Elämys

Likka vei minut eilen illalla koulunsa teatteriesitykseen. Kyseessä oli Seussical -musikaali, joka perustuu niihin kuuluísiin (multa meni kyllä ensin ihan ohitse) lastenkirjoihin. Koska kyseessä on Ardrey Kell, niin osasin odottaa jotain hyvää ja yllätyin suloisesti.

Esitys oli vielä parempi kuin aikaisemmat näkemäni! Lavalla tanssi (ammattimaisen näköisesti), lauloi, akrobatisoi (siis wau!) ja näytteli varmaan liki 50 nuorta ja loistavaa tulevaa ammattilaista. Lavasteet olivat huippuluokkaa kaikkine yksityiskohtineen (mm. laskeutuva pesäpuu ja pölyhuiskapilvi, josta laskeuduttiin liukumäkeä alas) ja puvutkin suunniteltu ja toteutettu tukemaan värimaailmaa ja ruokkimaan lasten(kin) mielikuvistusta. Valaistus toimi, äänikin suurimmaksi osaksi (äänentoistolaitteet ja mikrofonit siis kaikilla) ja ohjaus oli hieno.

Nuoret olivat alusta loppuun täynnä intoa ja aktiviteettia, enkä minä ainakaan bongannut YHTÄÄN edes hetkittäin roolistaan luovuttanutta tai väsähtynyttä ilmettä kaksituntisen aikana. Ja se on paljon se, sillä kun lavalla on liki koko ajan yli 20 henkeä, niin ´taustalla´on aika helppo olla hetki pinnistelemättä. Mutta ei: jokainen tanssityttö, akrobaattipoika (joista 2 oli oikeasti selkeää akrobatian ammattilaista ja neljä muuta pystyi näyttelemään; huisaa tekemistä), eläinhahmot ja varsnkin kaksi ´Thing:ä´ (tämä on siis kirjan hahmo, ei minun käännöspuutokseni) jaksoi liikkua aktiivisesti koko ajan ja juosta näytelmän vaatimalla tavalla, myös silloin kun olivat liikuttamassa lavasteita. Ja hymy kasvoilla koko ajan!

Laulutaidosta en edes mainitse, kun en siitä oikein mitään ymmärrä, mutta huh vaan! Ja vaikka lavalla oli ison osan ajasta hirmuinen meininki eikä kaikkia yksityiskohtia ehtinyt millään huomata, niin sitten ei voi kuin ihmitellä, miten yksi noin 17-vuotias lapsi, pystyy säteilemään ja ilmaisemaan kaiken niin eleettömästi laulaessaan yksin lavalla (tai välillä jopa yleisön puolella). Ja näitä huippua ei ollut vain yksi, vaan usea.

Mutta kaikkein eniten loisti naispääosan esittäjä, josta täytyy tulla näyttelijä, sillä karisman minäkin tunnistan, kun sen näen: kasvojen ilmeet, vartalon ilmaisuvoima ja sitten vielä laulunääni. En enää yhtään ihmettele, miksi nämä nuoret voittavat palkintoja.

Loistavaa! Mahtavaa! Ikimuistoista! Supernuoria!

Kyllä Amerikassa osataan.

Kolmen työpisteen loukussa

Olkkarin nurkka.

Voihan huokaus! Tässä sitä käkitään varpaat jäässä lämpöpussi hartioilla yrittäen olla tehokas. Tajusinpa näes tänä aamuna, että koulu loppuu tasan kuukauden päästä ja tarttis vissiin tehdä jotain. Kuten esimerkiksi sopia rouvien lounastapaamista perjantaille...

Eikun siis homma, tottakai, etenee. Asiakasvirta ei nyt vielä ole virta, mutta puro kummiskin ja oikeasti alkaa ahdistaa se tosiasia, että tarttis tehdä joku päivä taas virallisesti töitä. Tuo koulu kun ei siis minun heiniäni tässä maassa ole ja siitä osoituksena olkoon vaikka se, että viime viikolla sain kirjallisen varoituksen. Jaa miksikö? No tietenkin siksi, että surffasin facebookissa tunnin aikana. Hyi minua, olen tuhma. Ja piiiiitkäääääästyyyyyynyyyyyt. Varoitus ei tullut opettajaltamme (joka antaa minun surffata ihan rauhassa), vaan koulun johtajalta. No, seuraavalla kerralla tulee varmaan sitten myös sakko, sillä rahanteko kunniaan ja muusta viis. (Kai näette kaiken rivien välistä tihkuvan vi-----n?)



