillä jossain välissä ja muistan, että tämä kaikki on niin väliaikaista. Keksikää minulle mukavia välipaloja ja viekää välillä jonnekin! Älkää vetäkö välistä, sillä tuleva välimatka on pelottava ja väliin jää niin paljon: eletty elämä, Atlantti ja 7118 kilometriä eli 4423 mailia (Tampere-Pirkkalasta Charlotten Douglasille).

Onko tällä kaikella jotain väliä? Suomeen valitaan uusi presidentti keväällä ja suureen maailmaan syksyllä. Kumpi mahtaa tehdä suuremman vaikutuksen? Pysynkö järjissäni Halosen seuraajan ja Obaman/seuraajan välisen ajan. Ja mitä sen jälkeen: suuri ja vielä suurempi tuntematon.

Mihin väliin olen itseni oikein laittanut? Ei sillä liene niin suurta väliä niin kauan kuin on ystäviä ja tukijoita. Ja nyt siis kaipaan lukijoita.

"Matka" on alkanut; viisumianomukset on sisässä ja uusi passi plakkarissa. Kohteena Charlotte, Pohjois-Carolina, Macklenburgin piirikunta. Mutta mitä tahansa voi tapahtua uuden vuoden ja heinäkuun välissä.

Välitilassa.