Äh puh öh

Jee, enää viisi päivää koulua jäljellä eli kahden viikon päästä todistus on kourassa ja hakupaketti menossa kohti arvoisaa hierantalautakuntaa. Miten ihmeessä jaksaa ne viisi?

Mun piti tänään mennä viinitilareissulle, mutta päätinkin jäädä puutarhailemaan ja mennä siis rautakauppaan. Koska äijä on Texasissa ja toisaalta myös siksi, että sinne olisi liki 4 tunnin ajomatka, suuntaansa. Ja viikon pakkotyöklinikoinnin jälkeen selkä huutaa jo valmiiksi hoosiannaa eli istuminen ei innosta. Mukavampi maata sohvalla ja odottaa Cosby showta alkavaksi. Siis vasta kymmeneltä alkaa, siiheksi saa lojua. Huxtablen perheen kanssa täytyy sitten kotivenytellä ainakin jaksonverran. Tai sitten viiden...

Sitten olisi vähän hankintoja tehtäväksi. Kun tuli tilattua lentoliput Suomeen ja tiedättehän, että inhoan syvästi matkustamista, eli vatsa paukahti sekaisin samantein ja probioottikauppaan siis tieni käy. Tätä en kerro siksi, että voitte kuvitella, kuinka ihanaa on hieroa ilmaiseksi kaksi kahdentunnin puuduttavan pitkästyttävää hoitoa vatsalla, jossa ei pysy mikään ja nälkää kourii, vaan siksi, että ymmärrätte, kuinka suuri uhraus kotomaahan lentäminen, ja vieläpä yksin, minulle on. Saavat kantaa mut paareilla koneesta, kun pahoinvoin koko matkan. Tai sitten kiskon konjamiinia ja rähinöin Munchenin kentällä. Huoh! Seuraavaksi sitten iskee hammassärky (yhtä hammasta muuten vihloi jo) ja sitten olenkin ihan valmis astumaan koneeseen.

Jos sitten kuitenkin lentomatkasta selviän ( kirjaimellisesti)  niin perusteellisen ja kärsivällisen luonteeni ansiosta olenkin jo siirtynyt petaamaan laskeutumista seuraavaa kulttuurisokkia. Se käy helposti kuuntelemalla autossa Pentti Hietasta ( juu, ja kaveri luulee nyt, että ymmärrän sujuvasti italiaakin) ja yksin ollessaan Suvi Teräsniskan Yö-kokoelmaa. Ja jos se ei vielä riitä, niin kyynelhanat takuulla aukeavat tästä:  Tampere .  Tai viimeistään: Tampere . Miten kaipaankaan sinisiä busseja! TKL in my mind!!

Kaupan päälle olen alkanut näkemään unia ikivanhoista asioista enklanniksi ja hyvää päivää vaan, puhunut parille kaverille tyylipuhtaasti suomea. Silti koti ja elämä ja..kaikki on täällä ja nyt. Tästä elämästä ja tästä kaupungista on tullut tavallisia - ja normi. Sitten voikin alkaa surra sitä, ettei Suomi olekaan sinivalkoisten lasien kultaama unelmamaa, vaan pieni ja kutistunut kolo täynnä hyttysiä. Mutta miten niitä kaipaankaan! Melkein en haluakaan tulla, sillä pää menee ihan pyörälle jo ajatuksista. Ja se vatsa. Huoh!

P.S. Tämä dokkari on huippua ja juuri tätä haluan julistaa. Mutta. Miten kökösti me suomalaiset tosiaankin puhumme englantia. Kääk! Mä lakkaan puhumasta! Kielenopettaja minussa hajoaa sirpaleiksi ja äiti taas puhkeaa ylpeydestä. Minun tyystin amerikkalaisittain ääntävä tyttäreni! (Joka hajoaa joka kerta, kun kuulee äitinsä/isänsä vääntävän enklantia. Lapsi parka! Olet kultainen.)