Salin takapiste.

Koska tulevaisuuteni ja ihmisyyteni ja kaikki mikä maailmassa on tärkeää riippuu tietenkin ihmisen työpanoksesta, niin tänään sitten panostan ihan kunnolla. Sohvalla on nimittäin triggerpiste ja neuromuskulaarioppimispiste, jossa tavoitteena on survoa tähän vanhaan päähän kaikki tähän asti ja vähän eteenpäinkin käydyt triggerpisteet, oireet ja kipukuvaukset sekä tietenkin niiden poistomahdollisuudet. Juu, monivalintana tämä mennään, mutta ihan riittävästi detaljeja on ilmassa eli päätin sitten aloittaa lopputestiin pänttäämisen. Siis koulun lopputenttiin, osavaltion tentit on jo tentitty ja siksipä tuo motivaatio on kerrassaan huippulukemissa. Mutta siis todistusta ei saa, jossei viimisestäkin tentistä räpsähdä se 80 tai yli.



Keittiön pöytä.

Tuonne salin pöydälle olen sitten levitellyt kaikki lihakset indexkorteilla. Tai no ei lihakset, vaan pikemminkin kinesiologiahan siellä liikkuu, koskapa jokaisesta lihaksesta täytyy muistaa lähtö-, kiinnityskohta ja funktio, jotka myös on kerrattava. Ja taas puhuin palturia; lihakset kuuluvat siis   kategorian maniken alle, jonka opettaja on siis sillain kauniisti sanottuna lievästi pesästään pudonnut (neuromuskulaariope on oikeesti tosi tietäväinen ja mukava) ja kinesiologia taas kategorisoi sen, mitkä lihakset liikuttavat mitä niveltä ja mikä sitten on vastavaikuttaja (just taas meinaa suomenkieliset sanat olla ihan kadoksissa). Ja vaikka periaatteessa nämä kaikki (tietenkin) jo osaa, niin harmittavan monet luun osat ovat enklanniksi hukassa eikä ihan jokaisen niska- ja kallolihaksen kiinnityskohta tule ensimmäisessä hujauksessa mieleen. Mutta tästä asiasta en valita: on vain oikeus ja kohtuus, että hierojasi tuntee anatomian; samaa ei tässä maassa toki edellytetä asian opettajalta.

Salin varsinainen työpiste.

Ja sitten tähän keittiön pöydälle! Tässä seisoo tämä läppäri, jossa ei sitten ole wordiä ja nettikin pätkii. Mutta siitä saa kiittää Time Warneria. Minua taas saa kiittää siitä, että vihdoinkin otin sarvia härästä ja laadin itselleni Curriculumin. Ja toisenkin vielä. Ja sitten esittelysivun tai kansilehden tai sanokaa nyt miksi vain haluatte. Ja nyt ne on tehty ja sitten niitä pitäisi alkaa lähetellä jonnekin. Tai vielä mieluummin jollekin. Jos siis mielii sen työpaikankin saada. Mutta mieliikö?

Ja sormenjäljet on sitten hankittu ja kolme suosituskirjettä. Niiltä, jotka uskaltavat luvata, että olen kunniallinen jonkun maan kansalainen. Mutta siihen kolmen vuoden tuntemisaikaan ei täysin ylletty; kai se vuosikin riittää, kun on näin hyvä. Ja vaatimaton.

Mutta jos mä nyt lähetän sähköpostitse noi esittelypaperini, niin kuinka todennaköistä on, että joku minulle soittaa? Ja jos soittaa, niin kuinka todennäköisesti en saa puhelimessa yhtään selvää siitä kuka soittaa, enkä kehtaa kolmea kertaa kysyä. Ja jos joku soittaa ja jos saan selvää kuka soittaa, niin millä hinnalla taitoni myyn? Mä olen ihan liian hyvä näille markkinoille. Ja nin kovin vaatimaton.

Voihan huokaus.



Kotiäidin unohtunut lakanapiste.

Kotiäidin spagettipiste.



Puutarhabloggaus

Jep. Kylmä. Sataa. Tuulee. Yöpakkasia. Unohdin kastella tomaatteja. Varpaat jäässä. Verkot viritteillä ja miljoona pikkulintua syö kaiken. Eikä ruohonleikkuriakaan voi käyttää, kun se uuppois liejuun.

Ugh.

Kohtaus elokuvasta xx

Aamu tavanomaisessa etelävaltion asuinalueella. Pari isoa autoa lipuu ohitse ja yhden autotallin liukuovi rullaa ylös. Oven ääni peittyy kovaääniseen lintujen sirkutukseen ja pusikossa rapisee jokin. Keski-ikäinen nainen sujauttaa tohvelit jalkaansa ja kiristää pinkin aamutakkinsa vyötä kireämmälle, sillä aamu tuntuu viileältä. Keltainen koulubussi sujahtaa ohi, mutta nainen ei sitä noteeraa, vaan jatkaa matkaansa postilaatikolle ja sujauttaa sinne kaksi kirjettä. Sitten hän nostaa lipun ylös merkiksi postinkuljettajalle, kumartuu ottamaan aamulehden maasta ja pysähtyy vilkuttamaan naapurille 'hyvää huomenta'.

Rouva palaa sisälle, avaa television aamu-uutiset ja kuulee kuinka kahvinkeitin piippaa valmiin kahvin merkiksi. Uusi päivä voi alkaa.

Tämä ei ollut kohtaus ainoastaan Täydellisistä naisista, vaan minun elämääni perjantaina, 15. maaliskuuta herran vuonna 2014. Iloista kevättä! 

Blogosfääri ja haaste

Hellurei ja hellät selkälihakset! Puutarhatöitä on siis tullut tehtyä ja niiden etemistä voipi seurata tuolla kuvapäiväkirjassa (linkki on juurikin tuossa yläpuolella).

Tänään aion kirjoittaa siitä, miten ystävyyssuhteet blogeissa nousevat arvoon arvaamattomaan, kun asuu täällä maailmalla. Olette vissiin huomanneet, että itsekin seuraan muutamia blogeja, joiden kirjoittajista on tullut minulle blogiystäviä. Hauskaa asiassa on se, että suurinta osaa heistä en laisinkaan tunne.

Ensinnäkin siellä on muutama ihminen, jotka olen oikeasti tavannut ja jäänyt seuraamaan heitä nimenomaan siksi, että tunnen heidät. Oi, miten jokainen uusi päivitys ilahduttaa mieltäni ja minä tietenkään en kerää postauksia minkään blogilovinin tai muun kautta, vaan käyn aina manuaalisesti klikkailemassa, että onkos tullut uutta päivitystä. Tämä kuuluu tavallisesti aamukahvitoimintoihini heti sähköpostin, facen ja mtv3/yle.fin jälkeen.

Sitten on kasa blogeja, joihin olen törmännyt jonkun muun blogin kautta ja tekstin tyyli on vienyt mennessään. Minä nautin kovasti kielellä kikkailusta, en niinkään kauniista kuvista tai sommitelmista.

Seuraava kategoria on sitten ne varsinaiset blogosfääriystävät, joiden kanssa tunnen hirmuista yhteenkuuluvuutta, vaikka emme ole kuuna kullaan tavanneetkaan. Yhteenkuuluvuus on syntynyt pääasiassa siitä, että asumme toisessa maassa ja kirjoitamme elämästä. Ja välillä kommentoimme toinen toisillemme tai saatammepa lähettää sähkopostiakin. Tästä kategoriasta osa on käynyt listallani, osa on tullut jäädäkseen ja osa sellaisia, joihin en ole vielä edes tutustunut, mutta ne odottavat tuossa listassa sopivaa hetkeä kurkistella jonkun toisen elämään.

Listasta myös puuttuu muutaman seuraamani blogi, sillä niistä saan yleensä tiedon facessa ja ne ovat tietenkin myös tietsikan muistissa eli seuraan kyllä. Itselläni on vissiin 11 seuraajaa, mutta itse en juurikaan viitsi seuraajaksi rekisteröityä, sillä tykkään surffailla katsomassa  kutakin sivua erikseen. Erityisesti sunnuntaiaamut ovat blogiaamuja, joten lämmin kiitos kaikille, jotka kirjoittavat jotain juuri lauantaina: teette jokaisesta pyhäpäivästä ihanan!

Sitten haasteeseen, jonka Punainen Pihjala laittoi; ja haastavan laittoikin.

inhokkiruoat
Tämä on kovasti helppo, sillä inhoan yli kaiken silakkalaatikkoa! Se ei vaan mene tästä kurkusta alas, eikä mene silakat muutenkaan. Muuten yritän maistaa kaikkea ainakin kerran. (No heinäsirkat voisi jäädä maistamatta.)

kirjat jotka jätin kesken
Näitä on paljon ja osa näistä on aloittamattomia. Pidän kirjahyllyssä kirjavarastoa, joista osa on ns. klassikkoja, joita ei vain saa aletuksi. Nyt kun olen taas alkanut kovasti lukea, niin yöpöydällä lojuu keskeneräisenä (ja mitä todennäköisemmin sellaisiksi jäävät): Jasmin Darznikin Iranilainen tytär ja Per Petterssonin To Siberia. En tiedä lasketaanko Fannie Flaggin Cant wait to get to Heaven, sillä kahdenkymmenen sivun jälkeen tajusin, että olen kuunnellut audiona saman kirjan. Myös Rakkautta koleran aikaan odottaa inspiraatiotani ja The Bell Jar jäi auttamatta kesken. Jostain syystä myös Nousiaisen Vadelmavenepakolainen kerrassaan tökki ja kovasti!

turhimmat ostokseni
Jaa-a. Kippoa ja kappoa on tullut hankittua, joskus ennenvanhaan myös rättejä, joita ei sitten tullut käytettyä. Jostain syystä hihoihini tarttuu myös monenlaisia terapia-, jumppa- ja reenipalloja. Ja puntit ja kuminauhat lasken samaan kategoriaan. Mutta ne ovat siis ammatillisia hankintoja, eikä minun siis tietenkään itse niitä kaikkia tarvite käyttääkään. Koekäytän vaan asiakaskäyttöä silmälläpitäen.

tässä mokasin ja epäonnistuin
Elämässä tulee koko ajan mokattua, mutta minä en tuppaa jäämään niitä miettimään. Tietenkin nuorempana olin ylimielinen pöhelö, mutta silloin toimi sillä viisaudella, joka oli ehtinyt siiheksi kertyä. En koe tärkeäksi jossitella tai katua. Tehty mikä tehty ja aika monessa asiassa koen onnistuneeni.

minusta ei olisi voinut koskaan tulla isona
Matemaatikkoa varmaan. Tässä maassa ihmisillä on bucket list eli lista asioista, joita haluaa tehdä ennenkuin aika tästä tomumajasta jättää. Itselläni ei ole sellaista koskaan ollut (eikä varmaan tulekaan), mutta aiemmin käytössäni oli ns. reverse bucket list eli mitä en koskaan aio tehdä. Siinä oli kolme kohtaa: 1. En koskaan hyppää lentokoneesta. 2. En koskaan purjehdi avomerellä. 3. En koskaan muuta pois Suomesta.

Tässä sitä odotellaan mahdollista maailmanympäripurjehdusta tai laskuvarjohyppyä. Eihän sitä koskaan tiedä!

P.S. Kuka tahansa saa kopioida nuo 5 haastekohtaa, mutta eritysiesti toivon, että sen tekee:

Shanghaiset
Oma maa mansikka muu maa mustikka
Sonja in USA
Mietin myös, että tohdinko pyytää:
Kappelikukkulaa.

Hän vastaa, ken ehtii.